Hei hei vaan kaikille!

Ok, eli nyt olen jo jenkeissä asti, mutta koska tähän mennessä on tapahtunut NIIN VALTAVASTI, aion kirjoittaa jokaiselle asialle oman entryn (meinaa siis että läksiäisille omansa, matkalle omansa, orientaatiopäiville omansa). Aloitetaan siis näppärästi läksiäisistä, eikös vaan?



Eli läksäreitä vietettiin lauantaina 5.7. Helsingin keskustassa Koffin puistossa (no ja myöhemmin baarissa). Mukana oli sekalainen seurakunta joka tiputellen saapui paikalle. Oli aivan mielettömän ihanaa! Aurinkokin suvaitsi paistaa ja ne pilvet jotka kehtasivat meidät ylittää, jättivät satamatta. Kiitos sääjumala/t! Istuskeltiin, höpöteltiin, nautittiin iloliemiä ja sain muutamia aivan ihania lahjoja! Tuli Juoppohullun päiväkirja (öh, joku vinkki vai häh?!) ja aivan tavaallisen ihana valokuvakirja, skumppaa ja Muumi survival-kit! Niin ja hotelliyö jotta oli helppo päästä bilettämästä nukkumaan. Sweet! Aivan ja sain myös lahjan joka odottaa mua Suomessa, nimittäin yksi ystävä oli maalannut mulle taulun, siis kelatkaa, taulun, ihan vaan mulle! Kävin katsomassa sitä ja se on AIVAN IHANA! En malta odottaa että mulla on oma koti jonka seinälle voin sen laittaa (vähän harmittaa etten uhmannut matkalaukun tilavuutta ja ottanut sitä mukaan, se olisi niin täydellinen tossa seinällä!).

Illan edetessä etenimme mekin ja hotellihuoneen vaatteiden vaihdon jälkeen suunnattiin, minnepä muuallekaan kuin maman tanssilattialle. Lempparimestamussukka ei pettänyt taaskaan ja oli varsin ihanaa.

Pilkku ja pihalle, Delishiin ja hotellille.
Kiitos aivan älyttömästi kaikille jotka tuli paikalle, ootte maailman parhaita, teitä tulee isosti ikävä!

On tour with STS

Tänään tulin takaisin kotiin vietettyäni lähes viikon metsän keskellä mökkeilemässä. Olipas rentouttavaa kaiken matkajännittämisen keskellä!

Kotona sängyllä odotti ilmoitus kirjatusta kirjeestä, jonka kiiruhdin heti postista noutamaan ja sielläpä oli meikäläisen loppukirje Suomen toimistolta. Heti postissa piti repiä kuori auki ja tadaa! Siellä oli kaiken muun lisäksi meikäläisen lentoliput matkaa varten! Nyt alkoi ihan toden teolla jännittämään. Pläräilin lippuja kätösissäni ja meikäläisen lopullinen matkustusaikataulu on seuraavanlainen:
Helsinki - Frankfurt klo: 9.05 - 10.35
Frankfurt - Newark klo: 13.15 - 15.40
Et näin. Ja eläköön aikaerot, tulee vähän pitkä maanantai mulle tollon 7. päivä, saa nähdä miten selviydyn Jet lagista kun pitäisi heti tiistaina olla skarppina luennoilla... Toivottavasti pääsee tollon maanantaina jokseenkin aikasin nukkumaan (olettaen että nyt jännityksen ja uusien hotellihuonekavereiden kanssa mitään unta saa laisinkaan). Olen iloinen myös tosta suhteellisen pitkästä vaihtovälistä Frankfurtissa (melkein kolme tuntia, jee!), koska se meinaa sitä että a) minulla on runsaasti aikaa haahuilla vieraalla kentällä ja löytää oikealle portille ja b) koko systeemi ei kaadu heti jos Helsingin kone on vähän myöhässä.

Ai niin, kirjeessä oli myös mitä ihanin, suuhteellisen riemukkaan kokoinen AuPairCare -pinssi. Täytyy kyllä ehdottomasti iskeä se lähtiessä laukkuun kiinni niin voi muut matkalla olevat AuPairit sitten spotata meikäläisen sieltä :D Ja tämän lisäksi myös kaksi hurmaavaa kelta-mustaa On Tour With STS -tarraa, jotka toimivat samalla myös osoitelappuina matkatavaroihin. Aikas päheetä kamaa kyllä, täytyy koristella itsensä oikein asenteella niin että kilsan päähän näkyy jotta tässä tulee uusi Au Pair!

