Tappeluntäyteisen maanantain ja kiukkuisen tiistai-aamun jälkeen koitti vihdoin jouluaatto ja kotoa löytyi pari iloista lasta ja yksi hyväntuulinen au pairikin.
Tänään on touhuttu sitä sun tätä, valmisteltu huomista. Meillähän pippalot on vasta 25. päivä eli huomenna. Elokuvaa aloitettaessa isoveli soittaa rimpautti Suomesta ja jutteli poikienkin kansa (ja sitten ne oli ihan innoissaan jälkeenpäin :D). Täytyy myöntää että puhelun jälkeen taisi vähän itku tulla, on veljiä aika kova ikävä täällä.
No juu. Illalla käytiin porukalla ulkona syömässä ja sitten pyjamat päällä katettiin pöytää huomista varten. Tänne tulee sukua ja tuttuja hurun mykkä juhlimaan! Siinä välissä myös paisteltiin vähän vaahtokarkkeja (nam!) sekä maistoin elämäni ekaa kertaa munatotia (yllättäin myös nam)!
Tänään alkoi taas autossa vähän itkettää kun iPod soitti Linkin Parkia. Alkaa nimittäin tajuta että rupean olemaan vuoteni puolessa välissä ja kohta, ihan kohta, pitää jo lähteä kotiin.
Vasta nyt olen alkanut kotiutua tänne niin, että on oikeasti hyvä olla täällä. Tuntuu hurjalta ajatella että minulla on jäljellä enää saman verran aikaa kuin mitä olen täällä jo ollut. Mulla ei ole enää mikään kiire kotiin. Alan pikku hiljaa hyvin ymmärtää niitä, jotka jatkavat toiselle vuodelle eivätkä kahden vuodenkaan jälkeen meinaa tahtoa lähteä ei sitten millään.
Tuntuu aivan hurjalta ajatus että pian jo lähden täältä pois. Vielä hurjemmalta tuntuu ajatus siitä, että tämän jälkeen tuskin enää koskaan tulen täällä asumaan. Se kaikki tuntuu niin lopulliselta, että hirvittää.
Äkkiä uutta seikkailua kehiin, paikalleen jääminen meinaa vähän ahdistaa.
Talvi tuli, ja silleen. Aamulla heräilin ennen seitsemää ja päästyäni yläkertaan host-äiti ilmoitti että voin mennä takaisin petiin. Säätiedotukset oli luvannut semmosta lumimyräkkää että koulut on suljettu, lapset tulee kyllä sitten herättämään mut kun tahtovat aamupalaa. No sopii mulle! Vilkaisin vielä mennessäni ikkunasta ulos, siellä vielä mistään lumesta ollut tietoakaan.
Aamu meni sitten leppoisasti. Pirpanat tuli herättämään joskus kahdeksan aikaan, sitten keittiössä tein oikein amerikkalaisen aamiaisen, paisteltiin pannareita ja kuulkaa kaikkea. Sitten hengailtiin rennosti pyjamat päällä ja lapset pelaili pleikkaa, minä pesin pyykkiä. Kymmeneltä alkoi sitten tulla hiljaksiin lumihiutaleita taivaalta, ja alettiin valmistautua kauppareissuun jotta ehditään käydä ennen pahempaa myräkkää. Vaan aika nopeaan tuli lunta ihan ripeään tahtiin ja niin vaan meinasi kaupasta takaisin tullessa jäädä autokin jumiin ekaan risteykseen! On muuten mielenkiintoinen kokemus toi kunnon lumikinoksissa ajelu kesärenkailla... Vääähän luistelee risteyksissä kaara vaikka kuinka mitättömässä vauhdissa koitat kääntää. Oli seikkailu!
Kauppaan lähtiessä vanhempi jannu luuli olevansa juonikas ja niinhän siinä kävi että ehdin juuri ja juuri autotallista pihalle niin sain lumipesun. Vaan hah! Poika ei oivaltanut että tämänkertainen Au Pair se on Suomesta, ja saanut kuule yhdeksän vuoden etumatkan tuohon lumella leikkimiseen! Niinpä jätkä sai kostoksi kaksi lumipesua ennen kuin päästiin autoon ja kohti kauppaa. Hahaa!
Kaupasta tultiin kotio ja laitettiin ruokaa, sitten siivottiin viikonloppua varten ja sen jälkeen vaatteet päälle ja pihalle! Enpä olekaan päässyt hutkimaan kunnon lumisotaa moneen vuoteen! Oli niin hauskaa etten olisi millään malttanut tulla takaisin sisälle! Kuitenkin märkä ja vilu hiipi ytimiin ja etenkin naamaan niin että oli se vaan pakko sisäänkin tulla. Vaihdettiin kaikki kuivat vaatteet päälle ja sitten tehtiin kaakaota vaahtokarkeilla. Nam! Meillä oli oikein talvitunnelmat kun oli joulukuusessa valot päällä ja takassa tuli.
Host-äiti tuli vähän kaakaohetken jälkeen kotiin, superaikaisin jo ennen neljää! Nyt olen sitten vaan hengaillut kotona, kun ei täältä oikeen minnekään voi lähteä kun toi autolla ajo tuolla sohjossa noilla kesärenkailla on vähän arpapeliä. Ehkä parempi vaan hengailla kotona, kattoa leffaa, lukea kirjaa ja nautiskella kun ei ole kiire minnekään.
Kaikki tykkää lumipäivistä! Ainakin meidän nuorimmainen.
Ensinnäkin väliaikatiedoitus tähän traagiseen rakkotarinaan: löysin eräästä toisesta apteekista Compeed-laastareiden tyylisiä rakkolappuja. Helpotus!
Ei tullut keskiviikosta muuten Lumipäivää, vaan arki pyöri normaalisti (ja koko päivän satoi vettä niin että aamupäivään mennessä ei ollut enää lunta ei). Tosin nuorimmainen otti tämän pettymyksen niin raskaasti että aamupäivällä sain soiton koulun terveydenhoitajalta että poika oli tullut valittelemaan huonoa oloa ja pitäisi tulla hakemaan se poies. Vähän kieltämättä otti päähän kun olin juuri päässyt tuonne vähän pidemmälle lelukauppaan jouluostoksille ja sitten piti heti lähteä suhaamaan takasin. Vieläpä kun, anteeksi nyt vain, hieman epäilen tuota herran kipeysastetta. Taisi enemmänkin olla pettymyksen karvas kalkki kurkussa kiinni ja pahemman laatuinen lorvikatarri.
No juu. Päivä meni sitten pojan kanssa kotona, sitten haettiin isoveli koulusta kotio ja tutor tulikin heti kohta sen jälkeen tänne auttamaan poikia kouluhommissa. Vanhemman jannun oli määrä leipoa jotain keksejä kouluprojektiin, ja olin sitten niin ihana ja juoni että puhuin ne vapaaksi Tae Kwon Do treeneistä niin meille jäi aikaa leipoa, kun muuten olisi tullut liian kiire (ja nuorempi ei olisi voinut kuitenkaan mennä kun oli "kipeä"). Moisen teon hyväksi kaksi pikkupoikaa kaatoi mut sohvalle ja hautasi märkiin suukkoihin ja ylistyspuheisiin kuinka oon maailman ihanin ihminen niinku ikinä (äidin jälkeen tietenkin)! Sitten me leivottiin tutorin lähdettyä keksejä. Tai siis minä leivoin, vanhempi mittaili välillä avuksi aineita ja muun ajan sitten möyri keittiön lattialla nuoremman kanssa niin että sain vääntää, kääntää, siivota ja paistaa ihan rauhassa.
Illalla otin uusintayrityksen joululahjojen kanssa ja sainkin lapsille paketit ostettua. Jes! Nyt vielä host-vanhemmille jotain ja sitten voin taas keskittyä teeskentelemään ettei moista juhlaa olekaan.
Kyseiseen teeskentelyyn ei tietenkään lasketa esim. pipareita ja glögiä, joita kyllä kulutan innolla. Siitä todisteena tämän päiväinen urotyö, kun me Emmin kanssa ihan kuulkaa itse ja urheasti tehtiin piparitaikinaa! Kerran ollaan molemmat moista leipomista harrastettu, joskus kuusi vuotta sitten kasiluokalla (voi luoja onko siitä muka niin kauan!!), mutta rohkea Rokan syö ja niin lähdettiin kokkeilemaan. Ihan kuulkaa lopputulos näyttää, haisee ja maistuu piparitaikinalta! Sen on siis oltava...? Nyt on mömmö jääkaapissa tekeytymässä, viikonloppuna sitten lauantaina tahi sunnuntaina leivotaan pipparskakkuja!
Meikäläinen täällä mököttää nuhan kourissa. Hitto on se nyt kun koko ajan pitää olla jollain tavalla kipeä! Ensin sattui jalka, sitten oli kuumetta, sen jälkeen viikon yskin keuhkoni pihalle ja nyt on nenä joko tukossa tai sitten räkä poskella. Ratkaisu: Omatoiminen viikon Duact-kuuri, joka tällä hetkellä ei ihan hirveästi tunnu auttavan, mutta ainakin tunnen tekeväni jotain oloni helpottamiseksi. En tosin ole ainut joka oloa koittaa helpottaa. Kolmea isoa vilttiä joka paikkaan roudaava nuorimmainen toi tänään viltit mulle kera pehmolelulampaan ja passitti mut soffalle vilttien alle makaamaan. Aika söpö. Moinen vilttien lainauslupa on nimittäin ehkä yksi suurimmista kunnianosoituksista mitä tuo poika voi antaa. Muutenkin se on ollut taas koko ajan halailemassa.
