Arkea ja pikkutapahtumia

Pikakelataanpa taas hieman eteenpäin. Arkipäivät ne vaan mennä hujahtelee samansorttisina. Pari viikkoa Halloweenin jälkeen käytiin järjestön tapaamisessa seinäkiipeilemässä. Olipa hauskaa! Itsekin yläasteen traumojen (pullukka ei päässyt yhtään mihinkään, nujertavaa!) jäljiltä yllätyin positiivisesti, kun selvitin pari haastavamman luokan seinääkin ihan ylös asti! En ole vielä saanut aluevalvojalta kuvia, hän kyllä räpsi kamerallaan tehokkaasti, joten täytynee kysellä josko osuin linssiin kertaakaan itse. Seinäkiipeily oli kyllä todella kivaa touhua, ja vähän niinkuin huomaamatta siinä sai kivasti lihastreeniäkin tällainen meikäläisen kaltainen, punnertamista inhoava rimpulakäsi.

Jotenkin Halloweenin aikoihin tänne tulla tupsahti syksy jostain kulman takaa! Maailma oli jokusen viikon ihanan värikäs ja täynnä rahisevia lehtiä <3
Viikko kiipeilyn jälkeen, oli viimeisen viikonloppukurssin aika. Suuntana siis Long Island University, nimensä mukaisesti New Yorkin Long Islandilla. Tällä kertaa lähdin kursseilemaan yksinäni, enkä todellakaan odottanut viikonlopun koulutuomiota innolla. Perjantain junamatkojen jälkeen pääsin vihdoin oikealle asemalle odottelemaan koulun bussikuljetusta kampukselle, kun silmiin osui tutun näköinen hahmo. Ranskatartoverini Sarah! Mikä tuuri! Ei ollut käynyt edes mielessä kysellä Sarahilta josko hän olisi vielä koulusuorituksia vailla! Yllätys oli mieluinen myös ranskalaistoverilleni, sillä oli neiti itsekin tullut kouluilemaan ihan yksinään.

Perjantai-ilta meni lähinnä kurssisisältöä läpikäyden (Intiaanien historia) ja viikonlopun ohjelmaa kerraten (Amerikkalaiset kertaa kaiken noin sataan kertaan, jos joku ei vaikka ekalla kerralla tajunnut). Puoli yhdeksän aikoihin keltainen koulubussi sitten kuljetti meidät majoitukseemme, mukavaan pieneen hotelliin. Ilta kului lähinnä hotellilla hengaillen, pikkukylän viihdykkeet oli niin rajatut ettei jaksanut innostaa juuri ketään vaan uni tuli aikaisin itse kullekin.

Lauantaina oli sitten täyden koulupäivän aika. Bussi kuljetti öh.... ahkerat.... Au Pair -opiskelijat hotellilta koululle yhdeksäksi, jolloin alkoi ensimmäinen tunti. Meidän kurssi sai aivan erityisen hauskan viikonlopun, sillä aamun tuntien jälkeen lähdettiin läheiseen Intiaani-museoon, jossa oli juuri tänä viikonloppuna erityinen Intiaanien historiasta kertova näyttely. Mikä tuuri! Ilolla mentiinkin sitten museoon oppimaan lisää, voittaa kummasti luentosalissa istumisen. Museossa oli näytillä jos jonkinmoista inkkarinaamiota, työkalua, kanoottia ja asumusta.

Toverini Anni A. teki yllätysvierailun pyhävetimissään!

Myös kasvomaalauksia oli lapsille tarjolla, ja tokihan meidän isompien lapsien oli myös ängettävä jonoon...
Museon sattui muuten olemaan kivasti myös ihan rannassa, ja pääsi siinä kauniina, kirpakkana syyspäivänä haistelemaan vähän merellistä ilmaakin. Aivan ihanaa.
Museoitumisen jälkeen palattiin taas koululle ja illallisen jälkeen oli vielä muutaman tunnin luentopänttäyksen vuoro. Osa ajasta tosin onneksi katsottiin leffaa, niin että aika helpolla tulee sitten nämäkin opiskelumerkinnät...

Sunnuntaina oli viimeiset koulutunnit, ja taisi kotiin tahtoa niin opettajat kuin oppilaatkin. Jotta homma ei menisi tylsäksi (ja koska opiskelijat olivat Au Paireja) myös hieman askarreltiinpaskarreltiin Toukopoukon tyylillä aitoa Intiaanien jumalatoteemia. Tuli hieno mun toteemistani! (Vasemmanpuoleinen on Sarahin rakentama Hawajilainen surffaritoteemi.)Lounaan jälkeen palattiin luentosaliin vielä kerran ottamaan kokonaiskatsaus siihen, mitä oli viikonlopun aikana opittu, ennen kuin iltapäivällä kolmen maissa saatiin armahdus ja kirmattiin ulos odottamaan koulubussia. Pikaisesti juna-asemalle, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin vielä aikaisempaan junaan, jes!