Tässä kohtaa voisin muuten kiittää myös internetin ihmeellistä maailmaa, sillä olen jo löytänyt kaksi kanssani samaan aikaan Sheratonin orientaatioon tulevaa toveria. Eräs saksalainen nuori neito lentää kanssani samalla lennolla Frankfurtista Newarkiin ja hänen kanssaan lähettelen nyt sähköpostia, täytyy paikallistaa toinen sitten Frankfurtin kentällä. Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta löysin myös ranskalaisen kanssasisaren, joka on Sheratonissa samalla orientaatiokurssilla kuin minäkin. Lennoista en vielä hänen kohdallaan tiedä, mutta olisi jotenkin helppo kuvitella että samana päivänä samaan paikkaan ja saman järjestön alla lentävät Au Pairit kyllä lähtisivät Euroopasta rapakkoa ylittämään samassa koneessa. Pitää vielä selvitellä varmaksi tämä olettamus. Joka tapauksessa, mikäli näihin nuoriin naisiin on yhteydessä nyt vielä nämä 11 päivää ennen lähtöä, on varsin paljon mukavampi paukata paikalle USA:n maaperälle kun on joku jonka luo mennä juttelemaan aloituksella "Hei oletko sä [nimi tähän]? Taidettiin jutella sun kanssa netissä jo ennen lähtöä". Sehän on kuin tapaisi vanhoja tuttuja!

Ai niin! Kerrottakoon vielä sekin, että saksalaiset toverini Annci ja Nadja, jotka ovat olleet kohta jo vuoden päivät auppareina jenkkilän ihmeellisessä maailmassa, kutsuivat minut 26.7. Warped Tourille Nyciin. Parasta on se, että sain tänään host-äidiltä sähköpostia jossa hän varmisti että tälle päivälle ei ole mitään suunnitelmia (ainakaan sellaisia jotka koskisivat minua) joten olen vapaa menemään, jee! Tarkoittaa sitä, että pääsen tapaamaan sekä noita kahta vanhaa kaveria ja kasaa uusia, joista osa luultavasti asuu Anncin lähellä, noin puolen tunnin päässä meikäläisestä. Ei ollenkaan huono vaihtoehto päästä hieromaan tuttavuutta samanhenkisten olentojen kanssa. Kirsikkana kakun päällä, sinne ja takaisin on ainakin tällä erää tiedossa autokyyti, ei pöllömpää!

Vielä 11 päivää jäljellä lähtöön, oma koti on aivan järkyttävä kaaos kaiken pakkaamisen keskellä. En mitenkään käsitä miten tämä voi olla muuttovalmista kauraa sunnuntaihin mennessä. Kääk!

Viisumihaastattelu takanapäin

Nyt on sitten viisumihaastattelukin takana. Ja tilanne oli aivan erilainen kuin mitä odotin! Paljon iisimpi ainakin, vaikka tiesin kyllä ettei se nyt mikään superhaastava homma pitäisi ollakaan.

Tosiaan, mulla oli haastattelu varattu klo 10:45 ja saavuin lähetystölle kymmenisen minuuttia etuajassa. Kun pääsin ovelle, ulos tuli varsin komea nuori mies vartijan asussa kysymään miten voi auttaa. Selitin että haastattelu olisi varttia vaille, jonka jälkeen vartija pyysi nähdä passin ja hakukaavakkeen. Papereiden tsekkaamisen jälkeen minua pyydettiin odottamaan ulkona kunnes he kutsuisivat minut sisään, aikataulusta oltiin kuulemma jonkin verran myöhässä. Niinpä jäin siihen kadulle aurinkoon möllöttämään kamoineni, seuranani pari muuta vuoroaan odottavaa, jotka sitten yksitellen kutsuttiin ovista sisään.

Pienen odottelun jälkeen oli mun vuoro ja pääsin ovesta sisään. Sisäpuolella oli turvatarkastus. Laukut läpivalaisuun lentokenttämeiningillä (kaikki elektroniset laitteet checkattiin erikseen ja niistä piti olla virta pois) ja itse metallinpaljastimien läpi toiselle puolelle. Tämän jälkeen laukut jätettiin siihen ”narikkaan” ja mukaan sain ottaa tarvittavat paperit. Turvahässäköiden jälkeen vartijasedän perässä ovista pihalle ja kävely lähetystön pihan läpi toiseen rakennukseen.

