Aurinkoa ja ... räntäsadetta!

Taas mennä hujahti viikko niin ettei ehtinyt edes huomata!

Perjantaina tosiaan menin taas treeneihin lauantaista koetta silmällä pitäen. Paikalle päästyäni ohjaajalla oli mulle ylläripylläri: se laittoikin mut testaamaan perjantaina! Hetken aikaa tollotin sitä ja testitoveria monttu auki, vaan ei kai siinä sitten mitään muuta kuin koittamaan! Ja no hyvinhän se meni. Osasin asiat ja sain kehuja edistymisestäni. Ihan meinasin ylpistyä! Nyt on sitten sininen vyö, jipii! Kauheella vauhdilla se mulle uusia vöitä pistää... Oon kai joku sen henkilökohtainen projekti, saada mulle mahdollisimman korkean tason vyö ennen lähtöä. Tällä kertaa testauksesta ei valitettavasti ole kuvia, koska tosiaan luulin meneväni vaan treeneihin niin eihän siellä mitään yleisöä ollut kameroiden kanssa. Ylpeänä kerron silti että tällä kertaa rikoin laudan takapotkulla, ja tokalla yrityksellä meni poikki. Jes!

Testin jälkeen sitten oivalsin että Jounillahan oli jonkin sortin läksiäiset keskustassa, joten pistin puhelua Pialle että mikä on meno. Lopulta pikasuihkun ja -laittautumisen jälkeen juoksujalkaa yhdeksän bussiin ja Villagen tuttuun pikkubaariin. Ilta meni siinä hölmöjä jutellessa ja halpoja drinksuja maistellessa ja lopulta kapakka meni kiinni ja loppuillan kolmikko, minä, Pia ja Jouni lähdettiin suuntailemaan koteja kohti. Mutkaisen ja pitkän matkan jälkeen allekirjoittanut päätyi Pian ilmapatjalle Long Islandille, kun omaa kylään ei mennyt busseja ennen aamuseitsemää.

Lauantai tuli väsyneesti enkä saanut itseäni mitenkään liikkeelle ennen iltaa. Pienen väsymyskiukuttelun ("En varmasti jaksa tulla sinne toiselle puolelle saarta, enenen!") jälkeen hilasin lopulta takapuoleni Long Islandilta Manhattanin Lower East Sidelle pieneen Sushi-ravintolaan Annikan ja uuden tuttavuuden Gretan (anteeksi kamalasti jos kirjotin nimen väärin!) kanssa. Siinähän se meni ilta kivasti taas höpötellessä ja viiniä maistellessa. Lopulta sitten julkisilla kotia kohti ja minäkin päädyin omaan sänkyyn joskus puoliltaöin.

Sunnuntaina ei ollu tarkoitus lähteä yhtään minnekään, mutta kuulin sitten että Suomi-kirkolla oli iltapäivällä pääsiäismyyjäiset. Ja minun teki mieli Aarrearkku-pussia. Siispä karkkiostoksille! Laukku täyteen namia...... ja sen jälkeen aurinkoinen iltapäivä vietettiin Annikan kanssa Villagen ja Sohon pienissä puistoissa ja täysiä katuja tallusten. Kesän lähestymisen huomaa siitä, että aurinkoisina päivinä Sohon kadut oli täynnä katukauppiaita ja ihmisiä. Ihanaa!

Viikko alkoi sitten väsyneesti. Mitä muuta voi odottaa, kun ei viikonloppuna sitten tullut oikeen nukuttua? Jotenkin tässä on teen ja pikkupäikkäreitten avulla puskettu kuitenkin eteenpäin ja nyt ollaan jo voiton puolella. Maanantai-aamuna host-äiti ilmoitti että he lähtevät sittenkin ensi viikon loman ajaksi reissuun joten minullakin on siinä sitten viikon ylimääräinen loma! Pienen pähkäilyn ja järjestelyn myötä Annika sai pari vapaapäivää ja eilen varattiin reissu Miamiin! Ah, Floridan lämpö, täältä tullaan!

Täällä pohjoisessa on sää heittänyt taas ihan volttia. Eilen satoi räntää(!!), tänä aamuna piti raaputella auton ikkunat (yääh!) ja tänään päivällä on sitten ollut t-paita -lämmin. Ei päätä ei häntää tässä touhussa! Mutta kyllä sen kevään tulon silti jo huomaa. Vaikka puissa ei olekaan lehtiä, niin kevään ensimmäiset väriläiskät on jo piristämässä luontoa:Aivan ihania nuo kaikki kirkkaat puskat ja puut!

