Pyhien odottelua

Tässä sitä niinkun koitetaan nyt sitten päivitellä usein ja vakuuttaa siten kaikki että pitkät kirjoitusvälit siis johtuivat täysin netin toimimattomuudesta, ei suinkaan omasta laiskuudesta! Ja kaikki uskoo... EI!

Viikko se rullaa eteenpäin, vääjäämättä kohti Kiitospäivää. Kyseinen pyhähän on oikeastaan huomenna keskiviikkona, torstaina tosin on sitten vasta se Kalkkuna-päivä, jolloin suoritetaan asianmukaiset juhlallisuudet. Lapsilla on huomenna vain puolikas päivä koulussa, sen jälkeen ne pikku-hirviöt pyörii jaloissa vailla taukoja aina maanantaihin asti. Itse olen näppärästi unohtanut kysyä tarvitaanko mua töissä perjantaina, vai nautinko vallan pitkästä viikonlopusta.

Kiitospäivää odottelen kovasti, tai lähinnä torstain Kalkkunapäivää siis. Me lähdetään koko porukka parin tunnin päähän host-äidin siskon luo illalliselle ja jäädään sinne sitten mahdollisesti myös yökylään. Siellä on sitten meidän riiviöiden lisäksi heidän kolme serkkutyttöään (joista yksi tosin onneksi 16 ja hyvällä musiikkimaulla varustettu) ja jos hyvin käy niin jopa host-äidin isä pääsee kuntoutuslaitoksesta illalliselle meidän kanssa. Peukut pystyyn!

Tänään meinasi allekirjoittaneelle tulla känkkäränkkä kylään, kun väsymys paukkasi iltaa kohden päälle. Ratkaisu? Ostin kaupasta Pandan lakua ja hipsin kotiin omaan kammiooni mököttämään. Nyt ei enää möksötytä yhtään! Tehokasta.

Kavereita ja teknologiaa

Tuli ja meni taas jälleen. Viikonloppu siis.

Tällä kertaa tosiaan lauantaina hilauduin aikaisin ylös, pakkailin kamat käsveskaan ja suuntasin juna-asemalle. Host-äiti ystävällisesti nakkasi junaan niin ei tarvinnut jättää autoa asemalle kun en olisi tulossa junalla sitten sunnuntaina takaisin.

Manhattanilla juna-aseman vaihto ja pian olinkin jo kylmässä ja tuulisessa Connecticutissa. Ystävä tulla noukki asemalta ja mentiin niiden kämpille hetkeksi hengailemaan ennen kuin suunnattiin kolmannen (eiku siis toisen, vai miten se nyt menee sitten) toverin kera kohti leffateatteria. Piti mennä sitten katsomaan se Twilight uudestaan. LOL. No mutta, kaverit on molemmat lukeneet kirjat eivätkä olleet nähneet sitä vielä. Ja minäkin tahdoin nähdä uudestaan jotta voin arvostella vieläkin paremmin (hemmetin besserwisser, pitää aina olla suuna päänä mielipiteitään jakamassa). Elokuvan jälkeen käytiin vielä oikein periamerikkalaisessa Dinerissa syömässä ja meinattiin tukehtua suolakurkkuihimme kun oli niin laatuläppää että vedet valui silmistä kun koitti olla kaatumatta naurunpuuskassaan pöydän alle.

Nadjan piti sitten illalla taas olla töissä, joten suuntailtiin vähän ennen kuutta takaisin niiden kämpille porukalla viettämään aikaa ja vahtimaan lapsia. Luettiin mm. melkein yliannostuksen rajoilla Cosmoja ja maattiin lattialla kun pikkutytöt kävellätallusteli meidän selkien päällä nauraa hihitellen, tarjoten siinä samalla taivaallista selkähierontaa (lapsityövoimankäyttöä? ei kai...).