Toisessa rakennuksessa oli sitten ihan jonkun Kela-toimiston näköinen odotushuone ja kaksi pleksillistä tiskiä. Odottelua. Odottelua. Odottelua. Puoli tuntia sovittua myöhemmin, eli varttia yli yksitoista, ensimmäisen tiskin nainen kutsui minut nimeltä. Tiskillä hän katsoi kaikki paperit läpi, totesi niiden olevan kunnossa ja pyysi minua istumaan taas alas odottamaan. Odottelua. Odottelua. Odottelua. Hyvän aikaa myöhemmin (vartti, kakskyt minuuttia?) kävi kutsu tiskiltä numero kaksi. Nainen katsoi papereita hetken, otti sormenjäljet ja sitten alkoi siinä tiskillä se haastattelu.

– Au Pairiksi menossa?

– Joo.

– Olet vuoden?

– Joo.

– Minne päin USA:ta menet?

– New Jerseyyn olen menossa.

– Et ole ennen ollut USA:ssa?

– En. Tää on eka kerta.

- Monta lasta perheessä on?

- Kaksi.

- Minkä ikäisiä?

- 11 ja 7.

- Mites, onko kokemusta lastenhoidosta?

- Juu, sukulaisten ja tuttavaperheiden lapsia on tullut hoidettua jo monta vuotta.

- No hyvä. Mitäs suunnitelmia sitten kun tulet takaisin?

- Ensin teen vähän töitä tässä Suomessa, sitten haen keväällä yliopistoon.

- Jaahas. Juu. No ei tässä sen kummempaa, kaikki kunnossa, voit poistua.

- Kiitos.

Sitten kävelin ovelle, josta hetken päästä minut tuli noutamaan taas uusi vartija. Hänen kanssaan kävelimme takaisin porteille, rakennukseen numero yksi. Siellä sain lappua vastaan tavarani tiskin takaa, nuori vartijaherra toivotti hyvää päivänjatkoa ja tuli vielä oikein avaamaan oven. Minä lähdin tassuttelemaan aurinkoiseen kaupunkiin.

Ja koko tämän hässäkän aikana ei kukaan puhunut minulle englantia, eikä siis myöskään odottanut minulta englannin kielen taidonnäytettä, vaikka odotin moista. Noh, ei sitten, käy se näinkin. Hässäkän jälkeen puhelua Jonnalle toimistoon että viisumiasia on kunnossa, nyt odotellaan että paperit lähetetään postissa. Ensi viikolla tullee, tuskin ehtii enää huomenna. Vielä sähköpostia isäntäperheelle että asia on hoidettu ja sitten haen kaverilta pahvilaatikoita ja alan pakkailemaan! Myös pre-orientation – projektia täytyy alkaa touhuilemaan tässä. Mutta mullahan on vielä vaikka kuinka monta aamua aikaa!

Viisumihaastattelu? Check!

Sain vihdoin ne viisumikaavakkeet toimimaan niin että täyttö onnistui ja haastatteluaika on varattu. Ensi viikon torstaina käyn USA:n suurlähetystössä vastailemassa kysymyksiin ja antamassa sormenjälkeni arkistoitavaksi. Koska kaikki käy nyt kovin nopeasti (ja hyvä niin, sillä minä olen varsinainen Minulle kaikki nyt heti -ihminen) piti myös valokuvat käydä otattamassa heti eilen, jotta ehdin saada ne sitten torstaihin mennessä.

Lysti on kustantanut jo ihan mukavasti. Viisumista pitää maksaa lähemmäs 90 euroa (olikohan nyt tarkalleen 89,10,- ellen aivan väärin muista) ja viisumivalokuvien ottaminen kuvaamossa oli Helsingin hinnoilla keskustassa 58 euroa. Eep, ei ole halpaa tämäkään. Mutta en minä mitään valokuva-automaatin kuvia nyt kyllä tähän laita, riski niiden hylkäämisestä on aivan liian suuri. Toisaalta pitää muistaa, että minä en itse joudu maksamaan niitä suuria kuluja kuten lentolippuja. (Ja jos rehellisiä ollaan, niin nämäkin juoksevat kulut voin laskuttaa isältäni jos vain tohdin... Iskä jo kyseli että mitä nämä kustantaa, että hän laittaa mun tilille sitten... Pikkusisko går till USA, pappa betalar...)