Nyt on virallisesti kaikki 1,5 vuoden Au Pair -viisumin vaatimat yhdeksän opintopistettä (hui mikä määrä :P) kasassa, kolme kurssia käyty. Viikonlopun jälkeen naputin vielä vaaditut esseet, lähetin koululle ja jäin odottelemaan virallisia papereita työn suorittamisesta.

Viimetippaanhan se taas jäi, niin kuin mulla nää aina, mutta tulipa suoritettua!

Viikko numero ??

Hupsankeikkaa kun viime kirjoittelusta on yli viikko! No nyt tulee sitten pitkä tarina että anteeksi vaan.

Viime viikonloppu meni pääasiassa ihan vaan suuta soitellessa. Lauantai aloitettiin kolmen ruotsalaisen ja yhden brasilialaisen tytön kanssa Ikean ihmemaailmasta! Ruotsalaisuuden mekassa seikkailun parhaaksi anniksi tuli Swedish Food Market, josta löytyi pullokaupalla glögiä!! Olin juuri edellisenä iltana valittanut Pernillalle että tahdon glögiä kun tulee kylmä, mutten tiedä millä ilveellä moista jumalten juomaa saisin tälle puolelle lätäkköä. Ikea pelastaa, siellä sitä on niin paljon kuin neiti vaan jaksaa juoda! Ikeasta jatkettiin matkaa toiselle puolelle motaria ostarille, tarkoituksena mennä illalla leffaan. Kaksi kolmesta ruotsalaisesta katosi kauppahumuun yhdessä hujauksessa kun ne mennä shoppailivat siellä täällä. Minä, Pernilla ja Juliana jumitettiin vähän siellä sun täällä vailla minkäänlaista intoa/rahaa shoppailuun. Illalla käytiin sitten tosiaan katsomassa Nick and Norah's Infinite Playlist -leffa, joka oli oikein kiva peruspätkä. Oli ihan suunnattoman hauska katsoa sitä niiden Nycissä sekoilua tyylillä "hehee olin tuolla viime sunnuntaina"tai "hehee tosta tuun aina kotiin!".

Sunnuntaina oli sitten vuorossa kotijumitusta ja puhelua ystäville kotosuomen puolelle. Kiitos Skypelle taas halvoista puheluista ja anteeksi iskälle siitä että ostan saldoa sen luottokortilla. Puhelun jälkeen kokoilin itseni, taioin peilikuvasta ihmisen näköisen ja suuntasin kohti Isoa Omenaa. Tiedossa oli livemusiikkia à la sisarukset Tegan And Sara. Oioioi <3

Vanhempi poika oli vielä maanantaina Floridassa isosetänsä hautajaisissa, mikä meinasi sitä että sain nukkua aavistuksen pidempään ja tiedossa oli päivä ilman lasten kinastelua. Tarkoitus oli pyhittää päivä kouluaineen kirjoittamiselle (jonka tietenkin sitten jätin viimetinkaan kun palautus oli seuraavana päivänä) Coca-Colan voimin. Puolen päivän jälkeen, kesken tuskaisen tekstin naputtelun (ei oikein sujunut...) puhelin soi ja host-äiti pyytää hakemaan nuorimmaisen kotiin koulusta. Jätkä oli saanut tällin naamaan liikkatunnilla. Pika pikaa päivävaatteet päälle (jep, mulla on tapana hengata yöpissä himassa aivan hävyttömiin aikoihin) ja koululle, mistä noukin ihan hyvinvoivan pojan autoon ja kotiin. Koska tälli kuitenkin osui päähän, ja ilmeisesti aika kovaa, niin illan jalkapallotreenit ja pyhäkoulu peruutettiin hänen osaltaan. Illalla sitten taas keskityin siihen aineen kirjoittamiseen, väsyneenä ja lähes epätoivoisena kun tekstiä ei vaan syntynyt (inhoan omaelämäkertojen kirjoittamista...). Pari tuntia tuskailtuani kaivoin koulupaperit esiin tarkistaakseni muutamia yksityiskohtia ja arvatkaapa mitä?? Palautuspäivä oli TORSTAI ei TIISTAI! Voi luoja että nauratti siinä kohtaa! Hyvillä mielin päätin sitten kirjoittaa aineesta puolet maanantaina, toisen puolen tiistaina ja editoida keskiviikkona. Jes.