Sunnuntai-aamuna (no iltapäivällä, kun saatiin itsemme ylös ja ulos) suunnattiin viime reissulta tuttuun mestaan aamiaiselle. Seuraan liittyi edellisenä iltana meidän kanssa hengaillut Janine sekä saksalaistyttö Kosi, jonka tapasin edellisellä vierailulla hyvin pikaisesti. Aivan älyttömän ihania tyttöjä molemmat. Tuolla Connecticutissa on niin ihanaa porukkaa, että siellä ollessaan sitä aina miettii olisiko sittenkin kivempi asua siellä niiden ihmisten lähellä. Onneksi sinne pääsee jokseenkin kätevästi viikonloppuisin :)

Aamiaisen-lounaan jälkeen oli meikäläisen aika suunnata junalle ja kohti keskustaa. Tuo meidän vanhempi poika kun nääs harrastaa sitä teatteria, niin niillä oli tänä viikonloppuna näytökset Broadwayllä. Aika upeeta! Siispä tapasinkin perheen pienellä teatterilla ja liityin seuraan iloiseen katsomaan näytelmää. Oli musiikkia ja tanssia, ja ennen kaikkea aivan hirmuisesti tekemisen iloa kun jokainen lapsi sai vuorollaan olla estradilla valokeilassa!

Näytelmän jälkeen siirryttiin vielä kulman taa hienohkoon italialaiseen ravintolaan syömään. Masut täynnä sitten koko seitsenhenkinen konkkaronkka host-äidin pieneen valtamerilaiva-autoon ja nokka kohti kotoisaa New Jerseytä. Automatka hujahti nopeasti lähes kaikkien nukkuessa.

Tämä maanantai alkoi sitten vähän vähemmän raskaissa merkeissä. Riiviöt kouluihin nakattuani laitoin pyykit koneeseen, kävin suihkussa ja naamioin itseni ihmisen näköiseksi, siirsin pyykit kuivuriin ja hurautin ostarille. Missio: talvikengät ja -takki. Ensimmäinen oli helppo, sillä olin kyylännyt yhtä kenkäparia jo useamman kuukauden (oli vaan niin naurettavan lämmin että moisten talvipopojen osto olisi tuntunut urpolta). Sen sijaan takki tuotti päänvaivaa, kun himoitsemani vaatekappale oli H&M:ltä loppu. Pettymyksen karvasta kalkkia nieleskellen tallustelin siellä täällä, törmäten erään kenkäkaupan pöydällä aivan ihaniin matalakorkoisiin kenkuroihin. Ja hupsankeikkaa kun ne sitten juuri oli mun kokoa! Ladidaa... Kassalle asti pääsin, mutta kun viereisessä telineessä oli Conversen tennareita ja oioioi kun siinä oli mustat tennarit joissa oli valkoisella painettu Nirvanan lyriikoita itsensä herra Cobainin käsialalla. Hupsankeikkaa kun nekin siinä hyllyssä oli just mun kokoa! Tjaa. Niinhän siinä sitten kävi että jatkoin matkaa kolmen uuden kenkäparin kanssa. Hups! (Tunsin kyllä koko ajan selässäni vanhempieni paheksuvat katseet sieltä Suomesta, mutta hahaa teille, en edes jaksanut hävetä kun olin niin iloinen ostoksistani!) Kahvilasta ruokaa hakiessani vielä tallustin kampaamon ohi jossa sai hiustenleikkuun ilman ajanvarausta ja edulliseen hintaan, joten mennä pyyhälsinkin vielä tuoliin istumaan ja hankkiuduin eroon noista laittoman kuivista latvoista. Stage11:n Marialle vaan terkkuja, päähierontaa tuli ikävä! Ei ollut moisista ylellisyyksistä tietoakaan, mutta sain nyt ainakin tukan vähän elävämpään kuntoon, se lienee tässä kohtaa pääasia.