Isäntäperheen kanssa ollaan viestitelty ja heidän nykyiseltä auppariltakin sain sähköpostia tossa hetki sitten. Kysyin myös valokuvista ja toistaiseksi saatte nyt olla ilman. Äitiä vähän huoletti kun ei ymmärrä kieltä ja kun netistä ne kuvat voi aina levitä minne sattuu. Täysin ymmärrettävä huoli tietenkin, sillä kaikenlainen kyseenalainen materiaali nyt netissä rehottaa aivan miten sattuu ja kuvia voidaan väärinkäyttää jos joku epämääräinen sekopää tähänkin blogiin vaan sattuu internetin syövereissä törmäämään.

Viikonlopun valmistujaisjuhlia kohti mennään. Jossain välissä pitäisi sitä pre-orientation -projektiakin alkaa väsäilemään. Ensi viikolla saa luvan olla sen vuoro.

Viisumipapereita ja hampaiden kiristelyä

Perjantaina oli postipate tuonut tullessaan viisumin hakemiseen vaadittavat kaavakkeet USA:sta. Siispä viikonlopun mökkireissun jälkeen ei muuta kuin tuumasta toimeen ja USA:n suurlähetystön sivuille täyttämään vaadittavia sähköisiä kaavakkeita ja haastatteluaikaa varaamaan. Simple as that! Wrong! Nyt se huutaa minulle että "Service unavailable!" enkä pysty täyttämään niitä papereita. Ja tekis niin kovasti mieli kirota ettei mitään rajaa. Mä ihan tosi tahdon varata sen hemmetin haastatteluajan että saan sen ajoissa, kun lähetystössäkin varmasti on näin kesää vasten kiirusta! Vaan aikaapa ei saa varattua ennen kuin saa noiden kaavakkeiden täytön myötä jonkun koodin, ja kuten mainittu, en nyt sitten pysty täyttämään niitä hiton kaavakkeita. Argh! Okei, myönnetään että luovutin kahden yrityksen jälkeen, ja olen väsynyt ja nälkäinen. Ehkä koetan uudestaan päästyäni kotiin asti, tosin se edellyttää sitä, että löydän oikeanlaiset musteet tulostimeeni jotta pystyn sitten tulostamaan täytetyt kaavakkeet, olettaen että täyttäminen myöhemmin kotona onnistuu.

Kaavakekiukkua lukuunottamatta odottelu menee positiivisissa merkeissä. Päivät vähenee ja matkakuume kasvaa, mutta näinhän sen juuri täytyy mennäkin. Mikäli viisumipapereiden täyttö tänään illalla kotona onnistuu, kirjoittanen siitä voitonriemuisen hihkumisen tännekin.

Listoja, ahdistusta ja vatsa täynnä perhosia

No niin, viikko takana siitä kun sai tuon perheen varmistettua. Sen jälkeen olen tehnyt erilaisia listoja, jotka tietenkin tahdon jakaa kaikkien kanssa.

Ennen lähtöä hoidettavat asiat (epämääräisessä järjestyksessä):

• Kännykkäliittymän vaihto kiinteästä kuukausihintaisesta johonkin halvimpaan mahdolliseen jolla voi numeroa sitten seisottaa vuoden tyhjänpanttina.
• Viisumin hankkiminen.
• Vakuutukset.
• Tavaroiden järjestäminen. Kolme pinoa, roskiin menevät, Suomeen jäävät ja mukaan tulevat. Aloita karsiminen ajoissa!
• Pois luovutettavien huonekalujen (kirjahylly, kirjoituspöytä, sohvapöytä) noudon sopiminen Fidan kanssa.
• Ison matkalaukun osto.

Jenkeissä näkemisen arvoisia juttuja:

• Niagaran putoukset (noin 6,5 tunnin ajomatkan päässä = viikonloppureissu)
• Disney World Floridassa (1 120 mailia, vaatinee vähän enemmän kuin vain viikonlopun..)
• Grand Canyon (länsirannikolla = viimeisen reissukuukauden juttuja)
• Tulsa, Oklahoma (1 248 mailia, tämä tulee olemaan hankala... paikka on keskellä ei mitään, mutta Pikkusisko 8v. Hanson-huuman alkuvaiheilla vannoi että tuolla joskus täytyy käydä...)
• Länsirannikon muut ihmeet vikana kuukautena = Las Vegas, Los Angeles, Yellowstonen kansallispuisto (tosin taas vähän erillään kaikesta, joten voi olla että minun on tyytyminen johonkin toiseen kansallispuistoon...).