Vanhempi poika tuli Floridasta kotiin maanantai-yönä ja oli tiistai-aamuna sitten kovasti väsynyt. Yllätyksekseni jätkä oli kuitenkin hyvissä ajoin aamupalalla, vaikkakin silmät ihan sikkurassa, ja vieläpä ihan omasta aloitteestaan. Aamuun tuli vaihtelua siinä vaiheessa kun olin nuorimmaisen huoneessa laittamassa hänen vaatteitaan valmiiksi ja naapurihuoneesta alkaa kuulua nyyhkytystä. Mietin että kuulen väärin. Sitten kelasin että ehkä poika itkee silkasta väsymyksestä, minä ainakin välillä pillahdan itkuun ihan vaan jos en yksinkertaisesti jaksa. Menin sitten selvittämään mistä oikein on kyse kun noin itkettää niin poika kapsahtaa halaamaan ja sopertaa että on unohtanut tehdä yhden koulutehtävän ja sai pyytää allekirjoituksen edellisestä unohduksesta saamaansa lappuun. Raasu oli aivan paniikissa kun ei todella ollut eka kerta (tästä on nyt käyty keskustelua kohta viikkotolkulla kun se ei saa itseään niskasta kiinni ja arvosanat laskee) ja ei halunnut suututtaa vanhempia. Sillä oli kauhean huono omatunto eikä itkusta tullut loppua sitten millään. No sain sen keittiöön ja totesin että nyt ihan rauhassa soitetaan äidille ja selvitetään asia ettei siinä mitään ja tuo se saamasi lappu tänne niin minä allekirjoitan sen. Lopulta sitten (monien "en tahdo soittaa äitille, onko mun pakko?" -keskustelujen jälkeen) näppäilin numeron ja aloitin puhelun, sitten vasta pistin pojan itsensä selvittämään asiaa. Keskustelun jälkeen se tuli halaamaan ja totesi että "Kiitos kun autoit, kyllä sun täällä olosta kannattaa äitin ja isin maksaa." Tuli sellainen olo että tässä oltiin nyt Au Pairiuden (voiko sanoa noin?) ytimessä. Välikappaleena auttamassa asioiden selvittelyä kun lapsilla menee sormi suuhun.

Tiistai-iltana vietin laatuaikaa jalkapallokentän katsomossa kun nuoremmalla oli peli.
Illalla sitten kirjoittelin aineen loppuun ja koulun sivuja selatessani huomasin että keskiviikkona olisi koululla vierailevana puhujana Ellen DeGeneresin äiti Betty DeGeneres, joka ihmisoikeus kampanjan nimissä kiertelee puhumassa mm. erilaisuuden hyväksymisestä. Sinnehän oli sitten mentävä, ja keskiviikkona hilauduinkin paikalle hyvissä ajoin ja sain jopa hyvän istumapaikan (teatteri oli vähän täysi).

Muuten tässä nyt sitten mitään ole tapahtunut. Pernilla on syöttänyt mulle Terva Leijonia, joita sen suomalainen mummo on sille lähettänyt aski kaupalla. Ne on kyllä nam!

Eilen torstaina oli juutalainen pyhä (taas kerran) ja lasten koulut oli suljettu. Isoisä tuli sitten aamulla tänne jotta minä pääsin omalle tunnilleni. Sainkin sitten vapaapäivän koska host-äiti tahtoi viedä pojat iltapäivällä katsomaan isoisää joka on sairaalasta siirretty hoitokotiin. Iltapäivä meni seuraavaan aineeseen materiaalia kahlatessa. Kun oli puolitoista tuntia lukenut avustetusta itsemurhasta, meinasi kyllä pää haljeta ja rivit vaan pomppi silmissä. Illalla sitten olin Pernillan luona hengailemassa, ja ruotsalaistytöt Ann ja Jonna myöskin liittyivät seuraan tv:tä tollottamaan. Ann tahtoi kovasti opetella suomenkielistä Pää, olkapää, peppu, polvet -laulua, jonka suomenkieliset sanat aiheutti tytöissä aivan hysteeristä naurua (ilmeisesti suomenkieli kuulostaa aivan hulvattoman hauskalta).

Tänään on perjantai <3 Illalla mennään ilmeisesti Annin luo katsomaan leffaa (Pirates Of The Carribben 1), huomisen suunnitelmat on nyt auki kun ajatus huvipuistoilusta kaatui. Pitää mennä sinne joku toinen kerta.

Ai niin, peukut Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnosta. Ei sitä suomalaiset ole odottaneetkaan kun jokusen vuoden, tärppäsihän se vihdoin :D

Mustelmia

Ollaanpas sitä muka kiireisiä (lue: saamattomia lusmuja) kun ei ehditä blogiakaan päivittämään!

Viikonloppu meni mulla sitten ihan leppoisasti. Lauantai-aamuna taloon paukkasi serkkua ja tätiä ja setää ja sitä sun tätä sukulaista niin että alkoi olla nurkat täys. Suurin osa aikuisista vietti kaiken ajan sairaalassa, missä isoisä yhä edelleen makaa, tosin tilansa on onneksi tällä hetkellä nyt vakaa. Tästä sukulaispaljoudesta johtuen meikäläistä ei kuitenkaan tarvittu lapsia katsomaan, joten sain touhuta omiani.

