Siis toden totta. Tänä aamuna tuli varmistus että aikaisemmin hehkuttamani perhe numero kaksi on kuin onkin lähettänyt järjestöön vahvistuksen ja sijoitukseni on varma. Tämä tyttö lähtee kohti uusia jännityksiä 7. heinäkuuta. Suuntana New Jerseyssä sijaitseva pikkukaupunki, josta julkisilla sellainen tunnin matka New Yorkiin. Ihan mieletön fiilis lueskella tuolta järjestön sivustolta kaikkia päivämääriä milloin tapahtuu mitäkin (lähtö, orientaatiokurssi).
Aamulla aloitin jo järjestelyt ottamalla puhelua vuokraemännälle, jotta pääsen jättämään tämän kämpän kesä-heinäkuun vaihteessa. Sitten pitäisi kai alkaa käymään huonetta läpi, jätesäkkien kanssa näin aluksi. Mitä heitetään roskiin, mitä ei. Myöhemmin sitten pitää laittaa vielä jäljelle jääneet kasoihin. Toisen, ja huomattavasti pienemmän kasan, tavarat otan mukaan rapakon taakse ja toinen kasa lähtee parin säästettävän huonekalun (sänky + sohva) kanssa isän firmalla olevaan varastoon talteen. Sitten on näitä mitä voi myydä tai antaa poies: kirjahylly, kirjoituspöytä, ehkä piironki. Niille pitää löytää ottaja ja hoitaa kuljetus.
Aikaa käytännön järjestelyille on kuitenkin vain alle kaksi kuukautta, siinä ajassa pitää saada kämppä tyhjäksi, pakata, ilmoittaa lähdöstä virallisille tahoille (Kelalleko se piti tehdä?), hoitaa puhelinliittymä kiinteästä kuukausihinnasta joksikin toiseksi (en tahdo luopua numerostani kokonaan) ja vaikka mitä muuta mitä en vain juuri nyt muista. Pitäisi näistäkin tehdä itselle paperille lista. Viisumiasiat täytyy toki hoitaa, mutta siihen en pääse käsiksi ennen kuin saan jenkkilästä muutamia tarvittavia papereita ja niissä voi mennä viikko jos toinenkin.
Innosta pomppien katselen täällä ympärilleni että mitä pakata ja mitä ei. (Puhumattakaan siitä pelosta joka meinaa hiipiä selän takaa, mutta jota ei saa päästää valloilleen tai alkaa liikaa itkettämään ja ahdistamaan koko homma.) Meitsi sai perheen ja lähtee vuodeksi pois kohti uusia juttuja, woohoo!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perheen etsintä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perheen etsintä. Näytä kaikki tekstit
tiistai 13. toukokuuta 2008
sunnuntai 11. toukokuuta 2008
Lisää perheitä ja puheluita.
Vieläkään ei tällä tytöllä ole lukkoon lyötyä host-perhettä. Hommia kyllä tehdään sen eteen että semmoinen löytyisi, asap.
Perheen numero kaksi isä soitti minulle eilen lauantaina ja höpöteltiin puhelimessa kunnialliset yli kolmekymmentä minuuttia. Mr. F kyseli paljon kaikkea, ja välillä joutui oikein miettimään että mitä sitä nyt oikein vastaisi. Oikein mukava puhelu oli kuitenkin. Mies kuulosti ystävälliseltä ja välittömältä puhelimessa, ja minulle ainakin jäi siitä todella hyvä fiilis. Nyt vain odotellaan että he vaimonsa kanssa keskustelevat asiasta ja sitten tekevät päätöksensä. Voi miten toivonkaan että he tahtoisivat minut! En oikein tiedä miten päin olisin kun pelottaa niin kamalasti josko tuleekin kieltävää vastausta.