Nyt meikäläinen jatkaa reissun suunnittelua. Vielä pitää ottaa selvää muutamasta yksityiskohdasta ja käydä ostamassa aurinkorasvaa. Ylihuomenna lentokoneeseen ja suunnaksi South Beach Miami, Florida!

Tyttö tuntematon

Nyt tuntuu että tällä viikolla olen haistanut, maistanut, nähnyt, kuullut ja sanalla sanoen elänyt Tae Kwon Doa. Maanantaina ei ollut treenejä ohjaajan tärkeän menon takia, mutta tiistaina, keskiviikkona ja torstaina olen ollut paikalla kaikella omistautumisellani ja vielä olisi tarkoitus päätyä sinne viettämään villiä perjantai-iltaakin. On tälle intoilulle toki toinenkin syy kuin luonteenvastainen, äkillinen urheiluhimo: olisi kuulemma tarkoitus osallistua vyökokeeseen lauantaina. Kääk! Ohjaaja on vissiin tullut hulluksi, kun se meinaa että taas hyppään yhden vyön yli suoraan oranssista siniseen (välissä olisi vihreä). Siispä treeniä, treeniä ja treeniä, että on varmasti meikäläisenkin hyvin lyhykäisessä muistissa kaikki tarvittava. Erityisen jännittäväksi koetilanteen tekee se, että samaan aikaan minun kanssani uutta vyötä tavoittelee perheen vanhempi poika, joka meinaa sitä että katsomassa on koko perhe. Täytyy pärjätä hyvin hei!

Eilen oli muuten aprillipäivä! Olin valmistautunut olemaan uskomatta yhtään mitään mitä pojat sanoo ja päätin jo edellisenä iltana etten sitten varmasti syö tai juo mitään heidän tarjoamaa. Mutta arvatkaapa mitä? Ne ei edes YRITTÄNYT jekuttaa mua! Outoja penskoja... Unohtikohan ne koko aprillipäivän? Mä en itse ole mikään kovin kekseliäs noitten pilojen kanssa, joten jätin suosiolla väliin huijailun. Huijatuksi sen sijaan kyllä tulin, kun Emmi vei meikäläistä ihan 6-0 keksimällään tarinalla. Kelmi! Täytyy vielä joskus kostaa...

Tänään alkoi päivä varsin harmaasti sumulla ja sateella. Plah... Ehdin jo melkein masentua, mutta puoleenpäivään mennessä aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämmintä oli yli 20 astetta! Ei juku! Olin sään johdosta aivan onnesta soikeana. Positiivinen mieliala sai lisäpontta, kun tapasin ensimmäistä kertaa yhden Uusi-Seelantilaisen Au Pairin kanssa. Tyttö on muuttanut tänne alueelle vasta kuukausi takaperin ja lähdettiin yhdessä lounastelemaan uuden kaverisuhteen toivossa. Sarah vaikutti aivan ihanalta tytöltä ja sovittiinkin että viimeistään ensi viikolla nähdään uudemman kerran. Ihanaa pitkästä aikaa tutustua uusiin ihmisiin!

Iltapäivä meni sitten tutusti poikien läksyjen parissa ja harrastuksissa. Vanhemmalla oli niin iso kasa hommaa että piti jättää teatteriharrastus väliin tältä päivältä että sai kaikki läksyt tehtyä. Senpä ansiosta minä sitten veinkin nuoremman Tae Kwon Do -treeneihin, ja isoäiti sai sittenkin vapaan illan. Niin, yritti se esikoinen töittensä keskellä vähän vesisotaakin keittiössä viritellä, kun tuli mun taakse ampumaan pienellä vesipyssyllä mua ensin niskaan ja sitten naamaan. Kakara! Pitäsköhän huomenaamulla herättää se ampumalla kylmää vettä sen korvaan... Tai sitten viikon päästä niin että se unohtaa mun vannoneen kostoa. Joku aamu kyllä herätän sen vesipyssyn kanssa, hahaa! En malta odottaa kesää että päästään vetämään kunnon vesisotaa pihalle! Olen jo suunnitellut yllätyshyökkäystä vesi-ilmapallojen ja jonkun kunnon killerisupersoakerin kanssa... Jos valmistelis kun pojat on koulussa/leirillä ja sitten hyökkäis ennen ku ne ehtis aavistaa mitään... Kyllä mä ne vielä yllätän! Täytyy mennä kesämmällä ostamaan joku kunnon vesipyssy.