Lauantaina sitten (nukuttuani pitkään) kävin vähän ostarilla pyörähtämässä, kavereita moikkaamassa, ja sitten lähdin illaksi toisen kaverin kanssa Nyciin. Sovittiin treffit yhteen kadunkulmaan seitsemäksi, ja aika tarkalleen juuri siihen aikaan olinkin paikalla. Nokka kohti Times Squaren Nokia Teatteria, jonka lavalle nousisi illalla Sonata Arctica. Pääesiintyjänä oli tarkoitus olla Nightwish, mutta laulistineitonen se meni sairastumaan niin että keikka oli pakko peruuttaa. Harmi, tahdoin ihan kovasti nähdä bändin livenä. No mutta tosiaan Sonata kuitenkin kiipesi lavalle (ja lipusta vieläpä sai rahat takaisin, eli tämä oli ilmaista hupia), joten jotain iloa iltaan kuitenkin.
Oli aivan taivaallisen ihanaa olla taas keikalla. Se keikkapaikan tunnelma ja meininki, ihan kun ois kotio tullut! Ai että mä nautin. Pääsin myös vähän suomea kälättämään kun kävin jututtamassa crewn jäseniä (mm. utelemassa milloin Nightwish mahdollisesti voisi koittaa näitä keikkoja uudestaan). Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta, joka keikan jälkeen jatkui levyshoppailulla...
(kyllä, Times Squaren levykauppa on auki viikonloppuisin aamukahteen. Myös vaatekauppojen ovet olivat vielä puoliltaöin avoinna...)
Oli kieltämättä ihan veikeää hengailla öisellä Times Squarella...
...jossa muuten ei väkeä ollut yhtään sen vähemmän kuin päivälläkään. Ihan tukossa koko mesta!
Levyshoppailun ja pienen syömisen jälkeen erkaannuttiin toverin kanssa, kun hän lähti Grand Centralille ja minä Penn Stationille, kukin omiin juniimme. Siitä sitten kävellä tallustin sateisen sumuisilla New Yorkin kaduilla......tosin matkani Times Squarelta asemalle edellyttää ainoastaan yhtä isoa katua pitkin kävelyä, joten siitä näkökulmasta öinen, sumuinen New York ei tuntunut sen epäystävällisemmältä paikalta kuin öinen Helsinkikään.
Kotiin päädyin yöjunalla ja löysin itseni vuoteeni reunalta kahden aikaan.

Sunnuntaina sitten taas nukuin jokseenkin pitkään, sen jälkeen kokosin itseni ja lähdin kaverille koomailemaan. Varattiin mm. matkat Niagaran putouksille! Tarkoitus olisi tehdä se reissu lokakuun 18.-19. päivä! Huuu en malta odottaa! Muistan vieläkin kun pikkutyttönä jostain kuulin että sen nimiset vesiputoukset on todella isot ja sitten aina selitin kerhokavereille että sinne minä menen seikkailemaan vesiputouksien luo. No nyt mä sitten todella menen! Huijui!

Alkuillasta kaverin piti vähän katsoa kahden tyttösen perään ja leikittiin sitten piilosta. Leikin tiimellyksessä minä sitten mennä humpsahdin selälleni kylpyammeeseen pimeässä kylpyhuoneessa. Voi luoja me naurettiin! Vedet silmissä räkätettiin varmaan kymmenen minuuttia aivan hysteerisenä. Se oli kyllä niin koomista! Sen kummemmin ei onneksi sattunut, en lyönyt päätäni tai mitään, mutta käteen sain piiiitkän komean mustelman, ja toisen mokoman selkään. Tähän kun lisätään se, että aikaisemmin viime viikolla lensin (TAAS!) selälleni portaissa ja siitä on jaloissa aivan hirveät mustelmat, niin olen aika komea näky näiden ruhjeideni kanssa... Tulenkohan mä täältä hengissä kotiin ollenkaan kun olen tämmöinen turvallisuus-hasardi itselleni?!

Tänään tiistaina oli joku juutalainen juhlapyhä (näin sitä neiti taas todistaa olevansa sivistynyt maailmannainen, kun moista täsmällistä informaatiota julkaisee), jonka vuoksi alakoulujen ovet olivat kiinni. Serkut paukkasivat tänne eilen illalla, ja heidän ansiostaan minä saatoin mennä omille luennoilleni (koulujen sulkeminen ei koskenut yliopistoja) kun vanhin serkuksista katsoi nuorempien perään sen aikaa. Myös loppupäivä oli meikäläiselle helppo, sillä lapsia kun oli noin monta talossa, leikkivät ne keskenään ja meikäläisen osaksi jäi vaan silloin tällöin huudella terassilta jos trampoliiniin eksyi liikaa porukkaa kerralla.

Illalla kävin vielä kaverin luona vähän pyörähtämässä, nyt pitäisi alkaa kirjoittamaan koulujuttuja tai olen kohta lirissä niiden kanssa.

Myrsky ja mylväys!

Ulkona sataa ja tuulee, säätieteilijät ovat pitkin loppuviikkoa varoitelleet myrskystä. Ei haittaa, sillä minulla onkin lokoisa pyjama päällä, mummun kutomat villasukat jalassa ja Coldplayn uusi levy soittimessa. Muuta ei juuri nyt sitten tarvitakaan.