Tuli muuten hirmuinen ajanrunsaus-olo, kun host-äiti tulikin tänään jo puoli kuuden aikaan kotiin ja minulla on tässä yli tunti aikaa ennen kuin pitää lähteä treeneihin.
Asioita jotka ovat tehneet iloiseksi:
Monenmonituiset halit lapsilta
Lasten hyväntuulisuus
Edellä selostettu vilttiepisodi
Vanhemman voivottelu eilen että "harmi kun et voi jäädä pidemmäksi aikaa, sä olet täyttä mahtavuutta ('pure awesomeness')"
Nuoremman kommentti kesken pidemmän keskustelun "Jos molemmilla ois omat Au Pairit ni mä ottasin kyllä sut. Sä oot cool!"
Niin. Että kyllä ne kai sitten kuitenkin musta tykkää ees vähän, vaikka mä mielestäni koko ajan vaan nalkutankin,
...koska on vissiin ihan normaali joulukuun puoliväli, kun eilen oli noin 20C (67F) lämmintä, tänään päivä alkoi raekuuroilla ja nyt illalla maa on valkoinen ja lumirättejä tulee taivaalta yhä. Jep. Ihan normaalia.
Tässä nyt jännityksellä katsellaan onko huomenna Snow Day (=lunta pari hassua senttiä ja koulut sen takia kiinni), vai joutuuko räkänokat sitten kuitenkin opin tielle. Lapsirakkaana Au Pairina tietenkin hiljaa rukoilen armahdusta ja koulujen normaalia aukioloa, jotta pääsen päivällä toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaani jouluostoksista (peruutin joulun, mutta se ei taida mennä läpi host-perheen kohdalla. Pah.) Tai siis enhän minä tietenkään niistä ostoksista välitä, mutta on vain lasten etujen mukaista että he pääsisivät normaalisti kouluun viisastumaan!
Täällä on muuten jännää tuo talvielo. Nyt ei olla missään Floridassa, vaan pohjoisessa New Jerseyssä missä lunta tulee joka ikinen talvi, mutta silti täällä menee kaikki ihan sekaisin pienestäkin lumimäärästä. Meinaan juuri tuota koulujen sulkemista yms. Jengi menee ihan lukkoon ja elämä pysähtyy kun vähän on maa valkoinen. Sikäli ymmärrän, sillä täällä ei (ja nyt en huijaa) ole talvirenkaita ollenkaan! Samoilla kumeilla vuodenajasta riippumatta. Sitä taas en mitenkään saa pieneen pollaani, että miten ihmeessä paikassa, jossa sitä lunta siis tosiaan joka vuosi tulee, ei käytetä talvirenkaita. Ei täällä jengi edes tiedä koko käsitettä hitto soikoon! Urpoja.
Lumen lisäksi minua on kohdannut suuri henkilökohtainen kriisi: täältä ei saa Compeed rakkolaastareita! Ja nythän on niin että kantapäissäni on elämäni kipeimmät rakot kun vähän sisäänajoin uusia korkkareita (hieman vaatii muokkausta ne reunat ennen kuin kenkiä voi alkaa käyttää tosissaan) tossa eilen. Että äiti hoi apua, tuo Compeed-rakkolaastareita jokunen kipale!Täällä on vaan jotain humpuukikamaa mistä ei ole mihinkään. Pöh. Nyt on kauheat jalkojen teippailut että voi laittaa yhtään mitään popoa jalkaan, niin on kipeinä. Jotenkin pitäisi nyt pärjäillä kun äiti ei ole tänne tulossa vielä pariin viikkoon. Mutta että jatkon tapauksia varten ois sitten Compeedeja, kun noiden kenkien sisäänajo jatkuu heti kun näistä rakoista toivun, niin sitten on taas varmaan uudet hiertymät kohtapuoliin jaloissa ennen kuin saan nuo kengät sisäänajettua. (Mutta luovuttamaan en todellakaan suostu, niin on kauniit popot. Kyllä mää vielä keinot keksin!)
Nyt kutsuu unijukka, huomenna pitää olla energiaa jos käykin niin että riiviöt on kotoa koko päivän!
Sitä on täällä reissun päällä välillä oikein havahtunut miettimään tuota kodin hassunhauskaa ja jännittävää määritelmää. Mikä tekee kodin? Minulla tuntuu juuri nyt olevan monta kotia ja ne ovat koteja eri syistä.
Amerikan koti. Tämä talo täällä vieraassa maassa. Paikka johon saattaa tulla väsyneenä, käydä suihkussa ja vetää pyjaman päälle. Istua huoneessa jossa on minun omia, tuttuja tavaroita. Täällä kodin tekee tavarat. Ensimmäisinä viikkoina se oli sitä kun hyllyssä on omat tutut cd:t ja lipaston päällä seisoo valokuva isoveljistä. Niin ja pari rakkainta pehmolelua. Koti tuli niistä tutuista asioista jotka toi jotain turvallista kaiken vieraan ja hämmentävän keskelle. Tämä on täällä nyt koti, paikka jossa voi seinien sisäpuolella turvassa rauhottua ja ihan vain olla.
"Oikea" koti. Sanottakoon noin paremman termin puutteessa, sillä Suomessa tällä hetkellä minulla ei ole fyysistä kotia kun solukämpän huoneeni luovutin eteenpäin ennen lähtöä. Mutta kun ajattelee Kotia isolla Koolla, sitä ajattelee niitä ihmisiä siellä tutuissa kaupungeissa. Äitiä, iskää, isoveljiä, ystäviä. Niitä, joiden luona on koti vaikka omaa nimeä ei postilaatikossa välttämättä olisikaan. Täällä aina välillä keskustelussa herää hämmennys kun toteaa että "Sitten kun meen kotiin ni..." ja sitten toinen kysyy että siis täällä kotiin vai Kotiin kotiin? Niin, jos täällä kodin tekee tavarat ja paikka missä voi rauhoittua, niin tuolla kaukana jossain Koti tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka tuntevat sinut niin hyvin että melkein hirvittää.
Henkinen koti. Tai miksikä sitä pitäisi kutsua. Kun puhuu kodista ja tarkoittaa ihan yleisesti vaan Suomea. Kotimaata. Sitä kulttuuria johon on kasvanut niin, että ennen matkaa muualle ei ole edes tajunnut kuinka moni asia onkaan kulttuurisidonnaista. Ei pelkästään sauna, ruisleipä ja Fazerin sininen, vaan myös tapa olla, nähdä ja ilmaista asioita. Toisinaan kun ajattelee kotiin menemistä, miettii vaan niitä kaupunkeja, mökkisaunaa ja tuttuja junareittejä. Se on mun koti, se maa siellä pohjoisessa. Sitä ei tee ihmiset eikä tavara, vaan kulttuuri joka tuntuu omalta. Äidinkieli, tavat ja perinteet, jotka kaikki ymmärtävät ilman erillistä selittelyä.
Hassua miten sitä ei koskaan ennen ajatellut kuinka montaa eri asiaa sana koti voikaan tarkoittaa.
Koti-sanan eri määritelmien lisäksi sitä täällä oppii yhtä sun toista ihan itsestäänkin. Kun on yhtäkkiä täysin irroitettuna tutusta ympäristöstä ja ihmisistä, alkaa löytää niitä asioita jotka tekevät sinusta juuri sellaisen ihmisen kuin olet. Huomaa ne asiat jotka tekevät huonoista päivistä hieman parempia, vaikka se tuttu kahvila tai hyvä ystävä ei olekaan juuri nyt kävelymatkan päässä. Samalla löytää myös uusia tapoja olla ja elää, löytää iloa päiviin. Se lienee aivan hirmuisen arvokasta, oppia selviytymään yksin, ilman sitä tuttua tukiverkkoa kulman takana.
Olen kovasti välillä miettinyt että mitäköhän täältä jää käteen vuoden jälkeen. Siis sen konkreettisen kenkämäärän lisäksi. Tullaanko täältä nyt sitten muka kotiin (=tässä tapauksessa Suomeen) kauheasti fiksumpana ja kypsempänä? Osataanko muka joka päivä arvostaa niitä pieniä arjen asioita jotka on olevinaan kotona niin paljon paremmin? Niin vissiin. Ihan tasan olen aivan yhtä kakara ensi syksynäkin, ja valitan aamuisin ihan yhtä paljon. Mutta kai täältä nyt jotain jää käteen? Ehkä se on jotain kokemuksen tynkää, näkemyksen laajentumista, joka ei aamuruikuttamiseen kuitenkaan vaikuta.
Jos jotain konkreettista, niin hyvä Luoja anna minun tulla kotiin ja säilyttää tämää uusi, siistimpi minä. Vuosisadan sottapytty on oppinut korjaamaan jälkiään ja pitämään huoneensa edes suhteellisen siistinä. Voisiko osata sitten Suomessakin?
Dodii! Olipas eilen päivä! Työt kun sain perjantai-illan päätteeksi pakettiin niin suuntasin Tae Kwon Do salille elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen! Yhtään en tiennyt mitä odottaa, joten jännitys oli aikamoinen kun perille asti pääsin.
Kokeen alussa oli lihaskunto-osuus (punnerra punnerra!!), jonka jälkeen piti näyttää osaaminen eri liikkeissä. Sparraamaankin jouduttiin, ilman kontaktia tosin. Kokeen lopuksi ohjaaja vielä nappasi jostain jemmasta jumankauta pätkän lautaa(!!), käski kirjoittaa siihen jonkun oman huonon tavan ja sitten hankkiudutaan tavasta eroon (eng. break the habit). Että anteeksi kuinka?! Juu, ilman mitään harjoittelua tahi mitään, mun pyydettiin rikkomaan lauta nyrkillä. Ei siinä muu auttanut kun päättäväisesti kumauttaa niin kovaa kuin lähtee ja leikkiä ettei se voi sattua ollenkaan.Ja päättäväisyyshän vie vaikka läpi harmaan kiven, niin myös laudankin ja oikein näppärästi se kalahti poikki. Hah! Olin vähän ylpeä.