Joskus puolessa välissä tätä viikkoa sain myös sähköpostia perheeltä numero viisi. Perheessä numero viisi on kolme pojankoltiaista, iältään viikarit ovat 9, 7 ja 5. Näiden lisäksi talossa temmeltää myös haukkuva karvaturri. Pojat harrastavat tyypillisiä pikkupoikien juttuja, urheilua, musiikkia, lukemista, autoja yms. Perhe asustelee New Yorkissa, pienellä esikaupunkialueella lähellä Isoa Omenaa. Lapset ovat koulussa, nuorin päivähoidossa. Isä työskentelee ja äiti on kotona (joka vähän herättää kummastusta että mihin he minua tarvitsevat 45 tuntia viikossa...). Mm. kotiäitiyden vuoksi en nyt mitenkään superinnoissani ole tästä perheestä, mutta on sekin toki yksi vaihtoehto, eikä sitä missään tapauksessa saa sivuuttaa pysähtymättä.
Ainoastaan tämän yhden perheen kanssa olen soitellut. Muut perheet ovat ns. "hylänneet" minut ennen mitään yhteydenottoja (no paitsi yhden äidin kanssa läheteltiin pari sähköpostia). Liekö sitten papereistani löytynyt jotain mikä ei heidän kohdallaan ole napannut vaiko ovat vain yksinkertaisesti löytäneet jo sopivan Au Pairin perheelleen eikä puhelu minulle ole ollut enää tarpeen. Mene ja tiedä. Nyt kuitenkin toivon enemmän kuin paljon, että perhe numero kaksi näyttäisi vihreää valoa. Täytyy sanoa, että jos tämä menee metsään niin tulee olemaan kova isku vasten kasvoja, joka varmasti harmittaa aivan sanoinkuvaamattoman paljon.
Varpaat ja peukut pystyyn, tai ristiin maantieteellisestä (ja etenkin kielellisestä) sijainnista riippuen. En kestä jos tämä ei toimi!
Perheen numero kaksi isä soitti minulle eilen lauantaina ja höpöteltiin puhelimessa kunnialliset yli kolmekymmentä minuuttia. Mr. F kyseli paljon kaikkea, ja välillä joutui oikein miettimään että mitä sitä nyt oikein vastaisi. Oikein mukava puhelu oli kuitenkin. Mies kuulosti ystävälliseltä ja välittömältä puhelimessa, ja minulle ainakin jäi siitä todella hyvä fiilis. Nyt vain odotellaan että he vaimonsa kanssa keskustelevat asiasta ja sitten tekevät päätöksensä. Voi miten toivonkaan että he tahtoisivat minut! En oikein tiedä miten päin olisin kun pelottaa niin kamalasti josko tuleekin kieltävää vastausta.
Joskus puolessa välissä tätä viikkoa sain myös sähköpostia perheeltä numero viisi. Perheessä numero viisi on kolme pojankoltiaista, iältään viikarit ovat 9, 7 ja 5. Näiden lisäksi talossa temmeltää myös haukkuva karvaturri. Pojat harrastavat tyypillisiä pikkupoikien juttuja, urheilua, musiikkia, lukemista, autoja yms. Perhe asustelee New Yorkissa, pienellä esikaupunkialueella lähellä Isoa Omenaa. Lapset ovat koulussa, nuorin päivähoidossa. Isä työskentelee ja äiti on kotona (joka vähän herättää kummastusta että mihin he minua tarvitsevat 45 tuntia viikossa...). Mm. kotiäitiyden vuoksi en nyt mitenkään superinnoissani ole tästä perheestä, mutta on sekin toki yksi vaihtoehto, eikä sitä missään tapauksessa saa sivuuttaa pysähtymättä.
Ainoastaan tämän yhden perheen kanssa olen soitellut. Muut perheet ovat ns. "hylänneet" minut ennen mitään yhteydenottoja (no paitsi yhden äidin kanssa läheteltiin pari sähköpostia). Liekö sitten papereistani löytynyt jotain mikä ei heidän kohdallaan ole napannut vaiko ovat vain yksinkertaisesti löytäneet jo sopivan Au Pairin perheelleen eikä puhelu minulle ole ollut enää tarpeen. Mene ja tiedä. Nyt kuitenkin toivon enemmän kuin paljon, että perhe numero kaksi näyttäisi vihreää valoa. Täytyy sanoa, että jos tämä menee metsään niin tulee olemaan kova isku vasten kasvoja, joka varmasti harmittaa aivan sanoinkuvaamattoman paljon.