Torstaina mennä touhotin tosiaan ekaa kertaa itsekin yliopistolle. Parkkipaikka löytyi paljon, paljon helpommin kuin olin kuvitellut ja olinkin paikalla peloistani huolimatta oikein mukavissa ajoin niin, että ehdin rauhassa tallustella oikealle rakennukselle ja löytää oikean luokan. Rohvessori O'Brien vaikuttaa oikein kohtuulliselta ja hyvältä opettajalta, jonka kanssa uskon työskentelyn olevan varsin miellyttävää ja hedelmällistä. Huomasimpa myös, että minusta on aivan ihanaa olla taas välillä koulun penkilläkin! Vaikka täällä nyt ei mitään hurjia tutkintoja ehdikään suorittaa, on silti kiva ettei tuo opiskelutuntuma pääse täysin katoamaan. Pysyy sellainen pieni näppituntuma siihen hommaan ja se on hyvä, sillä kotiin tultaessa koulun penkki kutsuu taas täysipäiväisesti. Meidän kurssilla on myös yksi oikein mukava Puolasta kotoisin oleva, vanhempiensa kanssa tänne pari vuotta sitten muuttanut tyttö, Pauline, jonka kanssa luennon jälkeen juttelin hetkisen aikaa. Täytyy ensi kerralla vaikka vaihtaa numeroita jos mentäis joskus kaffittelemaan, täällä ei todellakaan voi olla liikaa kavereita.

Perjantai se mennä hurahti kotitöitä tehden. Haettuani lapset iltapäivällä koulusta ajeltiin nuoremman pojan ystävän luo viemään pojalle syntymäpäivälahjaa. Mentiin kaikki hetkeksi ihan sisälle asti, lapset sai leikkiä keskenään ja minä istuin perheen äidin kanssa ja höpöttelin niitä näitä. Aivan ihanan oloinen rouva! Siis sellainen aidosti mukava ihminen, ei mikään naamarihepsankeikka. Sain myös muutamia vinkkejä mitä tehdä Nycissä, täytyy ottaa niistä enemmän selvää vielä.

Illalla sitten lähdin kaverin kanssa syömään ja sen jälkeen istuskeltiin kahvilassa ja juteltiin niitä näitä. Helen on Perusta kotoisin, tarkemmin sanottuna Cuscosta, joka on aivan Inka-kaupunki Machu Picchun lähellä. Se kertoi aivan mielettömiä juttuja Inkojen kulttuurista ja historiasta, ja lupasi että jos ikinä tahdon tulla käymään niin hän kyllä majoittaa minut ja vie sitten retkelle Machu Picchun raunioille (olettaen että sinne vielä silloin voi mennä, kyseisessä paikassa vierailu kun on nykyään suurten kävijämäärien vuoksi vähän kyseenalaista). Eli kun täältä kotiin tullaan, on seuraava säästökohde tiedossa! Täytyy kuulemma mennä kesäkuussa, koska silloin on paljon kaikkia historiaan liittyviä juhlia jolloin siellä näkee paljon hienoja kulkueita ja vaikka mitä. Tahdon ehdottomasti matkustaa Peruun!

Perjantai-yönä kotiin tultuani vietin aikaa aamuyöhön asti Skypen äärellä, kun pidettiin ystävien kanssa kimppapuhelua, jossa kolme osallistujaa olivat Helsingissä, minä täällä USA:ssa ja yksi Hong Kongissa. Oli aivan ihanaa lörpötellä tyttöjen kanssa. Tuli oikein kunnolla sellainen olo että meitä ei kuulkaa tällaiset vaatimattomat pikku välimatkat noin vain kuulkaa hetkautakaan! Aika hieno meininki.

Tänään lauantaina olen jumittanut kotona, jälleen Skypen äärellä, ja vihdoin iltapäivällä (kun sade oli jo alkanut) lähdin Pernillan kanssa ostarille hetkeksi aikaa viettämään. Voi että sen tytön kanssa on kivaa! Me ollaan niin erilaisia ja kuitenkin niin järkyttävän samanlaisia. Aina tuntuu olevan kivaa ja jotenkin kauhean vaivatonta se meidän hengailu. Ei tarvitse täyttää jokaista hiljaista kohtaa, voidaan vaan olla. Se tuntuu aika kivalta.

Tilasin muuten torstaina vihdoin jo lähes kolme vuotta himoitsemani, tummanpunaisen iPod Nanon! Se on niin kaunis kapistus etten malta odottaa sen saapumista! Ensi viikon keskiviikkoon mennessä pitäisi olla kotiovella, aijai. Syytä olisi kyllä tullakin pian, vanhasta, jo vuosia palvelleesta soittimestani on alkanut nimittäin KIRJAIMELLISESTI putoilla osia irti itsekseen. Aika pelottavaa.

Huomenna sunnuntain viettoa. Ei vielä mitään hajua että millaisissa merkeissä, mutta ainakin ajattelin pyhittää lepopäivän ja nukkua pitkään!