Tämän suunnattoman uuvuttavan ja raskaan maanantainpäivän päätteeksi hain lapset koulusta, autoin niitä läksyissä, taistelin nettiyhteyden kanssa puhumalla palveluntarjoaja Verizonin tukihenkilön kanssa tunnin mittaisen puhelun (aina yhtä ihanaa...) ja illastin isovanhempien kanssa. Vetäydyttyäni kammiooni tuoksukynttiläni kera, tuli host-äiti oven rakoon puhelimessa jälleen Verizonin tukihenkilö. Nyt pyydettiin minun konettani auki, jos saataisiin siinäkin netti toimimaan. Ja arvatkaas mitä?? MUN NETTI TOIMII!!! Aivan taivaallista istua täällä omassa luukussa toimivan netin kanssa. Oijoi, kyllä pienet asiat sitten tekee maanantaista hienon! Vähemmän hieno lienee tiistai, kun kello nakuttaa jo yhtä aamuyöstä ja minä nakutan tätä konettani ihan innoissani täällä. Lähinnä Emmiä käy sääliksi, kun se raasu joutuu mua huomenna kestämään.

Mut hei, kiitospäivä lähestyy, kivaa!

Netti toimii!*

(*No ei omassa läppärissä. En ole sen kanssa jaksanut taistella.)

Huhhahhei, host-äiti voiton vei! Nimittäin niin se vaan on taivahan tosi että kun tarpeeksi sinnikkäästi valittaa (ja uhkailee palveluntarjoajan vaihdolla) niin johan alkaa lyyti kirjoittaa! Nimittäin kun tulin eilen illalla koululta kotiin niin host-äiti hyppi tasajalkaa keittiössä että netti se toimii kuin toimiikin.

Eilen illalla kymmenen aikaan tosiaan ajelin hakemaan kaverin kyytiin ja hurrautettiin tohon läheiselle ostarille, tarkemmin sanottuna sen ostarin leffateatteriin. Siellä oli sellainen hulina käynnissä ettei paremmasta väliä, kun sadat teinit (ja mieleltään teinit) jonottivat katsomaan Twilightin ensinäytöstä. Ja minä typerä kun olin kuvitellut että ne kouluaamuun velvoitetut ei olisi päässeet paikalle, olin väärässä. Elokuva hurahti käyntiin muistaakseni kahdeksassa eri salissa kello 00:01. Meidän salissa intohimoisimmat fanit ottivat valojen pimenemisen vastaan vislailulla ja aaltoliikkeellä. Hassut amerikkalaiset.

Sen tarkemmin en ala elokuvasta selittämään, jos joku vaikka tahtoo yllättyä sitten kun se Suomeen tulee Helmikuussa.

Valojen tullessa takaisin saliin kello oli noin kaksikymmentä yli kaksi, ja tiedossa aamulla herätys ennen seitsemää. Nam! Ei muuta kuin parkkihallin autojonoihin seisomaan ja nokka kotia kohti. Nakkasin kaverin kotiin ja hurrautin itse kohti omaa sänkyä, kurvaten pihaan aika tarkalleen kolmelta. Suihkun ja moisten välttämättömyyksien jälkeen nakutti kello varttia vaille neljää, herätyskello soisi tasan kolmen tunnin päästä.

Puolihereillä raahustin jotenkin aamun läpi, join teetä, teetä ja vielä vähän lisää teetä (ja juoksin sitten loppuajan vessassa). Nakattuani lapset kouluun painoin pään takaisin tyynyyn vähän ennen yhdeksää ja uinuin vielä toiset kolme tuntia.

Tänään en ole tehnyt oikein mitään. Pyykkivuoren selvittelin herättyäni toisilta unilta, sitten lapset koulusta kotiin, tehtiin läksyt ja katottiin piirrettyjä (Bernard ja Bianca Australiassa <3). Porukat yllätti ja söi tänään illallista kotona, joten minäkin liityin seuraan kirjanlukemisen lomassa. Jälkkäriksi katsottiin vielä mun laskuvarjohyppy-dvd, kun host-äiti on koko viikon pyytänyt saada nähdä sen (ei vaan ole ollut aikaa ennen kuin nyt).