Olen täällä muuten paljon miettinyt muuttumista. Siis en tällä kertaa mitään niin isoa, kuin esim. maailman muuttumista, vaan itseni muuttumista. On nimittäin jokunen kaveri ja ainakin täällä käynyt äitini sanonut että on tyttö muuttunut sitten Suomesta lähdön. (Äitini kuulemma sanoi täällä kaverilleni epäilevänsä, että mut on vaihdettu matkalla, kun ei tämä sama tyttö Suomesta lähtenyt.) On kai ilman muuta selvää, että tällainen hyppy tuntemattomaan haastaa henkisesti ja parhaassa tapauksessa kasvattaa edes vähän, mutta ilmeisesti ulkoisia muutoksiakin (enkä nyt puhu ainoastaan niistä kuuluisista jenkki-kiloista...) tapahtuu. Allekirjoittaneen kohdalla näkyvin lienee vakkaritennareiden uudet kaverit, korkokengät. Nyt tulee se shokeeraava tieto: minä olen aina rakastanut korkokenkiä! Se on vaan jännä, etten koskaan osannut laittaa sellaisia omiin jalkoihini mitenkään luontevasti vaan tyydyin ihailemaan niitä kauppojen hyllyillä. On hassua, kuinka vaikeaa on lähteä muokkaamaan omaa tyyliään silloin, kun ympäristön tietää tottuneen ja ennen kaikkea odottavan sinulta tietynlaista olemusta. Tänne tullessani tajusin, että täällä ei oikeastaan kukaan tiedä, millainen minä olen. Kukaan ei tiedä millaisia vaatteita käytän, millaisille vitseille nauran (pääsääntönä erittäin huonoille) tai mistä asioista pidän. Kun ympäristö ei odota sinulta mitään, on yllättävän helppo lähteä muokkaamaan omaa persoonaansa (tai ainakin juuri sitä tyyliään) siihen suuntaan, mitä olet ehkä jo pidempään se halunnut olevan, muttet ole tiennyt mistä lähtisit vanhaa ja tuttua sorkkimaan. Enkä suinkaan sano, etteikö ystäväni siellä kotona olisi rakastaneet minua ihan yhtä paljon, pukeuduin sitten miten tahansa, mutta kenties minulla ei vain ollut rohkeutta lähteä rikkomaan sitä kuvaa, mitä olin jo useamman vuoden itsestäni muulle maailmalle rakentanut. En kykene sanoin kuvaamaan kuinka vapauttavaa on hypätä yhtäkkiä ympäristöön, jossa voit olla aivan millainen tahansa, eikä kukaan edes ylläty koska heille muutosta ei ole tapahtunut! Mutta hei, lohdutuksen sana niille jotka pelkäävät minun muuttuneen täysin toiseksi ihmiseksi: yhä edelleen kuuntelen urpoa musiikkia, rakastan Muumeja ja nauran käsittämättömän tyhmille jutuille. Vaikka jotkut asiat reissussa muuttuvatkin, kaikki tärkeimmät luonteenpiirteet vain vahvistuvat. Niin minä ainakin uskon.

Järki kädessä

Kyllä taas vierähti viikko niin ettei ehtinyt kissaa sanoa!

Olikohan se keskiviikko-aamu kun Amerikka taas ihastutti sivustakatsojaa lumipäivällä! Ja siis uutta luntahan oli aivan hirmuisesti... Vähän siinä pyörittelin silmiäni kun kuulin että koulut on nyt kiinni. No, ei siinä muuta kuin minä takaisin petiin ja vähän myöhemmin uusi heräämisyritys ja lapsille aamiaista. Nautittiin poikien kanssa siitä, ettei ollut mihinkään kiire ja tehtiin kunnon pannari/vohveli aamiainen à la USA. (Ja Au Pairille musakanavaa telkkarista, kuten kuvasta näkyy.) Loppupäivä olikin sitten sellaista hermoja repivää kidutusta ettei paremmasta väliä. Lapset riiteli keskenään siis valehtelematta KOKO PÄIVÄN! Lounasaikaan mennessä olin niin valmis lukitsemaan ne johonkin vintille, että sain suunnilleen pitää pöydänreunoista kiinni etten tosissaan lähtenyt roudaamaan niitä johonkin. Argh!

No päivän päätteeksi suoritimme ostosterapiaa ja kävin hakemassa itselleni uudet, hirmuisen söpöt kengät! Oli heti paljon parempi mieli kun oli uudet kengät kassissa ja aikani siinä Emmille puhisin kuinka lapset on maailman kamalin keksintö! (Toki seuraavana aamuna kun ne oli taas hyväntuulisia niin vähän korjailin tätä lausuntoa.)