Suuntana Empire State Building

Kylläpä tuntuu että on ehtinyt tapahtua näiden parin päivän aikana kun en ole kirjoittanut!

Torstai-aamu alkoi sillä että edellisiltana hammasraudat saanut vanhempi poika tuli mun luo alakertaan itkien että suuhun sattuu. Raukkaparka. Muistan itse vallan hyvin sen kivun ensimmäisinä päivinä rautojen saamisen jälkeen. Ei todellakaan mitään maailman kivointa! Aloin sitten etsiskellä lasten särkylääkettä mutta se oli tietenkin lopussa joten äkkiä autolla apteekista lisää särkylääkettä ja ruokakaupasta erilaisia jugurtteja joilla poika voisi elää seuraavat pari päivää jos ei pysty pureskelemaan kiinteää ruokaa.

Episodin jälkeen otti isoäiti komennon ja minä kävin uudestaan koululla, tällä kertaa tekemässä sen englannin tasokokeen. Ihan kivastihan se meni sikäli, että sain paria vaille täydet pisteet ja minua kehotettiin menemään ESL (English as Second Language) -ryhmän sijasta niille "ihan normaaleille" yliopistokursseille englantia lukemaan. Se tosin vaatii vielä matikan kokeen, johon pitää varata aika joten täytyy se hoitaa heti nyt alkavalla viikolla, mutta täytyyhän se myöntää että olisi kiehtova ajatus mennä esimerkiksi jollekin kirjallisuuskurssille tai muuta vastaavaa. Katsotaan miten tämä meikäläisen koulutie täällä nyt sitten lähtee käyntiin, vielä on ovet avoinna!

Koululta takaisin selvittyäni hypättiin kaikki isoäidin autoon ja lähdettiin ajamaan läheiselle pienelle eläintarhalle. Oli elukkaa jos jonkinmoista (ja minäkin koitin nyt keskittyä olemaan ahdistumatta niiden pienistä, suojattomista häkeistä)....ja sokerin pohjalla: vuoden älykkäimmän näköinen härkä.

Perjantai-aamuna isoäiti sitten lähti takaisin kotiin ja me mentiin poikien kanssa kampaajalle leikkauttamaan jannujen tukat, jotka alkoi tulla silmille siihen malliin etten aina tiennyt miten ne oikein näkee! Perjantaina muutenkin hoidettiin kaikkia arkisia asioita (ruokakaupassa käynti, auton tankkaus jne) ja päivä meni vähän vaihtelevalla menestyksellä. Ensin ruokakaupassa alkoi kauhea kiukuttelu aivan turhasta asiasta, sitten rauhoittuivat kotiin tultaessa (hyvä niille, oli niin lähellä kamalaa kiukkua ja huoneisiin passittamista että fiksuja olivat kun eivät enempää ärsyttäneet). Iltapäivällä alkoi noin kolme tuntia jatkunut kinastelu, jossa pojat ärsyttivät toisiaan taukoamatta. Siinä vaiheessa alkoi taas paukut loppua ja itku olla lähellä kun tuntui ettei mikään auta. Lopulta kun sadannen kerran sain sanoa samoista asioista, pidin sellaisen puheen että alkoi itseänikin ärsyttää (en todellakaan tykkää paasata). Puheen jälkeen painelin yläkertaan ja jätin nolonnäköiset pojat alakertaan miettimään. Hetken päästä kuului hiljaisena nuoremman pojan ääni kun se aidosti pahoillaan pyysi anteeksi isoveljeltä että on ollut koko päivän kamala kakara. Sitä pitkää anteeksipyyntöä kuunnellessa alkoi tätä tyttöä yläkerrassa hymyilyttää, tuli taas sellainen olo että ehkä sitä vähän onnistuikin.

Perjantai-ilta kului Skypessä kun juttelin ystävän kanssa (joka jostain syystä siellä Suomen päässä valvoi aamuyöhön asti, urpo).

Lauantaina oli vuorossa New York City ja Empire State Buildingin valloitus. Seuraksi sain toisen suomalaisaupparin Essin...
...jonka kanssa ollaan mailailtu tässä hetken aikaa ja kylläpä oli kiva päivä! Ensimmäisenä suunnattiin tosiaan King Kongin jalanjäljissä ESB:n juurelle, suuntana yläilmat. Pitkän jonon (joka meni ihan hujauksessa!) jälkeen päästiin sisään rakennukseen ja ohitettiin lippujonot (kannattaa todellakin ostaa netistä) ja suunnattiin suoraan hisseille. Kahdeksaskymmenes kerros saavutettiin aivan hujauksessa ja sen jälkeen valittiin hissien sijaan portaat, joita pitkin kavuttiin kerroksen 86 näköalaterassille. Olipahan kuulkaa näkymät!Täytyy mennä uudestaan joskus iltasella niin että näkee vielä kaupungin yövalaistuksenkin tuosta kuvakulmasta.