Kokeen myötä minulla on nyt sitten virallisesti elämäni ensimmäinen Tae Kwon Do -vyö, valkoisella mennään näin alkuun. Sain oikein pystinkin!(Tietenkään ei voida olettaa että osaan pitää pystiä oikein päin kädessä :D) Tuossa ne laudan palasetkin kuvassa, ne on mulla mukana kotona, pitää kaikille leveillä niillä jatkossa. Tuli tosta kokeesta kyllä hirmuisen hyvä mieli. Sitä on neiti ihan oikeasti kerrankin saavuttanut jotain! Tästä virstanpylväästä sai myös hirmuisen motivaatiopuuskan entistä kovempaan treenaamiseen jotta mahdollisimman pian pääsisi etenemään seuraavaan vyöhön (keltainen).
Vyökokeesta hypättiin sitten Pernillan kanssa autoon (pakotin sen mukaan ottamaan valokuvia) ja minä kipasin äkkiä kotona pikasuihkussa. Sitten lähdettiin harhailemaan New Jerseyn pimeille autoteille ja etsimään luisteluhallia. Meillä oli Au Pair Caren (STS) järjestötapaaminen ja näin joulukuussa ohjelmassa oli luistelua (kivaa!!). Halli löytyikin parin U-käännöksen jälkeen ja siellähän oli neitejä jo rinki täynnä! Saatiin luistimet jalkaan ja alkoi meikäläistäkin hirvittää kun olen koko ikäni luistellut isoveljien vanhoilla hokkareilla (ja pienenä kun piti olla tyttöluistimet niin ei ollut piikkejä) ja nyt mulle tökättiin jalkaan kunnon piikilliset perusluistimet. Iiik :/ No kaksi kertaa kävin pepulla koittamassa jään pintaa, mutta kyllä se siitä sitten lähti sujumaan kun vaan piti mielessä että ne piikit on siinä. Brasilialaisilla tytöillä oli myös vähän ongelmia, monet heistä kun ei ilmastollisista syistä olleet koskaan luistelleet. Vaan lähti se hiljalleen sujumaan etelän naisiltakin. Kuvassa minä ja aivan ihana brasilialaistoveri Aline (ja kentän diskovalot).
Tänä aamuna taas sain herätyksen 7:42 kun nuorin poika rupes tömisemään portaita edes takaisin ja sitten alakerrasta huutamaan yläkerrassa olevalle isälleen. Olin sitten niin valmis tappamaan sen kakaran ettei mitään rajaa! Nyt on kello jo puoli yksi iltapäivällä ja vieläkin ottaa päähän kun jumalauta joka helevetin lauantai sama juttu! Ja se ei oikeasti vaan juokse niitä portaita, mä olen nähnyt mitä se tekee, se oikeasti siis hyppää niille niin kovaa kun sen pienistä jaloista vaan lähtee, jotta ääni on mahdollisimman kova. Se kuulostaa täällä alhaalla mun huoneessa siltä kuin joku yrittäisi tulla katosta läpi.
No joo. Sitten huudatin musiikkia täysillä, vedin henkeä ja purin raivoa sopimattomiin väkivaltaisiin ajatuksiin, kunnes olin siinä mielentilassa että saatoin lähteä ihmisten ilmoille. Vähän puoli kymmenen jälkeen löysinkin itseni naapurikylän pikkukirkosta, jonne ruotsalainen kaveri oli kutsunut (ja siis aikaisesta ajankohdasta johtuen puoliksi pakottanut) minut seuraamaan Lucia-kulkuetta. No oli ihan soma kulkue kyllä. Puolisen tuntia ne lauloi joululauluja ruotsiksi ja sitten lopuksi sai vielä glögiä ja ruotsalaisia Lucia-pullia.
Nyt jumitan kotona väsyneenä ja kohta lähden ostamaan uusia farkkuja joita olen kuolannut jo jokusen viikon. Dippadai. Hyvää viikonloppua vaan!
Näin se on tullut vettä taivaalta nyt... ööö... kaksi tai kolme päivää putkeen. Ankeeta. Vaan eipä ole sää mieltä lannistanut, vaan yhä olen jaksanut mennä touhottaa ja oikein olla äärimmäisen sosiaalinenkin!
Juuri kun pääsin tiistaina kehumaan että pojat ovat olleet hirmuisen kunnolla ja rauhassa, niin eikös vaan sitten eilen alkanutkin riitely joka jatkui... ja jatkui... ja jatkui. Minun olisi varmaan pitänyt olla kauheasti sovittelemassa, mutta hemmetti! Kun ei se nyt ihminen vaan voi pakottaa 11-vuotiasta antamaan pikkuveljelle anteeksi. Ratkaisu? Anna lasten mököttää yläkerrassa, keitä itsellesi kuppi teetä ja avaa Facebook! Myöhemmin sitten vähän keskusteltiin taas vihanhallinnasta (nuoremmalla on vähän paha tapa paiskoa tavaroita (ja siis itsehän en koskaan nuorempana tehnyt mitään vastaavaa)) ja siitä, mikä taas meni pieleen kun niin riideltiin. Kovasti en saanut kummastakaan mitään irti ilman että huuto alkoi taas, siispä tyynen rauhallisesti illalla totesin vaan host-äidille että voisivat illallisella vähän keskustella käyttäytymisestä, kun taas oli vähän hakemista ton homman kanssa. Tänään sitten puhelimessa host-äiti kysyikin että mites ovat käyttäytyneet, eli kyllä siellä ilmeisesti tosiaan oltiin asiasta keskusteltu.
Keskiviikkona oli tarkoitus mennä Pernillan kanssa iltapäivällä kaffittelemaan ennen kuin haetaan kakarat koulusta, mutta sittenpä sen lastenvahtikeikka venähtikin niin ettei ehditty enää kahville. Sen sijaan kävin koomailemassa pienen hetken niitten sohvalla ja sain sillä tyydytettyä sosialisoinnin tarpeeni. Käy se näinkin!
Tänään sitten lounastelinkin tuon Emmi-eläimen kanssa. Oli kovasti kivaa, ja hyvää katkarapusalladia. Sosialisoinnin jälkeen hain lapset koulusta, hoidettiin arkihommat (välipala, läksyt, huoneiden siivous, suihkut, harrastuksiin kuskaaminen) ennen kuin host-äiti tuli kotio. Sitten jumittelin hetken, vaihdoin vaatteet ja lähdin treeneihin. Vaan voi kumma! Pääsin treenisalille niin siellä oli toimisto pimeänä mutta salissa valot. Ei ristin sielua näkynyt missään. Pääsin sateessa ovelle ja se oli lukossa. Ei mitään lappua eikä mitään. Tallustin takasin autolle, ootin siellä hetken mutta ei näkynyt liikettä ei. Siis todella outoa! Ohjaaja on kuitenkin tunnetusti jämpti mies, ei todellakaan hänen tapaistaan tuolla lailla vaan kadota. Toivottavasti ei ole sattunut mitään ikävää.
Treenien peruuntumisesta tulleen ylimääräisen ajan käytin ajelemalla kirjakauppaan ja sieltä sitten kotio hedelmäsalaattia tekemään. Kotona tein viime keväänä koko ajan hedelmäsalaattia (tuoretta ananasta, nam!) mutta jostain syystä en ole täällä saanut aikaiseksi. Nyt ostin kaupasta kaikkia hetelmiä vähän enemmän niin että oli mistä tehdä ja ai että! Kyllä se on kuulkaa hetelmäsalladi vaan niin maailman parasta, söi sitä sitten millä mantereella tahansa.
Huomenna on taas perjantai ja viikonloppu. Vähän meinaa pukata huomiselle tiukkaa aikataulua mutta kahtellaas miten mie luovin!
Maanantaina tosiaan nautittiin ihan kipakantuntuisesta pakkasesta, jota minä tietenkin juhlistin pukeutumalla loogisesti hameeseen (kaikki ne kahdet farkut pesun jäljiltä vielä märkänä). Illalla kuitenkin vedin kerrospukeutumismeiningillä palttoota ja pöksyä päälle niin, että tarkeni käydä Pernillan kanssa kävelyllä nautiskelemassa raittiista ilmasta. Olipa ihanaa tallustella pikkupakkasessa ja katsella jouluvaloja! Parhaat valot lienee tosin vielä tuloillaan, viikon - parin päästä tehdään autoilukierrosta parin tytön kanssa ja käydään kuvaamassa hienoimpia (ja karmeimpia) jouluvaloviritelmiä. Sitä odotellessa!
Tajusin myös siinä illalla ekaa kertaa ihan oikeasti sen että tuo Ameriikan paras ystävä ihan todellakin on kohta lähdössä täältä pois. Ei tuntunut kovin hyvältä tuo oivallus ja autossa matkalla kotiin sitten ajeltiinkin kyynelten takaa. Ei tule olemaan kovin kivaa siinä vaiheessa kun pitää oikeasti sanoa 'hei hei'. Ollee viiminen kuukausi koskaan meidän elämien aikana kun eletään samassa maassa. Se on aika hurja ajatus.