Torstai ja perjantai meni sitten ihan normimeiningeissä. Lapset kävi koulua ja minä touhuilin sillä aikaa perusjuttuja, eli pesin pyykkiä ja näin kavereita. Torstai-ilta meni treeneissä. Perjantaina sitten host-äiti tuli sen verran ajoissa kotio, että minä ehdin rauhassa lähteä Tae Kwon Do:n vyökokeeseen. Kääk!

Tällä kertaa oli tarkoitus hankkia oranssi vyö, eli hypätä keltaisen vyön yli (=testissä pitää muistaa kerralla enemmän asioita). Jännitti aivan pirusti, ja kun hain Emmiä kuvaajan pestiin, alkoi tulla ihan huono olo kun hermostutti. Vaan niinhän siinä kävi että jännityksestä huolimatta (tai juuri siitä syystä) onnistuin muistamaan kaikki testattavat asiat ja uusi vyö tuli! Koska testasin ikään kuin kerralla kahdelle vyölle, niin sain lautaakin rikkoa kaksin kappalein. Hihii! Se on aina yhtä hauskaa.
Suorituksen jälkeen kelpasi hymyillä uuden vyön ja pystin kanssa! (Kiva muuten kun ens kesänä kotiin tullessa on matkalaukuissa roudattavana paloiksi pistettyä puutavaraa, saavat lentokenttämiehetnaiset ihmetellä :D)
Suorituksen jälkeen puhkuin sellaista itsetyytyväisyyttä että saatoin olla aika rasittavaa seuraa. Sori vaan.

Lauantaina sitten oli vuorossa sivistystä ja sirkushuveja. Suuntana New York City, ja tahmean aamualoituksen (eiii meinannu jaksaa!) jälkeen vihdoin selviydyinkin junalla keskustaan. Soitto kavereille paljasti että neidit olivat juuri ehtineet kävellä Bodies -näyttelyyn sisälle. Ei muuta kuin metroon ja perässä paikalle! Bodies on sellainen paketti minkä olen halunnut nähdä jo pitkään ja nyt vihdoin sitten pääsin sinne asti. Kyseessähän on siis näyttely ihmisen anatomiasta, jossa näyttelykappaleina käytetään oikeita ihmisruumiita. Henkilö on siis ennen kuolemaansa antanut kehonsa näyttelyn käyttöön ja kuoleman jälkeen ruumis sitten käsitellään niin että se ei lähde hajoamaan vaan kaikki lihakset, iho, luut, hermosto, kaikki säilyy ehjänä ja voidaan asettaa esille.

Käsittelyn jäljiltä ruumiit näytti toisinaan aika muovisilta (etenkin erilliset, irralliset ruumiinosat) ja allekirjoittanutkin toisinaan mietti että onkohan mua nyt huijattu oikein urakalla, mutta kyllä sitten kun jotain lihaskudosta tillitti aivan läheltä, melkein nenä siinä lihaksessa kiinni, niin oli sen verran pikkutarkkaa kudosta siinä että eihän se voinut olla tehtyä. Eihän?

Erityisen vaikuttava oli huone, jossa oli näytillä sikiö jokaisessa kehitysvaiheessa aina syntymään asti. On aivan käsittämätöntä miten jo muutaman viikon ikäisellä pikku piste on alkanut muotoutua ihmisen näköiseksi! Voin sanoa että ei ihan ole verrattavissa jotkut bilsan kirjan kuvat tuohon kokemukseen.

Vielä mainittakoon se, että kun olet tillittänyt vierekkäin asetettuja keuhkoja, joista toiset on terveet ja toiset tupakoitsijan keuhkot, niin ei heti tee mieli kävellä malluaskia ostamaan. Tarttis terveystiedon maikkojen hankkia tollasta opetusmateriaalia ni vois vaikuttaa paremmin (tai sitten ei).

Näyttelyn lopuksi yhdellä pöydällä oli vielä yksi säilötty luu, yhdet keuhkot ja yhdet aivot, joita sai sitten ihan luvan kanssa tassikoida! Mullahan oli koko näyttelyn ajan sormet suorastaan syyhynnyt päästä tökkimään ja hiplailemaan, mutta piru kun oli kiellettyä! (Myös kuvaaminen oli Ei Ei -listalla, valitettavasti.) Lopussa kiitos seisoi, pääsin pitämään käsissäni oikeita ihmisaivoja (aika hurjaa!). Oli yllättävän painava poimumöntti. Ja jännän pehmeä.