ESB-valloituksen jälkeen haahuiltiin siellä sun täällä. Käytiin mm. New Yorkin kirjastossa Carrie Bradshawn hääpaikkaa kuikuilemassa.
Löydettiin kirjastosta myös suomen Kuka kukin on -kirjan vuoden 1990 -painos!

Sitten pörrättiin Times Squarella Hard Rock Caféssa, MTV-kaupassa sun muissa.
Käytiinpä myös Toys R Us -lelukaupassa, jonka sisällä on maailmanpyörä!
Kun vihdoin selvisin kotio asti olin aivan tajuttoman väsynyt, sen verran oli menoa päivä täynnä. Mutta kuten sanottua, ihan huippua oli ja Essille tuhannesti kiitos seurasta (ja kuvista kun omasta kamerasta loppui akku kesken kaiken), oli huisin kivaa!

Illalla vielä soitin kaverille. Käytiin vuokraamassa leffa ja katseltiin se täällä meillä kun perhe oli yötä tuttujen luona rannalla.

Tänään herättyäni suuntasin pienen ajomatkan päähän kaveria moikkaamaan. Vanha kaveri lähtee ensi viikolla takaisin kotiin Saksaan, hänella tuli jo oma vuosi täyteen! Hengailtiin siellä sun täällä, kaveri kertoi Los Angelesin, Las Vegasin ja San Fransiscon reissusta jolta tuli takaisin tänä aamuna. Sitten halattiin ja sanottiin heipat. Milloinkohan me nähdään uudestaan? Ihan hassua että sillä on jo vuosi täynnä ja se menee takaisin kotiin. En voi kuvitellakaan miltä tuntuu mennä kotiin niin pitkän ajan jälkeen! Varmaan aika hurja olo.

Huomenna lähtee taas käyntiin uusi viikko uusine kujeineen.

Ajakaa, olkaa hyvä

Se, joka on mennyt väittämään että Amerikassa autoteillä pätee viidakon lait, oli hieman hakoteillä. Minua tahot pelottelivat teistä, jotka on täynnä urpoja kuskeja. Täynnä idiootteja jotka eivät osaa ajaa mutta silti jostain syystä ovat päässeet auton rattiin uhkaamaan muiden kuskien henkikultia. Ei se hei ihan niin olekaan! Toki täältäkin löytyy niitä idioottikuskeja jotka mennä torveltaa aivan liian kovilla tilannenopeuksilla, vilkkuja käyttämättä ja muista autoilijoista välittämättä, mutta niitähän on kaikkialla! Pääasiassa tuntuu, että ainakin täällä New Jerseyn pikkukylissä autoilijat ovat varsin kohteliaita ja toiset huomioivia. Ruuhkissa kaverille annetaan tietä ja selkeillä merkeillä viitotaan toiselle kääntymislupa, jos sellainen tahdotaan antaa. Useammin kuin kerran olen itse ollut jumissa ruuhkaliikenteessä, kun on pitänyt päästä kääntymään toisen kaista yli mutta autovirralle ei ole loppua. Ja kas sieltä on aina löytynyt se joku herrasmies/-nainen, joka pysäyttää liikennevirran autollaan, tuikkaa kätensä reilusti ikkunasta ulos ja viittoo minua tekemään käännökseni. Vieläpä väläyttävät kauniin, valkaistun jenkkihymynsäkin kaiken päälle. Että niin täällä! Koska jokainen meistä vuorollaan on sellaisessa jumissa, ja jokainen silloin toivoo että omalle kohdalle sattuu jälleen tällainen ihminen, joka painaa sitä jarrupoljinta kaasun sijaan ja päästää odottavan kääntyjän pälkähästä.

Myös risteyskäyttäytyminen on varsin huomioivaa. Täällä nääs ei harrasteta noita väistökolmioita juuri laisinkaan, vaan lähes jokaisessa risteyksessä on reilusti Stop-merkit suuntaan jos toiseenkin. Suurin osa autoilijoista kunnioittaa kyllä merkkejä, ja jos molemmat autoilijat ovat Stop-merkkien takana, jatketaan matkaa saapumisjärjestyksessä (paitsi silloin kun toisessa autossa on kohtelias herrasmies/-poika, joka nätisti hymyillen viittoo naisihmisen menemään ensin).
Että sellaista täällä on autoilu, ei ollenkaan niin hurjaa ja röyhkeää kuin tarinat kertoi! (Tosin tämähän voi vaihdella paikoittain, että elekää nyt kaikki muut jenkkilässä asustelevat hyökätkö heti kimppuun että "Ei täällä vaan mitään kohteliaita niinku olla!!!", kunhan nyt jaoin omia kokemuksiani.)