Tänään oli meikäläisen viimeinen koulupäivä, ja loppukokeesta ulos käveltyäni hain Emmin kaffelle moista suoriutumista juhlistamaan. Tulipahan ryystettyä teetä ja taas jauhettua sontaa. Elämän pienet ilot.
Nuorimmaista hakiessa koulusta se jotain venkoili parkkipaikalla. "Mitä sä oikeen teet?" "Koitan ärsyttää sua!" Ookoo, ei siinä sitten mitään, jatkakaa toki harjoitteita! No en suostunut sitten ärsyyntymään, ihan vaan vaikka kiusallani. Hah!
Penskat on ollut nytkin alkuviikon kauhean kunnolla. Alkaa pikkuhiljaa epäilyttää että mitä niille on tapahtumassa ja kuinkakohan kauan tällaista luksusta muka sitten kestää. Tasan varmaan just kun tähän alkaa tottua niin sitten kossahtaakin ja ne taas repii mun hermot tuhannen päreiksi. Mutta nautitaan nyt niin kauan kuin tätä onnea ja yhteistyötä kestää!
Tänään sain itseni piiiiitkän sairastelutauon jälkeen vihdoin taas treeneihin. Ei olis millään jaksanut, mutta sitten tuntuikin kyllä superhyvältä olla taas liikkeellä. Ukko uhkaili laittaa mut näin sairastelun päätteeksi somasti tämän viikon perjantaina vyökokeeseen. Että simmottis! Meillä on vähän eri käsitykset meikäläisen kyvyistä, itse en usko suoriutuvani, se on sitä mieltä ettei mitään hätää. Saas nähdä.
Nyt käy tämä väsynyt Au Pair katselemaan unikuvia, huomenna ollaan taas jo puolessa välissä viikkoa!
Niin se tulla humpsahti sitten tuo itseppäisyyspäivän viikonloppukin.
Lauantai-aamun myöhästelyistä huolimatta löysin reitin Emmille ja sain sieltä noukittua tytön kyytiin. Sitten ajeltiin juna-asemalle josta Annika ehti soitella että missä me ollaan ("Joo'o, iiihan kulman takana, kohta siellä!"). Juna-asemalta meidän kämpille, missä just päästiin sisään kun Hanna kurvasi pihaan. Siinä oli poppoo koossa ja suomenkielinen kälätys sitä luokkaa että paikallisia ois voinu vaikka hirvittää!
Hetikohta siinä sitten ahtauduttiin meikäläisen kaaraan ja lähdettiin suhailemaan ostaria kohti. Emmi asian muotoili varsin hyvin: itsenäisyypäivän kunniaksi on suotavaa mennä ostoskeskukseen ja jokainen ostakoon itsenäisesti itselleen kaikkea kivaa! Ei tullut vastustusta moiselle suunnitelmalle (kumma juttu...) jotenka löysimme itsemme ostarin käytäviä kuluttamasta.
Nälän alettua kolkuttelemaan vatsojen seinämiä, siirrytiin ruokakaupan kautta takaisin meille, missä tehtiin vahdinvaihto kun samalla ovenavauksella host-perhe käveli ulos menoillensa. Näppärää! Me kokkikolmoset siinä laitettiin ruokaa ja häärittiin. Illan menyy oli makaronilaatikkoa ja oululaisen jälkiuunileipää. Nam! Jälkiruuaksi keiteltiin glögiä (Ikeasta!) ja syötiin pipareita samalla kun katsottiin Ylen sivuilta linnanjuhlia ja arvosteltiin pukuja. Illan pimettyä oli vieraiden aika lähteä kotio. Emmi jäikin yökyläilemään, mutta Hanna hyppäsi autoonsa ja lähti lumisateessa ajelemaan kotia kohti. Melkein samalla ovenavauksella minä, Emmi ja Annika hypättiin autoon ja ajeltiin viimeisenä mainittu junalle ja sitten vielä suhattiin Emmille hakemaan sille yökamoja.
Matkalla Emmiltä kotiin tapahtui sitten se mitä minä olen kammonnut, alkoi nimittäin peruutuspeilistä näkyä polliisin punaiset välkkyvalot ja se tahtosi kovasti minun pysäyttävän. Aijjai! En kyllä ajanu ylinopeutta, siitä oli kerrankin varma, mutta kirosin siinä Emmille kun ei oikeen toi paikallisten poliisien kanssa sosialisoiminen ois hotsittanut. Herra konstaapeli se sieltä tulla tallusti sitten ikkunalle ja oikein leffameiningillä ensin sohotti taskulampullaan meitä, sen jälkeen vielä takapenkkiä ja sitten alkoi kysellä ajokorttia sun muita papereita. Ja hupsankeikkaa mikä polliisi! Tais lentää molemmilla neideillä silmät selälleen, oli sen verran komea konstaapeli siinä ikkunalla, ei todellakaan mikään donitsikyttä! Kyllä tuommoset nuoret miehet saa pysäytellä vaikka vähän useamminkin, ei enää ottanu päähän ollenkaan niin paljon. Lopulta asia oli niin hölmö, kuin että olin lähteny bensa-asemalta juuri ennen tätä pysäytystä ja olin unohtanut (siis urpo!) laittaa ajovalot päälle (ei mene mun vanhassa autonroihkassa ittestään). No juu, ei siinä mitään, miekkonen kehotti laittamaan valot päälle ja sitten jatkettiin matkaa.
Sunnuntaina oli sitten vuorossa maleksimista (kenkäkauppa! toinen!) New Yorkissa tällä samalla porukalla, eli minä, Emmi, Annika ja Hanna. Hain myös vihdoin mun pupen kotiin!
Ensin luettiin ohjeet: Sitten valittiin puppe: Sitten jonotettiin täyttöpisteelle ja päästiin odottelun jälkeen herättämään puppe henkiin. Siispä mukavan nuoren naisen avulla täyttömasiinasta pupelle vanua sisään. Apuri piti puppea paikoillaan kun minä painoin polkimesta masiinan toimimaan: Täytön jälkeen valittiin pupelle sydän (Annika: "Valitse sitten kiltti sydän sille!"):Sydän kädessä piti toivoa ja sitten sydämelle piti antaa suukko:Sen jälkeen sydän laitettiin pupen sisään ja sitten puppe tikattiin kiinni. Hauva oli valmis! Ihana smurre <3 Kiitos Laura ja Katja lahjakortista, nyt on puppe kotona!
Build-A-Bear Workshopista tallusteltiin Rockefeller Centerille ihastelemaan keskiviikkona valot saanutta joulukuusta: Olihan se nätti kaikkine valoineen, mutta vielä kauniimmat olivat mun mielestä nuo valkoiset torvia soittavat ekelit. Rockefeller Centerin puun lisäksi New York oli muutenkin täynnä jouluvaloja. Siellä oli oikein joulumaa meininki kaduilla kun valoja oli siellä täällä puissa ja rakennusten seinillä. Oikein kaunista pimenevässä illassa, minä tykkään kovasti niiden jouluvalaistuksista.
Hetki vielä jaksettiin shoppailla, mutta sitten alkoi kello nakuttamaan jo sen verran että piti alkaa siirtyä juna-asemalle. Niinpä sanottiin hei heit Annikalle joka loikkasi metroon ja me muut Jersey-tytöt sitten suunnattiin juna-asemaa kohti. Tietenkään me ei sitten osattu suunnata sinne ajoissa, ja Times Squarelle asti päästyämme saatiin todeta ettei ole mitään mahdollisuutta ehtiä tähän junaan, vaan se on pakko odottaa seuraavaa. Kahvilasta siis lämmittävät juomat kätösiin (rakennusten välissä puhalsi aivan jäätävä viima!) ja matka jatkui vähän rauhallisemmalla tahdilla. Sitten törmättiin mieheen jota minä olen yrittänyt bongata heinäkuusta asti. VIHDOIN! Taisin muutaman kiekaisun ääneen päästää kun tajusin että onni tosiaan potkaisi ja se aito, amerikkalainen hunk alias NAKED COWBOY keikisteli kadulla! anni, tämä seuraava kuva olkoon hyvän joulun toivotus sulle sinne Suomeen: Tähän on hyvä päättää tämänkertainen selostus viikonlopusta. Tänä aamuna ulkona on ollut semmoset -7C ja minä istun sängylläni pyjamassa teekupin kera.
Piti vaan tulla perjantaiterveisiä lähettämään ja samalla hihkumaan sitä kuinka on ollut kiva viikko ja lapset on ollut varsin ihania jo monta päivää putkeen! Pikkuhirviöt ovat jopa oikein tosissaan vähän yrittäneet hillitä riitelyä ja kiukkuilua, kun olen jo muutenkin kipeänä täällä.
Eilinen varsinkin oli superkiva päivä, eikä siis tapahtunut mitään sen ihmeempää kuin että kukaan ei riidellyt kenenkään kanssa kertaakaan! Meillä oli paljon kotiläksyjä ja kiirettä, mutta silti ehdittiin sekoilla ja riekkua keskenämme, kun ei mennyt turhaa aikaa mihinkään niin typerään ja hölmöön kuin riitelyyn. Ja sitten me pidettiin läksyjen tekemisen ja harrastuksiin lähdön välissä juhlat, syötiin poikien lemppariruokaa, kanaa ja juustomakaronia (no siis Mac&Cheese) ja tein juomaksi limonadi-jääteetä. Lapset voi tulla pienistä asioista niin hirmuisen iloisiksi, kuten esim. lempiruuasta ja -juomasta.