Näyttelyn jälkeen treffattiin sitten isomman lössin kanssa, ja lähdettiin näiden minulle uusien tuttavuuksien kanssa jatkamaan matkaa. Parin mutkan kautta tämä suomalaisista, ranskalaisesta ja australialais-suomalaisesta koostunut ryhmä rämä päätyi kahlaamaan kylmässä tuulessa läpi New Yorkin länsipuolen, kun piti ehtiä katsomaan erään tuttavan teatteriesitystä. Tietenkin suomalaisittain oltiin sitten vähän myöhässä, vielä kun ei meinattu ensin löytää kyseistä teatteria. Nähtiin kuitenkin esitys ja sen jälkeen suunnattiin sitten Villageen jo ennestään tuttuun kuppilaan huolehtimaan ravintopuolesta. Ruokaa ja juomaa, sekä tietenkin mahtavaa seuraa. (Ranskalaisvahvistus kameran takana.)
Oli varsin hauska ilta, vieläpä kun panostimme kaikki niin että ehdittiin illan vikaan junaan eikä tarvinnut odotella keskustassa aamukuuteen asti! Itse pääsin vielä halvallakin, kun juna-asemalta jaoin taksin parin urpon nuoren miehen kanssa niin pääsin itse kotiin jokseenkin puoleen hintaan (ja hauskasti, kun toinen laulaa puolet matkasta Michael Jacksonia nuotin vierestä ja meillä muilla oli sitten hilpeää hänen kustannuksellaan).

Sunnuntaina oli sitten vuorossa Superbowl-kemut meillä täällä kotona. Pienimuotoiset pippalot, jotka kuitenkin nostatti eilisiltaisen juhlijan mieltä kun pöytään kannettiin runsain määrin ruokaa ja olutta. Hyvä laji, selkeästi! Koitti host-isä (suuri jalkapallo-fani) kovasti minulle myös selittää pelin sääntöjä, mutta vähän meni kyllä huti. Nautin silti tunnelmasta ja otin osaa viimeisellä kympilläni myös vedonlyöntiin josta en mitään tajunnut, ihan vain fiiliksen vuoksi. Illan aikana katsottiin leffaa ennen peliä, syötiin vanhemman pojan synttärikakkua (se täyttää keskiviikkona 12) ja vaan hengailtiin kivalla porukalla. Peli päättyi nuoremman pojan väsyneisiin itkukohtauksiin (sen kannattama joukkue hävisi) ja minulle lätkäistiin käteen $100 ja onniteltiin vedonlyönnin voittamisesta. Ei juma! Parhaiten sijoitettu $10 ikinä! :D Just olin hiljaa mielessäni valittanu kun ei o rahaa.

Eilisen rahallisen voitonjuhlan siivittämänä tänään on helppo hymyillä. Se on maanantai-aamu ja uusi viikko edessä. Mitäs tällä kertaa keksis?

Jälkijunassa 4.-15.1.

Kas näin! Nyt on raportoitu äipän vierailusta ja voi taas siirtyä bloggaamaan mun ah-niin-jännittävästä arjesta täällä hampurilaisten luvatussa maassa. Koitan siis päivitellä nyt tähän päivään saakka ihan kertarysäyksellä (no ei mulle hei arjen alettua oo todellakaan ehtiny tapahtua paljon mitään...) niin päästään taas reaaliaikaan!

Sunnuntaina (4.1.) junailin takaisin Nyciin moikkaamaan Suomesta paikalle lentäneitä Johannaa ja Soniaa (joista jälkimmäinen tuli tänne suunnille vaihtoon, jee!). Oli ihan superkiva nähdä tyttöjä piiiitkästä aikaa. Käytiin leffassa ja syömässä, sitten tallustettiin Forever21:n (ja mä aiheutin Sonialle henkistä ahdistusta punasia päin kävelemiselläni, sori Sonia). Päivä meni ihan törkysen nopeesti ja kohta olinkin jo takaisin kotona. Siinä vaiheessa niin väsyneenä että skippasin suoraa isovanhempien kanssa sosialisoinnin ja painuin nukkumaan. Ei voi aina jaksaa.

Maanantai-aamu tuli vaikka kukaan ei olisi oikeen halunnut. Ihan jokainen tässä talossa, host-vanhempia myöten huokaili loman loppumista ja raahautui vastahakoisesti päivän hommiinsa. Päivä menikin kaikilta vähän unessa ja se päättyi kiinalaiseen ruokaan isovanhempien luona, mistä minä karkasin suhteellisen aikaisin kotiin nukkumaan. Väsy!