Kohta taidan painella suihkuun ja pyjama päällä sänkyyn lukemaan. Huomenna nokka ilmeisesti kohti Connecticutin metsiä.

Lukutoukan elämää

Niin on arki tuntunut tylsältä ja harmaalta moisten extreme-urheilujen jälkeen, ettei ole edes saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne mitään! Tai siis ensin en saanut aikaiseksi, sittemmin ei ole kotona netti toiminut ollenkaan miltään tietokoneelta niin eipä olla paljon kuulkaa kirjoiteltu. Tänään kuitenkin pääsin yllättäen aikaisin töistä joten ajelin koulun kirjastoon koneelle. Kunnon nörtti!

Mutta niin, mitäs kaikkea tässä nyt sitten ois tapahtunu?

Tiistaina sain kaverilta viestiä että sen host-vanhemmat tahtovat keskustella hänen kanssaan illalla. Ei kuulosta hyvältä! Treenien ja suihkun jälkeen soi sitten puhelin ja itkuinen kaveri pyysi tulemaan kahvilalle. Lökäpöksyt jalkaan, huppari päälle ja sinne siis.

Tilanne tiivistettynä: Ystävän host-äidin sisko kuoli onnettomuudessa noin kuukausi takaperin, jättäen taakseen kolme teini-ikäistä lasta. Nuorin heistä, 15-vuotias tyttö muuttaisi joulukuun puolessa välissä (eli tasan kuukauden päästä) tänne asumaan, eikä perheellä ole enää tilaa Au Pairille. Pernillan on lähdettävä talosta. Pernillalla olisi vuotta enää kuukausi jäljellä, joten mahdollisuudet uuden host-perheen saamiseksi ovat aika nollassa. Matkasuunnitelmia tammikuulle olisi, eikä kaveri mitenkään tahdo lähteä kotiin ennen joulua ja uutta vuotta. Nyt sitten mietitään että miten saadaan tyttö pidettyä täällä vielä kuukausi. Ärsyttävintä koko hässäkässä on se, että ulos joutumisen syy on sellainen ettei host-perheelle voi olla edes vihainen. Ajatelkaa nyt, 15-vuotias lapsi on menettänyt äitinsä, tietenkin sen on pakko saada uusi koti ja elämä kuntoon! (Siitä mulla ei ole mitään tietoa että missä lasten isä on, ilmeisesti ei kuitenkaan kuvioissa.)

No juu. Siinä me sitten istuttiin auton takakontissa (kahvilan pöydät oli täpötäynnä) tee- ja kaakaomukiemme kanssa ja mietittiin erilaisia vaihtoehtoja tilanteen pelastamiseksi. En minäkään tahdo että se lähtee kotiin yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Kun sen jälkeen mulla ei ole enää luottohenkilöä kenelle soittaa vaikka kuinka tyhmän syyn takia ihan millon vaan.

Keskiviikko ja torstai meni tiukasti Tae Kwon Do treeneissä, kun perjantaina oli määrä osallistua elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen ja hypätä suoraa valkoisen vyön yli keltaiseen. Vaan torstaina treeneissä sitten alkulämmittelysprinteissä mennä väänsin oikean jalkani niin että tuntui oikein ilkeältä päkiän kohdilla. Ai nam! Varsinkin kun jokseenkin kaikissa potkuissa pitää seistä juuri päkiän päällä. Ei siinä mitään, naama irveissä treenit loppuun ja kotiin jalkaa jäillä hautomaan, kyllähän se yön aikana ohi menee! Tai sitten ei...

Perjantai-aamuna oli jalka entistä kipeämpi ja kenkää jalkaan laittaessa tuli huuto ja itku kun sattui niin etten tiennyt miten ikinä saisin popoa jalkaan väännettyä. Kyllähän se järki sanoi ettei se murtunut voinut olla, kun kerta pystyin illalla treenit vetämään loppuun, mutta kuitenkin lähdin selvittelemään lääkärivaihtoehtoja, kun teki kävelykin vähän tiukkaa.