Jos nyt jostain on pitänyt vähän keskustella niin se on ollut nuoremman pojan tämänviikkoinen Nintendo DS:n peluu siinä vaiheessa, kun jannu kanto sen yks päivä aamupalapöytäänkin. Pienen inttämisen jälkeen löytyikin sitten pelilaite näppärästi meikäläisen laukusta. Ilkeä Au Pair kun menee takavarikoimaan toisen lelun. Mitäs ei lopettanut pelaamista. Nyt ei enää sitten tartte muuta kun ojentaa käsi niin pelikone on siinä ihan salamana ja taas se muistaa aina kysyä että saako se ottaa sen mukaan jos lähdetään jonnekin. Näin ne muistui taas tavat mieleen näppärästi kun päiväksi nappasi lelun pois.
Nuoremmalla on kyllä ollut tällä viikolla joku ihme läheisyyskausi päällä. Se on koko ajan kiehnäämässä, halimassa, puskemassa, nyhjäämässä. Tänäänkin kun mentiin illalliselle, minä, lapset, host-isä ja hänen äitinsä niin tuo yksi pikkuapina roikku koko ajan kädessä ja nyhjäsi ja kiehnäsi. Ihan höpsö lapsi.
Mutta siis hyvä viikko! Yskäkin tuntuu ehkä vähän paremmalta (tosin lupasin host-isälle että jos ei maanantaihin mennessä ole huomattavasti parempi niin menen lääkäriin). Huomenna on sitten itsenäisyyspäivä ja me juhlistetaan sitä parin suomalaistytön kanssa kotoisasti makaronilaatikolla ja Oululaisen jälkiuunileivällä, jonka ystävät toi tänne kuukaudentakaisella käynnillään.
Nyt on kuulkaa rakkaat lukijat käynyt aivan huutava vääryys! Eilen tuli tietooni (ja tämä siis järkytti mieltäni aivan suunnattomasti) että äidiltäni oli kysytty, eikö hän koskaan soita minulle tänne rapakon taa kun aina vaan blogissani mainitsen että isi soitti. Nyt oikaistaan virallisesti mahdolliset väärinkäsitykset koskien Suomessa asuvaa perhettäni.
Minulla on isä.
Minulla on myös äiti.
Minulla on kaksi isoveljeä.
Kuten olen blogissani maininnut, isäni soittaa minulle myös tänne puolelle maailmaa ja kyselee kuulumiset.
Kuten EN OLE blogissani aiemmin maininnut, myös äitini soittaa minulle tänne useasti ja juttelee niitä näitä.
Äitini ei siis ole hylännyt minua, hän ei ole siirtynyt enkelikuoroon (vaikka toki varsin heleästi tahtoessaan laulaakin) eikä ole kadonnut Jämsän metsiin ulvomaan susien kanssa.
Kiitospäivän rientojen jälkeinen perjantai kului jokseenkin vain kaverin kanssa hengaillessa ja jumittaessa. Illalla viikonloppuni iloksi alkoi meikäläiselle nousta kuume, joka sitten pakotti menot siirtymään leffaillan tieltä. Erityistä manailua kuumeilu sai aikaan siksi, että lauantaina olisi Isossa Omenassa Suomalaiset joulumarkkinat, ja minä tietenkin tahdoin mennä paikalle! ---> Nappia naamariin ja ihmeparantumista suunnittelemaan.
Lauantai-aamu sitten valkeni ja meikäläisellä olo oli jokseenkin normaali. Hip hei! Siispä ei muuta kuin liikkeelle! Matkalla juna-asemalle tajusin että olin unohtanut juna-aikataulut sekä Manhattanin kartan kotio. Hups! Yleensä minulla on molemmat mukana, mutta nyt en kyllä enää ehtisi takaisin niitä hakemaan. Olin tosin suuntaamassa mestoille jonne olen mennyt jo useamman kerran niin, että ei pitäisi tuottaa mitään hankaluuksia, mutta tietenkin meikäläisen tuurilla juuri tänään sitten eksyisin jonnekin uusille alueille ja olisin aivan hukassa. Noh, vähän seikkailumieltä eiks je?
Manhattan on varsin veikeä paikka, varsinkin silloin, kun kävellessä tasapainoaisti heittää koko ajan niin että rakennukset näkyy vähän väliä kahtena. En sitten tainnut olla ihan terve kuitenkaan... Siinä kävellessä mietin, että meneeköhän mun silmätkin kieroon aina kun mua huimaa? Kyllä kai kun simmuissa sillä tavalla sumenee. En kuitenkaan tohtinut keltään vastaantulijalta kysyä. "Hei anteeksi, killittääkö mun silmät vähän väliä? Ai jahas, kiitos!"
Suomi-kirkolla oli myyjäiset täydessä vauhdissa. Oli käsitöitä, kirjoja, Marimekkoa, Iittalaa, karjalanpiirakoita, juustoa, suklaata ja karkkia, karkkia, karkkia. Itse keskityin ostoksissani tuohon karkki-osastoon (Turkinpippureita!!) mutta lähti sieltä matkaan myös pari piparimuottia (suunnittelen kovasti olevani reipas ja leipovani ihan aitoja joulupipareita ihan itse!).
Ostosten jälkeen törmäsin yhteen Au Pair -illasta tuttuun likkaan (anteeksi, NUOREEN NAISEEN), jonka kanssa suunnattiin sitten alakerran kahvioon ja minä kietaisin lounaaksi nassuuni aidon riisipuuron kanelilla ja sokerilla, Nam! Kahvio oli kovasti joulutunnelmissa. Oli punaiset joululiinat, vaaseissa kuusensunmuiden oksia, oli kynttilöitä, joulukoristeita ja taustalla soi tietenkin joululaulut.
Jonkin aikaa hengailtuamme siirryttiin sitten itse kirkon puolelle, jossa alkoi neljältä tunnin mittainen joululaulutilaisuus. Hässäkkä alko aivan älyttömän suloisella Lucia-kulkueella, jossa pienet tytöt ja pojat marssi kynttilät kätösissä iso jännitys kasvoilla. Tilaisuus päättyi kauniisti Sylvian joululauluun (linkin takana vähän modernimpaa versiota à la Viikate).
Laulelun jälkeen jäätiin vielä parin suomalaistoverin kanssa auttamaan loppusiivoiluissa. Hyvällä porukalla saatiinkin aika nopiaan paikkoja järjestykseen ja meikäläinenkin oli tähän mennessä jo oppinut elämään pään pyörimisensä kanssa oikein sulassa sovussa! Mutta niinhän sitä sanotaan, että itku pitkästä ilosta. Alkoi nääs seitsemän aikaan olla olo sen verran mellevä, että oli pakko luovuttaa ja alkaa harkitsemaan lähtöä asemalle päin.
Kotiin päästyäni kuumeen mittaus ja ihan nasevia lukemiahan siitä sitten sai. Hieno homma hei!
Sunnuntai oli sitten sattuneesta syystä pyjamapäivä. Kuume nousi laski nousi laski iloisesti koko päivän niin, että koko ajan oli joko hikisen kuuma tai jäätävän kylmä.
Täällä meidän talossa aloitetaan tämä joulukoristelurumba ajoissa, ja niinpä sunnuntaina kuunneltiinkin joululauluja ja koko perheen voimin koristeltiin kuusi. Tuli erittäin amerikkalainen joulukuusi, eli siis se on täynnä kaikkea mahdollista! Täällä kuusenkoristeet on ihan hassuja. Ei ole vaan palloja ja olkitonttuja, vaan ihan sekalaisesti sitä sun tätä. Siis se näyttää oikeasti siltä että on vaan otettu kaikki pikkuesineitä, leluja ja pöytäkoristeita ja laitettu niihin ripustusnaru! Hassua. Koska talon koristelut ovat vielä vaiheessa, en laita nyt niistä mitään kuvia, otan todistusaineistoa vasta sitten kun rikos on suoritettu loppuun.
Tämä alkuviikko on mennyt kamalassa yskänröhinässä, josta nuorempi pojista jo kertaalleen kysyi multa että "Ethän sä Riikka kuole??". Että niin ollaan hurmaavan naisellisia täällä, keuhkot melkein keittiön lattialla. Mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa, melkein tekisi jo mieli sanoa että tänään ei enää ole niin kamala olo kuin eilen.
Tänään minun PITI mennä kouluun, mutta sitten kävi niin että puotin koulumatkalla kaverille yhden kirjan ja sieltä lähdettyäni totesin että Naaaaw, heitin uukkarin ja parkkeerasin itseni kaverin sohvalle teekupin kanssa. Kyllä olis vanhat opettajat (siis opettajat on kyllä nuoria, mutta eivät vaan enää opeta minua) ylpeitä!
Kohta pitää taas jo hakea lapsia koulusta ja sitten alkaa se perinteinen välipala-kotiläksyt-harrastukset -ralli, joka tänään päättynee joskus puoli seitsemän aikaan. Minun osaltani.
Sieltä se vaan tulla posotti sitten tuo Kiitospäivä. Periamerikkalaisena juhlana se oli Halloweenin tavoin pyhä, jonka kokemista mielenkiinnolla odotin hirmuisesti.
Mun host-perheellä on juhlapyhät "jaettu" sulassa sovussa. Host-äidin sisko emännöi Kiitospäivän, meidän talossa juhlitaan sitten Joulua. Siispä viime viikon torstaina, 27.11. hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti Lisa-tädin kotitaloa.
Parin tunnin ajelun jälkeen saavuttiin omakotitalon pihaan, jossa minä, host-isä, vanhempi poika, isänisä sekä isänäiti purkauduttiin ulos erittäin ahtaasta autosta. Host-äiti ja nuorempi pojista olivat matkanneet paikalle jo eilen.