Viikko lähti rullailemaan omalla painollaan. Silloin tällöin otti päähän sekä minua että lapsia, silloin tällöin oli hirmuisen kivaa. Eli ihan perusmeininkiä.

Perjantaina nuoremman jannun kaverin äiti (äitinsiskonkaimanserkku) halusi viedä lapset rengasmäkeen joten pikavauhdilla suhattiin koulusta kotiin vaihtamaan vaatteet ja sitten kohti paikallista Kulomäkeä. (Ei-Hyvinkääläisille: siis pieni, parin rinteen laskettelukeskus.) Lapsilla näytti ainakin olevan hauskaa, harmitti oikeen etten ilmoittanut meneväni itse laskemaan!

Illalla olikin sitten vuorossa toteuttaa missio Jalalla koreasti. Eli Emmi heti työajan päätyttyä meille, siinä hieman laittautumista ja sitten taksikyydillä juna-asemalle. Junalla suhailtiin keskustaan ja klubille tanssimaan! Alkomaholiahan ei meille paikallisittain alaikäisille tarjoiltu (ja kun varsinkin allekirjoittanut näyttää about 14-vuotiaalta niin se on turha koittaa kepulikonsteja), mutta se ei viihtymistä haitannut! Varsin hauskaksi ilta meni siinä vaiheessa, kun löydettiin mestan alimmasta kerroksesta pikkutanssilattia jossa oli ihan parhaat reivit menossa. Siellä kaikki pahimmat essoelmerit jammaili neonvalotikkujensa sun muiden lelujensa kanssa. Mutta miten jammailivatkaan! Ihan mielettömiä tanssijoita siellä mestassa kuulkaa! Puolet ajasta niillä oli menossa kunnon battlet siellä, niin että muu väki muodosti ringin tanssijan ympärille ja sitten otettiin vuorotellen skabaa että kuka jamittelee parhaiten. Aikamoisia! Ja hyvin mekin sekaan sulauduttiin, ilmeisesti näytettiin itsekin vähän piripäiltä kun tulivat kyselemään että oisko meillä myydä lisäpillereitä. No ei ollut, sori.

Koska tänne metsikköön ei noita junia tule kovinkaan tiuhaan, oli meidänkin juhlittava energiajuomien voimin niin, että lähdettiin vasta aamun ensimmäiseen, kuuden maissa lähtevään menopeliin. Yllättäin tosin saimme onneksi taksin helposti heti ekasta kadunkulmasta (korkkareissa kipeytyneet jalat kiitti) ja pääsimme asemalle varsin hyvissä ajoin.

Oli muuten jäynä ilta! Ensin siellä baarissa tuli pariin kertaan eri tyypit kysymään että ollaanko ehkä Suomesta, siis selkeällä suomen kielellä! Sitten taksisuhailun jälkeen mäkkäristä juomaa ostaessamme takana oli joku hombre joka alkoi kysellä että mistä ollaan ja selvisi että Malagalainen jannu oli ollut Joensuussa opiskelemassa fysioterapiaa jokusen kuukauden! Osasi se vieläkin kiroilla suomeksi ja selitti kaikkea missä on käyny ja kuinka Suomi on niiiiin ihanajakivajakaikkea. Eikä se loppunut vielä tähän! Junaa vaihtaessamme takana tulevat pari likkaa tuli vielä hetken päästä siihen että "piru, kyllä te puhutte suomea!". Siinä olikin sitten loppumatkaksi huvittavaa seuraa kahdesta suomalaisesta Au Pairista, joista toinen vieläpä asuu tässä jokseenkin lähellä. Aikamoista sattumaa että sattui nämä kaikki samalle illalle!

No juu. Seuraava päivä meni sitten piiiikkasen jumittaessa. Oltiin himassa joskus puol kasin aikaan aamulla ja Emmi raasu joutu alottamaan yhdeltätoista työt. Siispä unta kaaliin pari tuntia ja sitten Emmi kotiin ja minä takaisin nukkumaan.