Varpaat ja peukut pystyyn, tai ristiin maantieteellisestä (ja etenkin kielellisestä) sijainnista riippuen. En kestä jos tämä ei toimi!
torstai 8. toukokuuta 2008
Intoa ja itkua
Sydän kurkussa sitä on odoteltu puhelinsoittoja, joita ei sitten alkanut kuulua. Lopultavihdoin perheen numero kaksi äiti lähetti sähköpostia ja sovittiin että hän soittaa sunnuntaina (tämä siis viime viikolla). Sunnuntaina hypin jo tuttuun tapaan seinille, mutta puhelin pysyi vaiti. Illalla iski epätoivo: ei ne soitakaan, miksi? Menin katsomaan netista mahdollisia päivityksiä, eikä perheen numero kaksi kohdalla ollut mitään muutoksia, mutta perhe numero kolme oli hyljännyt minut jo ennen puhelua. Siinä vaiheessa pääsi itku. Enkö minä sittenkään kelpaa kenellekään? Nämä eivät minua tahdo ja sovittua puheluakaan ei kuulu vaikka kello on jo säädyttömän paljon. Alkoi hiipiä pelko puseroon.
Seuraavana päivänä pääsin katsomaan sähköpostini, jossa oli anteeksipyytävä viesti jossa selitettiin että oli tullut esteitä eikä soittaminen onnistunut aiotusti. Eipä tuossa mitään, sovittiin uusi puhelu maanantaille alkuiltaan ja minä huokaisin helpotuksesta, ei minua olekaan tämän perheen puolesta hyljätty.
Maanantaina kuuden aikaan illalla puhelin sitten soi. Perheen äidin kanssa höpöteltiin ja hän kertoi paljon perheestään, heidän arjestaan ja kaiken sorttisista käytännön jutuista. Puhelun lopulla sovimme että juttelen vielä perheen isän kanssa, hän voisi soittaa seuraavana viikonloppuna, mutta sopisimme ajan tarkemmin vielä sähköpostitse. Olin aivan täpinöissäni puhelun jälkeen. Jutustelun perusteella tämä perhe voisi hyvinkin olla minulle sopiva, ja nyt todella toivon että perheen isä soittaa kuin soittaakin minulle nyt tulevana viikonloppuna ja että he pitäisivät minusta. En nimittäin keksi syytä miksi kieltäytyä, jos he minut luokseen tahtovat Au Pair -hommia tekemään.
Kuvaan on myös astunut perhe numero neljä, jolta sain sähköpostia tänään. Perhe numero neljä asuu suurkaupungissa Marylandissä ja lapsia löytyy edellisten tapaan kaksi. Tytöt ovat iältään viisi ja kolme ja näiden prinsessojen lisäksi talosta löytyy suloinen koiranketale. Vanhemmista isä reissaa työnsä puolesta paljon (jopa kahdesta kolmeen viikkoa reissussa kerralla) ja äiti elvyttää taas opiskelut tarkoituksenaan valmistua opettajaksi. Nuorempi tytöistä menee ensi syksynä isosiskonsa kanssa samaan kouluun, joka meinaa sitä että minun tehtävänäni olisi kuljettaa tytöt kouluun, hakea sieltä ja viedä harrastuksiin illalla. Äiti on siinä vaiheessa päätoiminen opiskelija ja tunnit ovat illalla joten työaikanikin sijoittuisivat iltaan. Tällä hetkellä lähettelemme perheen äidin kanssa sähköpostia ja sitä kautta koitamme hieman tutustua, myöhemmin on vasta puhelinhaastattelun aika, mikäli vielä tuntuu siltä.
Näin se homma etenee, innolla odottelen kuulumisia perheeltä numero kaksi. Saa pitää sormia ja varpaita ristissä että tämä homma menisi putkeen!
Seuraavana päivänä pääsin katsomaan sähköpostini, jossa oli anteeksipyytävä viesti jossa selitettiin että oli tullut esteitä eikä soittaminen onnistunut aiotusti. Eipä tuossa mitään, sovittiin uusi puhelu maanantaille alkuiltaan ja minä huokaisin helpotuksesta, ei minua olekaan tämän perheen puolesta hyljätty.