Täytyy myöntää että siinä pihassa mua melkeinpä vähän alkoi jännittää, huolimatta siitä että näitä kyseisiä serkkuja olen nähnyt jo useamman kerran ja tullaan kyllä oikein loistavasti toimeen. On se kuitenkin ihan eri juttu mennä jonkun kotiin vieraaksi kuin toisinpäin. Turhaan siinä jännitin yhtään mitään, vastaanotto oli mitä lämpimin. Serkuksista nuorimmainen tulla tupsahti oven avaamaan ennen kuin ehti edes ovikellolle asti ja juuri ja juuri pääsin keittiöön kun mulle jo tarjottiin ensimmäistä Bloody Marya. Kello oli siis 12:30 ja minä paikallisten kirjoissa alaikäinen. Sillä lailla! En nyt kuitenkaan ensimmäistä vodkapohjaista ottanut vaan ystävällisesti pyysin alkoholitonta juomaa. Mainittakoon että kyseisen juoman saatuani Lisa-täti kuitenkin vielä jätti baaripöydälle yhden shottilasillisen vodkaa ja totesi että "jos nyt tulet toisiin aatoksiin tuosta Vodkasta niin lisäile sitten itse...". En lisäillyt.
Päivä kului siinä jutellessa ja nuorimman serkun (oisko 9-10v?) kanssa korttia lätkiessä. Talo hiljalleen täyttyi ihmisistä kun Andrew-setä tuli kotiin menoiltaan ja loputkin serkuskatraasta (kaikkiaan kolme tyttöä) saapui paikalle. Myös toinen isoäiti tuli päivää juhlistamaan, surullisenkuuluisa isoisä mukanaan. Kaikki olivat aivan huuli pyöreinä kun minut ja isoisä esiteltiin ja mies sanoi muistavansa minut kesältä. Siis hei miettikää! Kyseessä on aivovamman saanut vanha mies joka ei vielä muutama viikko takaperin tahtonut muistaa omia lapsiaan ja nyt se muistaa minut, tytön jonka on tavannut kaksi kertaa todella pikaisesti viime kesänä! Tuota mä kutsuisin edistykseksi!
Illan edetessä oli sen kuuluisan Kiitospäivän aterian vuoro. Ja ruokaahan oli! Siitä pöydästä olisi syönyt yksi armeijan divisioona! Oli papuja, salaattia, kalkkunaa, täytettä (??), perunamuusia, kinkkua, punajuuria, kukkakaalia ja miljoonaa muuta juttua joista en edes tiedä mitä ne oli :D Mutta hirmuisen hyvää oli kaikki, oi nam! Kiitospäivä ruokineen Suomeen kiitos!
Aterian jälkeen pelailtiin lisää korttia, opetin lapsille pari suomalaista korttipeliä ja sitten vuoroteltiin amerikkalaisten ja suomalaisten kanssa. Tunnin taikka toisenkin jälkeen vielä hörpittiin jälkiruokakahvit, -teet, -mehut ja mutusteltiin makeaa. Ja taas oli vaihtoehtoja! Oli kirsikkapiirasta, sokeritonta kirskikkapiirasta, omenapiirasta, mustikkapiirasta, kurpitsa-juustokakkua ja cupcakeja (mikä ois hyvä sana niille, kun ei ne oo ihan muffinssejakaan...).
Joskus yhdeksän jälkeen illalla lähdettiin sitten ajelemaan takaisin kotia kohti. Autossa oli varsin hiljaista kun jokseenkin kaikki matkustajat nukkui. Minä katselin moottoritien ruuhkaa ja kuuntelin musiikkia, yritin nopeuttaa liikennettä tahdonvoimalla.
Yskänköhäiset huutelut täältä puolelta muailmaa, olen minä vielä hengissä vaikka hiljaista on ollutkin. Syyhän ei tietenkään ole taaskaan oma, vaan hiljaiselo on johtunut täysin siitä, että internetin toimivuuden auvoista onnea kesti tasan kaksi päivää, keskiviikkona oli linjat taas hiirenhiljaa.
Koska tässä välissä on mm. oltu viettämässä Kiitospäivää sekä shoppailemassa suomalaisilla joulumarkkinoilla, niin aion jakaa kertomukset taas omiksi merkinnöikseen ettei tule kaikki pitkästi samaan putkeen. Selkeyttää jotenkin vallan tätä touhua.
Siispä, teetä kuppiin ja naputtelu alkakoon, mikäli Skype-aktiviteetit eivät hommaa keskeytä niin tarinaa tulee piankin, jos keskeyttää niin sitten tulee vähän myöhemmin. Kiintoisaa eikös?
Tässä sitä niinkun koitetaan nyt sitten päivitellä usein ja vakuuttaa siten kaikki että pitkät kirjoitusvälit siis johtuivat täysin netin toimimattomuudesta, ei suinkaan omasta laiskuudesta! Ja kaikki uskoo... EI!
Viikko se rullaa eteenpäin, vääjäämättä kohti Kiitospäivää. Kyseinen pyhähän on oikeastaan huomenna keskiviikkona, torstaina tosin on sitten vasta se Kalkkuna-päivä, jolloin suoritetaan asianmukaiset juhlallisuudet. Lapsilla on huomenna vain puolikas päivä koulussa, sen jälkeen ne pikku-hirviöt pyörii jaloissa vailla taukoja aina maanantaihin asti. Itse olen näppärästi unohtanut kysyä tarvitaanko mua töissä perjantaina, vai nautinko vallan pitkästä viikonlopusta.
Kiitospäivää odottelen kovasti, tai lähinnä torstain Kalkkunapäivää siis. Me lähdetään koko porukka parin tunnin päähän host-äidin siskon luo illalliselle ja jäädään sinne sitten mahdollisesti myös yökylään. Siellä on sitten meidän riiviöiden lisäksi heidän kolme serkkutyttöään (joista yksi tosin onneksi 16 ja hyvällä musiikkimaulla varustettu) ja jos hyvin käy niin jopa host-äidin isä pääsee kuntoutuslaitoksesta illalliselle meidän kanssa. Peukut pystyyn!
Tänään meinasi allekirjoittaneelle tulla känkkäränkkä kylään, kun väsymys paukkasi iltaa kohden päälle. Ratkaisu? Ostin kaupasta Pandan lakua ja hipsin kotiin omaan kammiooni mököttämään. Nyt ei enää möksötytä yhtään! Tehokasta.
Tällä kertaa tosiaan lauantaina hilauduin aikaisin ylös, pakkailin kamat käsveskaan ja suuntasin juna-asemalle. Host-äiti ystävällisesti nakkasi junaan niin ei tarvinnut jättää autoa asemalle kun en olisi tulossa junalla sitten sunnuntaina takaisin.
Manhattanilla juna-aseman vaihto ja pian olinkin jo kylmässä ja tuulisessa Connecticutissa. Ystävä tulla noukki asemalta ja mentiin niiden kämpille hetkeksi hengailemaan ennen kuin suunnattiin kolmannen (eiku siis toisen, vai miten se nyt menee sitten) toverin kera kohti leffateatteria. Piti mennä sitten katsomaan se Twilight uudestaan. LOL. No mutta, kaverit on molemmat lukeneet kirjat eivätkä olleet nähneet sitä vielä. Ja minäkin tahdoin nähdä uudestaan jotta voin arvostella vieläkin paremmin (hemmetin besserwisser, pitää aina olla suuna päänä mielipiteitään jakamassa). Elokuvan jälkeen käytiin vielä oikein periamerikkalaisessa Dinerissa syömässä ja meinattiin tukehtua suolakurkkuihimme kun oli niin laatuläppää että vedet valui silmistä kun koitti olla kaatumatta naurunpuuskassaan pöydän alle.
Nadjan piti sitten illalla taas olla töissä, joten suuntailtiin vähän ennen kuutta takaisin niiden kämpille porukalla viettämään aikaa ja vahtimaan lapsia. Luettiin mm. melkein yliannostuksen rajoilla Cosmoja ja maattiin lattialla kun pikkutytöt kävellätallusteli meidän selkien päällä nauraa hihitellen, tarjoten siinä samalla taivaallista selkähierontaa (lapsityövoimankäyttöä? ei kai...).
Sunnuntai-aamuna (no iltapäivällä, kun saatiin itsemme ylös ja ulos) suunnattiin viime reissulta tuttuun mestaan aamiaiselle. Seuraan liittyi edellisenä iltana meidän kanssa hengaillut Janine sekä saksalaistyttö Kosi, jonka tapasin edellisellä vierailulla hyvin pikaisesti. Aivan älyttömän ihania tyttöjä molemmat. Tuolla Connecticutissa on niin ihanaa porukkaa, että siellä ollessaan sitä aina miettii olisiko sittenkin kivempi asua siellä niiden ihmisten lähellä. Onneksi sinne pääsee jokseenkin kätevästi viikonloppuisin :)
Aamiaisen-lounaan jälkeen oli meikäläisen aika suunnata junalle ja kohti keskustaa. Tuo meidän vanhempi poika kun nääs harrastaa sitä teatteria, niin niillä oli tänä viikonloppuna näytökset Broadwayllä. Aika upeeta! Siispä tapasinkin perheen pienellä teatterilla ja liityin seuraan iloiseen katsomaan näytelmää. Oli musiikkia ja tanssia, ja ennen kaikkea aivan hirmuisesti tekemisen iloa kun jokainen lapsi sai vuorollaan olla estradilla valokeilassa! Näytelmän jälkeen siirryttiin vielä kulman taa hienohkoon italialaiseen ravintolaan syömään. Masut täynnä sitten koko seitsenhenkinen konkkaronkka host-äidin pieneen valtamerilaiva-autoon ja nokka kohti kotoisaa New Jerseytä. Automatka hujahti nopeasti lähes kaikkien nukkuessa.