Illalla syötiin sitten host-perheen kanssa yhdessä illallista, jonka jälkeen vanhempi poika ilmoitti haluavansa tehdä kaikille jätskiannokset (se rakastaa tehdä niitä), että kukaan ei sitten saa nyt lähteä minnekään! Siinä odoteltiin kun se auttoi äitiään korjaamaan pöydän. Touhottaessaan se sammutti ruokasalin valot, ja sitten sisään käveli host-äiti kynttilöin koristellun kakun kanssa ja kaikki lauloi mulle synttärilaulun! Eikä! En arvannut mitään! Vanhempi poika oli tahtonut tehdä kakkuhomman lauantaina, etten varmasti aavistaisi mitään kun synttärit oli sunnuntaina. No en aavistanut! Kakussa oli hienosti kirjotettuna vielä jenkkiläisittäin synttärionnittelutkin:
Oli kuulkaa hyvää!
Tuon illallisen jälkeen kelpasikin sitten kaivautua vällyjen alle nukkumaan.

Sunnuntaina oli vuorossa mun ihan oikeat synttärit, sekä järjestötapaamisen merkeissä sitä rengasmäkeilyä! Vitsi se oli hauskaa hupia! Rengas meni niin kovaa että välillä meinasi vähän hirvittää, ja ilmakin oli ihanan aurinkoinen ja sopivan kirpakka. Valitettavasti en ole vielä saanut kaverilta kuvia sieltä mäestä. Saatan lisäillä sitten myöhemmin jonkun kuvan kun vaan saan ne itselleni.

Rengasmäen jälkeen heitin kaverin kotiin ja soitin pienen ajomatkan päässä asuvalle Hannalle josko tulisin käymään. No sehän sopi! Hain Emmin kyytiin ja ajeltiin Hannalle, joka synttäreiden kunniaksi vei meidät aivan ihanaan vohvelimestaan ja tarjosi mulle herkkuvohvelin. Nam! Oli aika taivaallista, onneks se paikka ei ole tässä ihan lähellä ni sinne ei voi mennä joka ilta...

Mites tämä viikko sitten?
Tässähän se on mennyt. Tiistaina Emmin kanssa seikkailtiin Iikkean ihmemaailmassa testailemassa sohvia ja sänkyjä (koska urpoilla nyt vaan ei oo parempaakaan tekemistä). Itse olin sitten vissiin vähän väsynyt tai jotain kun musta on semmonen minuutin mittanen video sieltä kun nauran vaan ihan hysteerisenä. No jaa. Sieltä tuli sitten piiiikkasen kiire hakemaan lapsia koulusta, mutta pro-auppari oli paikalla erittäin ajoissa, joten ei hätiä mitiä! (Saakohan tästä blogista semmosen kuvan että oisin joku maailman hirvein Au Pair ikinä??)

Tiistai-iltana treeneissä mulle ilmoitettiin että testaan oranssia vyötä (ja hyppään siis keltaisen yli) tammikuun viimeisenä perjantaina. Iiik! Tulee vähän kiire oppia kaikki asiat, mutta oon kyllä ihan innoissani että pääsen näin nopeasti testaamaan!

Tänään vanhempi poika oli kipeänä ja jokseenkin makasi sängyssä koko päivän. Itse sain kyllä host-äidiltä vihreää valoa ja pääsin sovitulle lounaalle, joten en sitten joutunut ihan koko päivää himassa jumittamaan. Ilta meni kivasti poikien kanssa sohlatessa ja kattoessa uutisia, kun lentokone oli sitten laskeutua humauttanut Hudson-jokeen! Aika älytön juttu, vielä se että kaikki selvisi hengissä! Hatunnosto ammattitaidolle.

Tänä viikonloppuna lähden moikkaamaan Herra Resitentti Obamaa, eli siis matkaamme Pernillan kanssa Washington D.C:n maisemiin ihmettelemään poliittista ilmapiiriä. Jos ei lauantai-aamuna nukuta pommiin ja missata bussia, niin koitan ottaa hirmusesti valokuvia reissusta ja jakaa niitä sitten teidänkin kanssa!

Loppuun vielä kuva nuorimmaisesta yhdessä lempipuuhistaan: roikkumassa mun jalasta keittiössä:
P.S. Isi jos käyt täällä mutta et ole mailiasi kurkannut niin sulle on postia.

Breaking the habit

Dodii! Olipas eilen päivä! Työt kun sain perjantai-illan päätteeksi pakettiin niin suuntasin Tae Kwon Do salille elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen! Yhtään en tiennyt mitä odottaa, joten jännitys oli aikamoinen kun perille asti pääsin.