Maanantaina kuuden aikaan illalla puhelin sitten soi. Perheen äidin kanssa höpöteltiin ja hän kertoi paljon perheestään, heidän arjestaan ja kaiken sorttisista käytännön jutuista. Puhelun lopulla sovimme että juttelen vielä perheen isän kanssa, hän voisi soittaa seuraavana viikonloppuna, mutta sopisimme ajan tarkemmin vielä sähköpostitse. Olin aivan täpinöissäni puhelun jälkeen. Jutustelun perusteella tämä perhe voisi hyvinkin olla minulle sopiva, ja nyt todella toivon että perheen isä soittaa kuin soittaakin minulle nyt tulevana viikonloppuna ja että he pitäisivät minusta. En nimittäin keksi syytä miksi kieltäytyä, jos he minut luokseen tahtovat Au Pair -hommia tekemään.
Kuvaan on myös astunut perhe numero neljä, jolta sain sähköpostia tänään. Perhe numero neljä asuu suurkaupungissa Marylandissä ja lapsia löytyy edellisten tapaan kaksi. Tytöt ovat iältään viisi ja kolme ja näiden prinsessojen lisäksi talosta löytyy suloinen koiranketale. Vanhemmista isä reissaa työnsä puolesta paljon (jopa kahdesta kolmeen viikkoa reissussa kerralla) ja äiti elvyttää taas opiskelut tarkoituksenaan valmistua opettajaksi. Nuorempi tytöistä menee ensi syksynä isosiskonsa kanssa samaan kouluun, joka meinaa sitä että minun tehtävänäni olisi kuljettaa tytöt kouluun, hakea sieltä ja viedä harrastuksiin illalla. Äiti on siinä vaiheessa päätoiminen opiskelija ja tunnit ovat illalla joten työaikanikin sijoittuisivat iltaan. Tällä hetkellä lähettelemme perheen äidin kanssa sähköpostia ja sitä kautta koitamme hieman tutustua, myöhemmin on vasta puhelinhaastattelun aika, mikäli vielä tuntuu siltä.
Näin se homma etenee, innolla odottelen kuulumisia perheeltä numero kaksi. Saa pitää sormia ja varpaita ristissä että tämä homma menisi putkeen!
lauantai 3. toukokuuta 2008
Perhe numero kolme.
Kyllä vain, niitä on jo kolme! Tämän täytyy olla jotain alkurysää, koska eihän tämä mitenkään voi enää tällaisella tahdilla jatkua, eihän? Meinaa ihan hengästyttää moinen.
Perhe numero kolme asustelee lähellä merenrantaa, New Yorkin osavaltiossa. Matkaa Manhattanille kertyy pari tuntia, ja monet kulkevat pilvenpiirtäjäkaupunkiin töihin joka päivä. Perheessä on kaksi pienokaista, kuusivuotias pojankoltiainen ja kolmevuotias tyttö. Poika on viitenä päivänä viikossa jonkinsorttisessa eskarissa ja tyttökin käy kerhossa, tarina ei tosin kerro että kuinka monesti viikossa. Tämän perheen äidin kirjoittama kirje oli jokseenkin valloittava. Hän kertoi lapsista niin, että heistä sai aivan ihana ja eloisan kuvan. Kirjeeseen oli sälytetty pieniä, persoonallisia yksityiskohtiakin. (Kuten että poika tykkää leikkiä action figureillaan, joita hän kutsuu "my guys", ja tytön lempilelu on koira, jota kutsutaan ihan yksinkertaisesti nimellä "dog".)
Näistä alkaa jo muodostua jono! Aivan mieletön menekki meikätytöllä tuolla suuren veden tuolla puolen! (No kyllä kai kun ei ne raasut ole vielä tavanneet mua...)
Perhe numero kolme asustelee lähellä merenrantaa, New Yorkin osavaltiossa. Matkaa Manhattanille kertyy pari tuntia, ja monet kulkevat pilvenpiirtäjäkaupunkiin töihin joka päivä. Perheessä on kaksi pienokaista, kuusivuotias pojankoltiainen ja kolmevuotias tyttö. Poika on viitenä päivänä viikossa jonkinsorttisessa eskarissa ja tyttökin käy kerhossa, tarina ei tosin kerro että kuinka monesti viikossa. Tämän perheen äidin kirjoittama kirje oli jokseenkin valloittava. Hän kertoi lapsista niin, että heistä sai aivan ihana ja eloisan kuvan. Kirjeeseen oli sälytetty pieniä, persoonallisia yksityiskohtiakin. (Kuten että poika tykkää leikkiä action figureillaan, joita hän kutsuu "my guys", ja tytön lempilelu on koira, jota kutsutaan ihan yksinkertaisesti nimellä "dog".)