Tämä maanantai alkoi sitten vähän vähemmän raskaissa merkeissä. Riiviöt kouluihin nakattuani laitoin pyykit koneeseen, kävin suihkussa ja naamioin itseni ihmisen näköiseksi, siirsin pyykit kuivuriin ja hurautin ostarille. Missio: talvikengät ja -takki. Ensimmäinen oli helppo, sillä olin kyylännyt yhtä kenkäparia jo useamman kuukauden (oli vaan niin naurettavan lämmin että moisten talvipopojen osto olisi tuntunut urpolta). Sen sijaan takki tuotti päänvaivaa, kun himoitsemani vaatekappale oli H&M:ltä loppu. Pettymyksen karvasta kalkkia nieleskellen tallustelin siellä täällä, törmäten erään kenkäkaupan pöydällä aivan ihaniin matalakorkoisiin kenkuroihin. Ja hupsankeikkaa kun ne sitten juuri oli mun kokoa! Ladidaa... Kassalle asti pääsin, mutta kun viereisessä telineessä oli Conversen tennareita ja oioioi kun siinä oli mustat tennarit joissa oli valkoisella painettu Nirvanan lyriikoita itsensä herra Cobainin käsialalla. Hupsankeikkaa kun nekin siinä hyllyssä oli just mun kokoa! Tjaa. Niinhän siinä sitten kävi että jatkoin matkaa kolmen uuden kenkäparin kanssa. Hups! (Tunsin kyllä koko ajan selässäni vanhempieni paheksuvat katseet sieltä Suomesta, mutta hahaa teille, en edes jaksanut hävetä kun olin niin iloinen ostoksistani!) Kahvilasta ruokaa hakiessani vielä tallustin kampaamon ohi jossa sai hiustenleikkuun ilman ajanvarausta ja edulliseen hintaan, joten mennä pyyhälsinkin vielä tuoliin istumaan ja hankkiuduin eroon noista laittoman kuivista latvoista. Stage11:n Marialle vaan terkkuja, päähierontaa tuli ikävä! Ei ollut moisista ylellisyyksistä tietoakaan, mutta sain nyt ainakin tukan vähän elävämpään kuntoon, se lienee tässä kohtaa pääasia.
Tämän suunnattoman uuvuttavan ja raskaan maanantainpäivän päätteeksi hain lapset koulusta, autoin niitä läksyissä, taistelin nettiyhteyden kanssa puhumalla palveluntarjoaja Verizonin tukihenkilön kanssa tunnin mittaisen puhelun (aina yhtä ihanaa...) ja illastin isovanhempien kanssa. Vetäydyttyäni kammiooni tuoksukynttiläni kera, tuli host-äiti oven rakoon puhelimessa jälleen Verizonin tukihenkilö. Nyt pyydettiin minun konettani auki, jos saataisiin siinäkin netti toimimaan. Ja arvatkaas mitä?? MUN NETTI TOIMII!!! Aivan taivaallista istua täällä omassa luukussa toimivan netin kanssa. Oijoi, kyllä pienet asiat sitten tekee maanantaista hienon! Vähemmän hieno lienee tiistai, kun kello nakuttaa jo yhtä aamuyöstä ja minä nakutan tätä konettani ihan innoissani täällä. Lähinnä Emmiä käy sääliksi, kun se raasu joutuu mua huomenna kestämään.
(*No ei omassa läppärissä. En ole sen kanssa jaksanut taistella.)
Huhhahhei, host-äiti voiton vei! Nimittäin niin se vaan on taivahan tosi että kun tarpeeksi sinnikkäästi valittaa (ja uhkailee palveluntarjoajan vaihdolla) niin johan alkaa lyyti kirjoittaa! Nimittäin kun tulin eilen illalla koululta kotiin niin host-äiti hyppi tasajalkaa keittiössä että netti se toimii kuin toimiikin.
Eilen illalla kymmenen aikaan tosiaan ajelin hakemaan kaverin kyytiin ja hurrautettiin tohon läheiselle ostarille, tarkemmin sanottuna sen ostarin leffateatteriin. Siellä oli sellainen hulina käynnissä ettei paremmasta väliä, kun sadat teinit (ja mieleltään teinit) jonottivat katsomaan Twilightin ensinäytöstä. Ja minä typerä kun olin kuvitellut että ne kouluaamuun velvoitetut ei olisi päässeet paikalle, olin väärässä. Elokuva hurahti käyntiin muistaakseni kahdeksassa eri salissa kello 00:01. Meidän salissa intohimoisimmat fanit ottivat valojen pimenemisen vastaan vislailulla ja aaltoliikkeellä. Hassut amerikkalaiset.
Sen tarkemmin en ala elokuvasta selittämään, jos joku vaikka tahtoo yllättyä sitten kun se Suomeen tulee Helmikuussa.
Valojen tullessa takaisin saliin kello oli noin kaksikymmentä yli kaksi, ja tiedossa aamulla herätys ennen seitsemää. Nam! Ei muuta kuin parkkihallin autojonoihin seisomaan ja nokka kotia kohti. Nakkasin kaverin kotiin ja hurrautin itse kohti omaa sänkyä, kurvaten pihaan aika tarkalleen kolmelta. Suihkun ja moisten välttämättömyyksien jälkeen nakutti kello varttia vaille neljää, herätyskello soisi tasan kolmen tunnin päästä.
Puolihereillä raahustin jotenkin aamun läpi, join teetä, teetä ja vielä vähän lisää teetä (ja juoksin sitten loppuajan vessassa). Nakattuani lapset kouluun painoin pään takaisin tyynyyn vähän ennen yhdeksää ja uinuin vielä toiset kolme tuntia.
Tänään en ole tehnyt oikein mitään. Pyykkivuoren selvittelin herättyäni toisilta unilta, sitten lapset koulusta kotiin, tehtiin läksyt ja katottiin piirrettyjä (Bernard ja Bianca Australiassa <3). Porukat yllätti ja söi tänään illallista kotona, joten minäkin liityin seuraan kirjanlukemisen lomassa. Jälkkäriksi katsottiin vielä mun laskuvarjohyppy-dvd, kun host-äiti on koko viikon pyytänyt saada nähdä sen (ei vaan ole ollut aikaa ennen kuin nyt).
Kohta taidan painella suihkuun ja pyjama päällä sänkyyn lukemaan. Huomenna nokka ilmeisesti kohti Connecticutin metsiä.
Niin on arki tuntunut tylsältä ja harmaalta moisten extreme-urheilujen jälkeen, ettei ole edes saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne mitään! Tai siis ensin en saanut aikaiseksi, sittemmin ei ole kotona netti toiminut ollenkaan miltään tietokoneelta niin eipä olla paljon kuulkaa kirjoiteltu. Tänään kuitenkin pääsin yllättäen aikaisin töistä joten ajelin koulun kirjastoon koneelle. Kunnon nörtti!
Mutta niin, mitäs kaikkea tässä nyt sitten ois tapahtunu?
Tiistaina sain kaverilta viestiä että sen host-vanhemmat tahtovat keskustella hänen kanssaan illalla. Ei kuulosta hyvältä! Treenien ja suihkun jälkeen soi sitten puhelin ja itkuinen kaveri pyysi tulemaan kahvilalle. Lökäpöksyt jalkaan, huppari päälle ja sinne siis.
Tilanne tiivistettynä: Ystävän host-äidin sisko kuoli onnettomuudessa noin kuukausi takaperin, jättäen taakseen kolme teini-ikäistä lasta. Nuorin heistä, 15-vuotias tyttö muuttaisi joulukuun puolessa välissä (eli tasan kuukauden päästä) tänne asumaan, eikä perheellä ole enää tilaa Au Pairille. Pernillan on lähdettävä talosta. Pernillalla olisi vuotta enää kuukausi jäljellä, joten mahdollisuudet uuden host-perheen saamiseksi ovat aika nollassa. Matkasuunnitelmia tammikuulle olisi, eikä kaveri mitenkään tahdo lähteä kotiin ennen joulua ja uutta vuotta. Nyt sitten mietitään että miten saadaan tyttö pidettyä täällä vielä kuukausi. Ärsyttävintä koko hässäkässä on se, että ulos joutumisen syy on sellainen ettei host-perheelle voi olla edes vihainen. Ajatelkaa nyt, 15-vuotias lapsi on menettänyt äitinsä, tietenkin sen on pakko saada uusi koti ja elämä kuntoon! (Siitä mulla ei ole mitään tietoa että missä lasten isä on, ilmeisesti ei kuitenkaan kuvioissa.)
No juu. Siinä me sitten istuttiin auton takakontissa (kahvilan pöydät oli täpötäynnä) tee- ja kaakaomukiemme kanssa ja mietittiin erilaisia vaihtoehtoja tilanteen pelastamiseksi. En minäkään tahdo että se lähtee kotiin yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Kun sen jälkeen mulla ei ole enää luottohenkilöä kenelle soittaa vaikka kuinka tyhmän syyn takia ihan millon vaan.
Keskiviikko ja torstai meni tiukasti Tae Kwon Do treeneissä, kun perjantaina oli määrä osallistua elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen ja hypätä suoraa valkoisen vyön yli keltaiseen. Vaan torstaina treeneissä sitten alkulämmittelysprinteissä mennä väänsin oikean jalkani niin että tuntui oikein ilkeältä päkiän kohdilla. Ai nam! Varsinkin kun jokseenkin kaikissa potkuissa pitää seistä juuri päkiän päällä. Ei siinä mitään, naama irveissä treenit loppuun ja kotiin jalkaa jäillä hautomaan, kyllähän se yön aikana ohi menee! Tai sitten ei...