Kokeen alussa oli lihaskunto-osuus (punnerra punnerra!!), jonka jälkeen piti näyttää osaaminen eri liikkeissä. Sparraamaankin jouduttiin, ilman kontaktia tosin.
Kokeen lopuksi ohjaaja vielä nappasi jostain jemmasta jumankauta pätkän lautaa(!!), käski kirjoittaa siihen jonkun oman huonon tavan ja sitten hankkiudutaan tavasta eroon (eng. break the habit). Että anteeksi kuinka?! Juu, ilman mitään harjoittelua tahi mitään, mun pyydettiin rikkomaan lauta nyrkillä. Ei siinä muu auttanut kun päättäväisesti kumauttaa niin kovaa kuin lähtee ja leikkiä ettei se voi sattua ollenkaan.Ja päättäväisyyshän vie vaikka läpi harmaan kiven, niin myös laudankin ja oikein näppärästi se kalahti poikki. Hah! Olin vähän ylpeä.

Kokeen myötä minulla on nyt sitten virallisesti elämäni ensimmäinen Tae Kwon Do -vyö, valkoisella mennään näin alkuun. Sain oikein pystinkin!(Tietenkään ei voida olettaa että osaan pitää pystiä oikein päin kädessä :D) Tuossa ne laudan palasetkin kuvassa, ne on mulla mukana kotona, pitää kaikille leveillä niillä jatkossa. Tuli tosta kokeesta kyllä hirmuisen hyvä mieli. Sitä on neiti ihan oikeasti kerrankin saavuttanut jotain! Tästä virstanpylväästä sai myös hirmuisen motivaatiopuuskan entistä kovempaan treenaamiseen jotta mahdollisimman pian pääsisi etenemään seuraavaan vyöhön (keltainen).

Vyökokeesta hypättiin sitten Pernillan kanssa autoon (pakotin sen mukaan ottamaan valokuvia) ja minä kipasin äkkiä kotona pikasuihkussa. Sitten lähdettiin harhailemaan New Jerseyn pimeille autoteille ja etsimään luisteluhallia. Meillä oli Au Pair Caren (STS) järjestötapaaminen ja näin joulukuussa ohjelmassa oli luistelua (kivaa!!). Halli löytyikin parin U-käännöksen jälkeen ja siellähän oli neitejä jo rinki täynnä! Saatiin luistimet jalkaan ja alkoi meikäläistäkin hirvittää kun olen koko ikäni luistellut isoveljien vanhoilla hokkareilla (ja pienenä kun piti olla tyttöluistimet niin ei ollut piikkejä) ja nyt mulle tökättiin jalkaan kunnon piikilliset perusluistimet. Iiik :/ No kaksi kertaa kävin pepulla koittamassa jään pintaa, mutta kyllä se siitä sitten lähti sujumaan kun vaan piti mielessä että ne piikit on siinä. Brasilialaisilla tytöillä oli myös vähän ongelmia, monet heistä kun ei ilmastollisista syistä olleet koskaan luistelleet. Vaan lähti se hiljalleen sujumaan etelän naisiltakin.
Kuvassa minä ja aivan ihana brasilialaistoveri Aline (ja kentän diskovalot).

Tänä aamuna taas sain herätyksen 7:42 kun nuorin poika rupes tömisemään portaita edes takaisin ja sitten alakerrasta huutamaan yläkerrassa olevalle isälleen. Olin sitten niin valmis tappamaan sen kakaran ettei mitään rajaa! Nyt on kello jo puoli yksi iltapäivällä ja vieläkin ottaa päähän kun jumalauta joka helevetin lauantai sama juttu! Ja se ei oikeasti vaan juokse niitä portaita, mä olen nähnyt mitä se tekee, se oikeasti siis hyppää niille niin kovaa kun sen pienistä jaloista vaan lähtee, jotta ääni on mahdollisimman kova. Se kuulostaa täällä alhaalla mun huoneessa siltä kuin joku yrittäisi tulla katosta läpi.

No joo. Sitten huudatin musiikkia täysillä, vedin henkeä ja purin raivoa sopimattomiin väkivaltaisiin ajatuksiin, kunnes olin siinä mielentilassa että saatoin lähteä ihmisten ilmoille. Vähän puoli kymmenen jälkeen löysinkin itseni naapurikylän pikkukirkosta, jonne ruotsalainen kaveri oli kutsunut (ja siis aikaisesta ajankohdasta johtuen puoliksi pakottanut) minut seuraamaan Lucia-kulkuetta. No oli ihan soma kulkue kyllä. Puolisen tuntia ne lauloi joululauluja ruotsiksi ja sitten lopuksi sai vielä glögiä ja ruotsalaisia Lucia-pullia.

Nyt jumitan kotona väsyneenä ja kohta lähden ostamaan uusia farkkuja joita olen kuolannut jo jokusen viikon. Dippadai. Hyvää viikonloppua vaan!