Näistä alkaa jo muodostua jono! Aivan mieletön menekki meikätytöllä tuolla suuren veden tuolla puolen! (No kyllä kai kun ei ne raasut ole vielä tavanneet mua...)
perjantai 2. toukokuuta 2008
Mä olen vauhdissa!
Perhe numero yksi ei soittanut vielä tänään, joten jäljelle jää kai se että he soittavat huomenna. Onneksi eivät soittaneet tänään. Olin lyhyen varoitusajan vuoksi niin kauhuissani, ettei puhelusta olisi varmaan tullut yhtään mitään. Kavereillekin vain kiukuttelin hermostuksissani kaikesta ihan koko ajan ja sydän loikkasi nielurisojen tienoille aina kun puhelin soi. Ja yleensä se soittaja siis oli äiti, joka taisi aina saada kuulla kunniansa kun kehtasi säikäyttää lapsensa niin röyhkeästi.
Mä olen aivan kuulkaa nousukiidossa! Hetki sitten tuli sähköpostia toisesta perheestä joka on kiinnostunut meikäläisestä! Siis kelatkaa, toinen jo, ja paperit on ollu sisällä vasta jotain vuorokauden!! Aivan mieletöntä. Perhe numero kaksi on pienestä kylästä New Jerseystä, ilmeisesti tosin hieman isommasta kuin perhe numero yksi. Perheellä numero kaksi on 11 ja 8 -vuotiaat pojat, jotka harrastavat hirmuisesti kaikkea (teatteria, taek won doa, karatea, pesäpalloa, jalkapalloa) ja tietenkin ovat päivät koulussa, kuten iät kertovat. Pikkukaupungista on matkaa New Yorkin ihmeelliseen maailmaan vajaan tunnin verran. Vähän vanhemmat lapset voisivat toisaalta olla ihan kivakin juttu, heidän ollessa koulussa ja harrastuksissaan sitä saisi olla itsekseen enemmän. Toisaalta isompien kanssa voi olla vaikeampi tulla toimeen jos ei kemiat pelaa, pienet ovat vielä niin ennakkoluulottomia ja sopeutuvaisia.
Jännityksellä jään odottamaan saanko huomenna peräti kaksi puhelua!
Mä olen aivan kuulkaa nousukiidossa! Hetki sitten tuli sähköpostia toisesta perheestä joka on kiinnostunut meikäläisestä! Siis kelatkaa, toinen jo, ja paperit on ollu sisällä vasta jotain vuorokauden!! Aivan mieletöntä. Perhe numero kaksi on pienestä kylästä New Jerseystä, ilmeisesti tosin hieman isommasta kuin perhe numero yksi. Perheellä numero kaksi on 11 ja 8 -vuotiaat pojat, jotka harrastavat hirmuisesti kaikkea (teatteria, taek won doa, karatea, pesäpalloa, jalkapalloa) ja tietenkin ovat päivät koulussa, kuten iät kertovat. Pikkukaupungista on matkaa New Yorkin ihmeelliseen maailmaan vajaan tunnin verran. Vähän vanhemmat lapset voisivat toisaalta olla ihan kivakin juttu, heidän ollessa koulussa ja harrastuksissaan sitä saisi olla itsekseen enemmän. Toisaalta isompien kanssa voi olla vaikeampi tulla toimeen jos ei kemiat pelaa, pienet ovat vielä niin ennakkoluulottomia ja sopeutuvaisia.
Jännityksellä jään odottamaan saanko huomenna peräti kaksi puhelua!
USA, here I come!
Tulipas kuulkaa nyt ihan nurkan takaa tämä.