Perjantai-aamuna oli jalka entistä kipeämpi ja kenkää jalkaan laittaessa tuli huuto ja itku kun sattui niin etten tiennyt miten ikinä saisin popoa jalkaan väännettyä. Kyllähän se järki sanoi ettei se murtunut voinut olla, kun kerta pystyin illalla treenit vetämään loppuun, mutta kuitenkin lähdin selvittelemään lääkärivaihtoehtoja, kun teki kävelykin vähän tiukkaa.
Tohtori se väänsi ja käänsi, tökki ja tutki, ja lopulta tuli siihen tulokseen että kyseessä oli jokseenkin paha venähdys, johon ei auta muu kuin kylmä, kohoasento, särkylääkkeet ja useamman päivän lepo. Upeetamahtavaa. Takaisin autoon könkätessäni päätin vakaasti että menisin vyökokeeseen sitten vaikka mimmosissa särkylääkehöyryissä, murehtisin kivusta ja särystä sitten sen ponnistuksen jälkeen.
Vain noin tunti ennen suunniteltua vyökoe-aikaa ohjaaja soittaa rimpautti että minua ennen testivuorossa ollut henkilö jätti saapumatta paikalle, ja minä olisin illan ainoa testaaja. Että kävisikö mitenkään, kun sen jalkasikin nyt teloit eilen, että testaisit vasta ensi kuussa? No enhän minä nyt halunnut pakottaa miestä minua odottamaan perjantai-iltana, varsinkaan kun tosiaan en varmaan mihinkään huippusuoritukseen kykenisi tämän könkkäjalkani kanssa, joten lupasin testata sitten ensi kuussa. Kiitos ja hei. Otti puhelun jälkeen niin ankarasti päähän että oli itkussa pitelemistä. Lapsista eroon päästyäni kävinkin kirjakaupasta hakemassa uuden pokkarin (kolmas ostamani kirja tällä viikolla) ja löysin itseni sängystä sipsipussin ja kirjan kera vähän yli kahdeksan. Että semmosta villiä perjantai-illan elämää täällä!
Lauantaina sitten heräsin kahdeksan aikaan, kymmenen tunnin unien jälkeen, ja makoilin sängyssä puoliunessa vielä tunnin verran (ja ekaa kertaa neljään kuukauteen kakarat ei mekastaneet yläkerrassa hermoja raastavasti! Vaikka tietenkin juuri eilen olin käynyt ostamassa korvatulppia niin ettei olisi välttämättä niin haitannut vaikka olisivatkin huutaneet ja juosseet ympäri ämpäri tavalliseen tahtiin). Lopulta sain simmut auki, valon päälle ja kulutin hyvän aikaa nenä kiinni kirjassa. Vihdoin iltapäivän puolella olin jopa päivävaatteet päällä toljottamassa ulos sateeseen ja miettimässä jaksaako oikeasti lähteä Isoon Kaupunkiin vaiko eikö. No jaksoin sitten, ettei ihan apaattisesti jumittaessa mene koko viikonloppu!
Nycissä tallustelin tällä kertaa yksinäni. Sain vihdoin käytyä St. Patrickin Katedraalissa, jonka ohi olen kävellyt monet kerrat mutten ole koskaan saanut aikaiseksi kurkistaa sisään. Tällä kertaa kurkistin, ja satuin sitten paikalle juuri ennen kuin morsian aloitti matkansa kohti alttaria. Tuntui ihan hassulta olla paikalla jonkun ventovieraan häissä, tuolla tavoin vahingossa!
Itse en kyllä ole ollenkaan varma, tahtoisinko mennä naimisiin paikassa, joka on aina takuuvarmasti täynnä turisteja.Mutta kukin tyylillään.
Katedraali-käynnin jälkeen hortoilin siellä sun täällä harmaalla, pimenevällä Manhattanilla. Rockefeller Centerin joulukuusi oli noussut paikalleen, mutta oli vielä rakennustelineiden ympäröimänä.
Valitettavasti valot sytytetään 3.12 joka on keskiviikko niin, etten pääse paikalle katsomaan. Jonkin aikaa kulutin naureskelemalla Centerin jäällä luisteleville ihmisille, jotka pyllähtelivät sateen jään pinnalle muodostamaan pikkujärveen. Vahingonilo se on paras ilo!
Pehmokoiraa en käynyt vieläkään hakemassa, lähinnä siksi että mieliala ei vain ollut toimitukseen oikea. Vieläkin otti vähän jalka päähän (jonka tokenemisen kannalta pitkin Manhattania klinkkaaminen on tietenkin se paras vaihtoehto...) ja möksötytti, ja minä olen sitä mieltä että puppe pitää hakea kotiin hyvässä seurassa ja lapsenmielisen hihittävässä mielentilassa. Siispä ei puppea vielä tälläkään viikolla.
Kuitenkin Hard Rock Cafésta mukaan tarttui uusi nalle. Se oli niin söpö ja hellyttävä hupparissaan, etten voinut olla ottamatta sitä mukaan! Siis katsokaa nyt!
Aivan ihana. Tulee mieleen Janikan Harrodsilta ostama hupparinalle, joka vallan sai meikäläisessä aikaan ärsyttävää lässytyspuhetta aina kun nalle otettiin esiin koulun käytävällä.
Sunnuntai vilahti ohi pyjamassa. Piti olla sosiaalinen ja soittaa jollekin kaverille jos vaikka mentäisiin katsomaan uusi Madagascar, mutta en sitten jotenkin saanut aikaiseksi. No, ei aina voi jaksaa.
Tänä maanantaina lapset kouluihin vietyäni hurautin auton huoltoon ja tallustin sieltä aurinkoisessa säässä kotiin. Linnutkin ne oikein innostuivat laulamaan kun viikonlopun lämpimien sadekelipäivien jälkeen oli aurinkoinen ja kirpakka syyspäivä.
Arki on mennyt omalla painollaan ilman sen kummempia. Mitä nyt niitä päivittäisiä perustaisteluja. Mielenkiintoisin episodi oli ehdottomasti eilen. Oli nääs pirun kylmä ja minua palelsi koko ajan kamalasti, joten kun lapset olivat tehneet läksynsä annoin niiden katsoa telkkaria leikkihuoneessa ja keittelin itselleni yhtä kerrosta ylempänä teetä. Alhaalta sitten kuului jotain pientä kinastelua ja keikaisin keittiöstä että olette kunnolla nyt ja jatkoin siinä touhujani kun ne kuuluivat ratkaisevan kinansa keskenään (koitan kovasti olla paukkaamatta joka pienestä kinasta paikalle ja antaa niiden selvittävän pikkuriidat itse). Jonkin aikaa kului siinä ihan kivasti, mutta sitten alkoi kuulua huutoa siihen malliin että menin alas katsomaan mistä on kyse. Alhaalla oli riita käynnissä ja nuoremmalla pojalla päällä pelkät sukat! Siis ihan oikeasti!! En vieläkään oikein tiedä, miten poika oli menettänyt kaikki vaatteensa, mutta siellä ne oli sohvatyynyjen alla isoveljen istuessa päällä. Siis uskomatonta. Sain sitten sellaiset kilarit moisesta kiusaamisesta että oli kirosanoissa pitelemistä. Puhuttelun paikka ja ilmoitin että tällaisesta menee sitten automaattisesti puhelu vanhemmille, ei sovi moinen käytös ollenkaan!
Hetken päästä nuorempi poika seurasi mua kuin varjo ja rukoili etten kertoisi vanhemmille ettei tulisi kovia rangaistuksia riitelystä. Oli aika sydäntäsärkevää kuunnella sitä uikutusta ja pari kertaa sain purrakin huulta etten taipunut. Vaan kerroin kuin kerroinkin vanhemmille riitelystä. Että näin.
Tänään aamulla vilkaisu ulos sai meikäläisen hihkumaan innosta kun taivaalta putoili hiljalleen alas lumihiutaleita. Ensilumi! Takapiha oli kuin joku hiton Talven Ihmemaa, kun sinne lumisateen keskelle vielä tallusti jostain kaksi somaa peuraa ja hellalla porisi teevesi.
Koulupäivän jälkeen näin tänään tuossa lähellä asustavaa Emmiä, joka myös on täällä Au Pairina. Taidetaan me ihan hyvin jatkossakin juttuun tulla, ihan samanlainen pimeää pelkäävä kovaääninen hölösuu se on kuin minäkin! Mulla oli ainakin kovasti hauskaa.
Huomenna julkaistaan Twilight-elokuva (Suomessa vasta helmikuussa, hah!) ja tuossa meidän ostarin leffateatterissa alkaa ensimmäinen näytös tänä yönä kello 00:01, kun on virallisesti perjantai. Sain jopa kaverin suostuteltua mukaan niin ei tartte yksin mennä, jee! Huomenna voi sitten olla vähän väsyneempi Au Pair aamulla keittiössä.
Uusia päivityksiä tulee kun pääsen taas koneen äärelle. Viikonlopuksi lähden Connecticutiin kaverille kyläilemään. Niin ja hei, yli kolmannes jo takana, apua!
Kolmeakymppiä lähentelevä CDL viherpesee itseään luomulla ja luonnonkosmetiikalla, mutta rakastaa ajaa autoa ja saa iloa shoppailusta. Kirjoitan matkastani kohti parempaa minää, ja kaikenlaisista aiheen liittymättömistä sivujuonteista, kun siltä tuntuu.