Unohdinkohan jotain? Aivan varmasti, mutta noita täytyy sitten täydennellä aina kun tulee jotain mieleen.

Perheen kanssa ollaan lähetelty sähköposteja, ja itse olen kovasti foorumeilta etsinyt muita samoihin aikoihin itärannikolla vaikuttavia suomalaisia. Tuntuu että voi olla erittäin tärkeää päästä välillä puhisemaan suomea jollekin. Sen suhteen näyttää kyllä todella hyvältä, muutamia tyttöjä lähdössä järkevien välimatkojen päähän niin että kahvittelut sun muut tulee kyllä onnistumaan jos yhtään viitsitään yhteistä aikaa kalentereistamme sovitella.

Yhdessä sähköposteista sain perheestä valokuvia. Nyt käyn sitten tiukkaa sisäistä taistelua että laittaako kuvat tänne vai ei. Tahtoisin kyllä mutta onko nyt sitten oikein toisten kuvia lähteä nettiin pistämään julkisille foorumeille... Tietenkin omatuntoni kannalta paras ratkaisu olisi se, että kysyisin mailitse perheen äidiltä lupaa kuvien julkaisuun. Luvan kysymisen ongelmana tietenkin on sitten se, että mikäli vastaus on kieltävä, herää kysymys että millä oikeutan sitten itse siellä ottamieni kuvien julkaisun. Kelpaako argumentiksi se, että vaikka kuvissa esiintyvätkin hänen lapsensa, olen minä kuvien ottaja? Tjaa, vaikeaksi taas menee kun ajattelen näitä liikaa. No joka tapauksessa, kuvia joko on tulossa tai ei ole.

Me has a family!!

Siis toden totta. Tänä aamuna tuli varmistus että aikaisemmin hehkuttamani perhe numero kaksi on kuin onkin lähettänyt järjestöön vahvistuksen ja sijoitukseni on varma. Tämä tyttö lähtee kohti uusia jännityksiä 7. heinäkuuta. Suuntana New Jerseyssä sijaitseva pikkukaupunki, josta julkisilla sellainen tunnin matka New Yorkiin. Ihan mieletön fiilis lueskella tuolta järjestön sivustolta kaikkia päivämääriä milloin tapahtuu mitäkin (lähtö, orientaatiokurssi).

Aamulla aloitin jo järjestelyt ottamalla puhelua vuokraemännälle, jotta pääsen jättämään tämän kämpän kesä-heinäkuun vaihteessa. Sitten pitäisi kai alkaa käymään huonetta läpi, jätesäkkien kanssa näin aluksi. Mitä heitetään roskiin, mitä ei. Myöhemmin sitten pitää laittaa vielä jäljelle jääneet kasoihin. Toisen, ja huomattavasti pienemmän kasan, tavarat otan mukaan rapakon taakse ja toinen kasa lähtee parin säästettävän huonekalun (sänky + sohva) kanssa isän firmalla olevaan varastoon talteen. Sitten on näitä mitä voi myydä tai antaa poies: kirjahylly, kirjoituspöytä, ehkä piironki. Niille pitää löytää ottaja ja hoitaa kuljetus.

Aikaa käytännön järjestelyille on kuitenkin vain alle kaksi kuukautta, siinä ajassa pitää saada kämppä tyhjäksi, pakata, ilmoittaa lähdöstä virallisille tahoille (Kelalleko se piti tehdä?), hoitaa puhelinliittymä kiinteästä kuukausihinnasta joksikin toiseksi (en tahdo luopua numerostani kokonaan) ja vaikka mitä muuta mitä en vain juuri nyt muista. Pitäisi näistäkin tehdä itselle paperille lista. Viisumiasiat täytyy toki hoitaa, mutta siihen en pääse käsiksi ennen kuin saan jenkkilästä muutamia tarvittavia papereita ja niissä voi mennä viikko jos toinenkin.

Innosta pomppien katselen täällä ympärilleni että mitä pakata ja mitä ei. (Puhumattakaan siitä pelosta joka meinaa hiipiä selän takaa, mutta jota ei saa päästää valloilleen tai alkaa liikaa itkettämään ja ahdistamaan koko homma.) Meitsi sai perheen ja lähtee vuodeksi pois kohti uusia juttuja, woohoo!