Odotin aivan kuumeissani että Suomen toimistosta soitettaisiin ja kerrottaisiin uutisia jenkkien suunnalta, no että pääsinkö vai en. Tänään sitten pahaa-aavistamattomana tarkistin sähköpostin ja sielläpä sitä kuulkaa oli viestejä. Ensin saapuneena oli USA:n toimiston sähköposti, otsikkonaan jotain tyyliin "Important notice", toisena viesti Suomen toimistosta, otsikko tyyliä "Sinut on hyväksytty ohjelmaan". Sydän hyppäsi ja avasin USA:n toimiston viestin (jossa oletin toki olevan sama info englanniksi), ja siellä oli ilmoitus ensimmäisestä puhelinhaastattelusta! Apua! Siis sen lisäksi että minut hyväksyttiin ohjelmaan, olen myös jo herättänyt kiinnostusta yhdessä perheessä joka on pyytänyt yhteystietoni ja saattaa soittaa nyt parin vuorokauden sisällä!
Perhe numero yksi asustelee pikkukaupungissa Virginiassa ja heillä on kaksi pientä poikaa (iät 3 ja 4), joista toinen käy esikoulussa kahdesti viikossa. Äiti työskentelee kotoa käsin (tämä hieman mietityttää minua, en ole varma onko se hyvä juttu). Heillä on tälläkin hetkellä AuPair, joten vieras apu ei ole perheelle ainakaan uusi juttu (hyvä juttu, joka hieman hälventää epäilyksiä joita äidin kotona työskentely herättää). Perheen kotoa on noin 30 minuutin matka Washington D.C:hen, joka tarkoittaa siis sitä, että toiveideni mukaisesti suurempi kaupunki on lähellä sosiaalisen elämän harjoittamista varten. Perheellä ei ole lemmikkejä. Työaikani olisi ma - to 8 - 17 ja pe 8 - 12. Viikonloppuisin välillä lastenvahtimista että vanhemmat pääsee yhdessä ulos.
Nyt vaan odotellaan että puhelin soi. Ja voi miten minua jännittää! Olen koittanut kirjoittaa ylös kysymyksiä mitä tahdon kysyä perheeltä, ja vielä pitäisi miettiä vastauksia mahdollisiin kysymyksiin joita he esittävät minulle.
Odotin aivan kuumeissani että Suomen toimistosta soitettaisiin ja kerrottaisiin uutisia jenkkien suunnalta, no että pääsinkö vai en. Tänään sitten pahaa-aavistamattomana tarkistin sähköpostin ja sielläpä sitä kuulkaa oli viestejä. Ensin saapuneena oli USA:n toimiston sähköposti, otsikkonaan jotain tyyliin "Important notice", toisena viesti Suomen toimistosta, otsikko tyyliä "Sinut on hyväksytty ohjelmaan". Sydän hyppäsi ja avasin USA:n toimiston viestin (jossa oletin toki olevan sama info englanniksi), ja siellä oli ilmoitus ensimmäisestä puhelinhaastattelusta! Apua! Siis sen lisäksi että minut hyväksyttiin ohjelmaan, olen myös jo herättänyt kiinnostusta yhdessä perheessä joka on pyytänyt yhteystietoni ja saattaa soittaa nyt parin vuorokauden sisällä!
Perhe numero yksi asustelee pikkukaupungissa Virginiassa ja heillä on kaksi pientä poikaa (iät 3 ja 4), joista toinen käy esikoulussa kahdesti viikossa. Äiti työskentelee kotoa käsin (tämä hieman mietityttää minua, en ole varma onko se hyvä juttu). Heillä on tälläkin hetkellä AuPair, joten vieras apu ei ole perheelle ainakaan uusi juttu (hyvä juttu, joka hieman hälventää epäilyksiä joita äidin kotona työskentely herättää). Perheen kotoa on noin 30 minuutin matka Washington D.C:hen, joka tarkoittaa siis sitä, että toiveideni mukaisesti suurempi kaupunki on lähellä sosiaalisen elämän harjoittamista varten. Perheellä ei ole lemmikkejä. Työaikani olisi ma - to 8 - 17 ja pe 8 - 12. Viikonloppuisin välillä lastenvahtimista että vanhemmat pääsee yhdessä ulos.
Nyt vaan odotellaan että puhelin soi. Ja voi miten minua jännittää! Olen koittanut kirjoittaa ylös kysymyksiä mitä tahdon kysyä perheeltä, ja vielä pitäisi miettiä vastauksia mahdollisiin kysymyksiin joita he esittävät minulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