Alkuviikko se on mennyt varsin mukavasti ja aiemmin potemani koti-ikäväkin on tipotiessään! (Että äippä siellä kotosuomessa voi lopettaa mahdollisen murehtimisen, hyvin lapsella menee täällä, ihan oikeasti!) Päivät on jotenkin mennyt kivasti ja aikasta kivuttomasti, vaikka välillä ei huvita mua ja välillä taas ei huvita poikia. Ja sitten kun ketään ei huvita mutta silti pitäs jotain tehdä niin meneekin jo heikommin :D Mutta ei paljon häiritse, koska kyllä me yleensä keinot keksitään! Ja jos nyt OIKEIN nihkeää on ja kaikkia väsyttää, niin ei sitä aina tarvitse olla aktiivisesti menossa, joskus on hei ihan ok tehdä vähän poppareita ja katsoa leffa!

Nuorempi poika se aloitti tällä viikolla jalkapallon ja ne pistävätkin kuulkaa pikkumiehet koville! Kaksituntisia treenejä on koulujen alkuun asti VIISI KERTAA VIIKOSSA(!!) aina maanantaista perjantaihin, koulun alkaessa sitten treenit on tiistaista torstaihin ja perjantaisin saattaa olla peli. Saa nähdä kuinka toi meidän jannu selviää tästä höykyytyksestä, ne pistää nimittäin ne ihan oikeasti kunnolla juoksemaan ja treenaamaan siellä. Voi olla että kuulemme seuraavat viikot paljon puhetta kipeistä luista. Jätkä tulee tarttemaan paljon tsemppiä, sillä jos vanhat merkit paikkaansa pitää niin kohta se uutuudenviehätys katoaa ja sitten alkaa uikutus ettei jaksa mennä kun siellä on tyhmää ja luita särkee (herralla on vähän hankaluuksia sisäistää lihaskipuja, aina puhutaan kipeistä luista :"D). Joka tapauksessa, eilen sitten käytiin hakemassa kaikki suojat sun muut varusteet ja voi luoja kun tuo poika on sitten söpö noi kaikki jenkkifutiskamat päällään!

Eilen illalla tapasin myöskin Brasilialaisen kolmen koplan, eli muutaman tytön joiden kanssa käytiin syömässä ja hengaamassa siellä sun täällä. Aivan mielettömän kivoja tyyppejä, joilla vieläpä oli jokseenkin samanlainen huumorintaju. Tultiin tosi hyvin toimeen niiden kanssa! Ainut kökkö on mun ikä, jonka vuoksi en pääse niiden kanssa baarihengailemaan kun ne pyysi mua yhteen läheiseen pubiin joka on kuulemma tosi kiva. Mut eipä meikäläinen sinne kävele vielä moneen, moneen kuukauteen! Joka tapauksessa oli tosi kivoja tyyppejä ja asustelee tässä ihan lähialueilla joten taas voin lisätä kaverilistaan muutaman sellaisen nimen, joille voi taatusti soitella aina kun on tylsää ja tahtoo vapaa-ajalleen seuraa!

Tänään poikien isoäiti tulla päräytti tänne yökylään meitä kaikkia läsnäolollaan ilahduttamaan. Äidin äiti se on varsin mukava tapaus, jonka olen aiemmin päässyt tapaamaan vain pikaisesti heti tänne tultuani. Hän asuu vähän pidemmän ajomatkan päässä tuolla rannalla, joten ei ole ihan jokapäiväinen vieras, mutta nyt hän on kuitenkin täällä tämän ja huomisen päivän, jee! Tänään se meinasi sitä, että isoäiti otti pojat hoidettavakseen pariksi tunniksi kesken päivän ja minä ajaa päräytin koululle ilmoittautumisasioita hoitamaan! Kauhea sokkelo mesta miljoonine rakennuksineen, mutta sainpas auton parkkiin ja löysin jopa oikean rakennuksen. Sitten luukulta toiselle ohjeiden perässä jotta saisin oikeat paperit eteeni ja kaiken tarvittavat infon. Lopulta onnistuin sitten saamaan itseni kirjoihin ja kansiin ja huomenna menen tekemään Englannin tasokokeen, jonka perusteella sitten lähdetään hakemaan mulle oikeaa opiskeluryhmää. Päätin sitten lopulta kuitenkin opiskella täällä ollessani englantia, jotta pääsee vähän taas syventymään noihin kielioppi- sun muihin asioihin. Puhuessa kun ei tule niitä kielioppijuttuja mietittyä ja oishan se kiva päästä englannissa vähän eteenpäin taas. Katsotaan mitä ne mulle sanoo ja minkälaista ryhmää lähdetään hakemaan! Jos vaikka saisi jotain diplomia tai muuta vuoden aikana hankittua, olisi kiva olla joku paperi millä voisi sitten koittaa kaikissa väleissä päteä että ollaan hei oikein Ameriikassa asti oltu englantia opiskelemassa ja vaikka mitä!

Tämänkertaisen höpinäni tahdon päättää sanoihin, jotka tänään radiosta pärähtivät korville ajellessani ikkunat auki koululta kohti kotia. Herra Dave Grohl se minulle lauloi: it's times like these you learn to live again.