Tohtori se väänsi ja käänsi, tökki ja tutki, ja lopulta tuli siihen tulokseen että kyseessä oli jokseenkin paha venähdys, johon ei auta muu kuin kylmä, kohoasento, särkylääkkeet ja useamman päivän lepo. Upeetamahtavaa. Takaisin autoon könkätessäni päätin vakaasti että menisin vyökokeeseen sitten vaikka mimmosissa särkylääkehöyryissä, murehtisin kivusta ja särystä sitten sen ponnistuksen jälkeen.

Vain noin tunti ennen suunniteltua vyökoe-aikaa ohjaaja soittaa rimpautti että minua ennen testivuorossa ollut henkilö jätti saapumatta paikalle, ja minä olisin illan ainoa testaaja. Että kävisikö mitenkään, kun sen jalkasikin nyt teloit eilen, että testaisit vasta ensi kuussa? No enhän minä nyt halunnut pakottaa miestä minua odottamaan perjantai-iltana, varsinkaan kun tosiaan en varmaan mihinkään huippusuoritukseen kykenisi tämän könkkäjalkani kanssa, joten lupasin testata sitten ensi kuussa. Kiitos ja hei. Otti puhelun jälkeen niin ankarasti päähän että oli itkussa pitelemistä. Lapsista eroon päästyäni kävinkin kirjakaupasta hakemassa uuden pokkarin (kolmas ostamani kirja tällä viikolla) ja löysin itseni sängystä sipsipussin ja kirjan kera vähän yli kahdeksan. Että semmosta villiä perjantai-illan elämää täällä!

Lauantaina sitten heräsin kahdeksan aikaan, kymmenen tunnin unien jälkeen, ja makoilin sängyssä puoliunessa vielä tunnin verran (ja ekaa kertaa neljään kuukauteen kakarat ei mekastaneet yläkerrassa hermoja raastavasti! Vaikka tietenkin juuri eilen olin käynyt ostamassa korvatulppia niin ettei olisi välttämättä niin haitannut vaikka olisivatkin huutaneet ja juosseet ympäri ämpäri tavalliseen tahtiin). Lopulta sain simmut auki, valon päälle ja kulutin hyvän aikaa nenä kiinni kirjassa. Vihdoin iltapäivän puolella olin jopa päivävaatteet päällä toljottamassa ulos sateeseen ja miettimässä jaksaako oikeasti lähteä Isoon Kaupunkiin vaiko eikö. No jaksoin sitten, ettei ihan apaattisesti jumittaessa mene koko viikonloppu!

Nycissä tallustelin tällä kertaa yksinäni. Sain vihdoin käytyä St. Patrickin Katedraalissa, jonka ohi olen kävellyt monet kerrat mutten ole koskaan saanut aikaiseksi kurkistaa sisään. Tällä kertaa kurkistin, ja satuin sitten paikalle juuri ennen kuin morsian aloitti matkansa kohti alttaria. Tuntui ihan hassulta olla paikalla jonkun ventovieraan häissä, tuolla tavoin vahingossa!

Itse en kyllä ole ollenkaan varma, tahtoisinko mennä naimisiin paikassa, joka on aina takuuvarmasti täynnä turisteja.Mutta kukin tyylillään.

Katedraali-käynnin jälkeen hortoilin siellä sun täällä harmaalla, pimenevällä Manhattanilla. Rockefeller Centerin joulukuusi oli noussut paikalleen, mutta oli vielä rakennustelineiden ympäröimänä.

Valitettavasti valot sytytetään 3.12 joka on keskiviikko niin, etten pääse paikalle katsomaan. Jonkin aikaa kulutin naureskelemalla Centerin jäällä luisteleville ihmisille, jotka pyllähtelivät sateen jään pinnalle muodostamaan pikkujärveen. Vahingonilo se on paras ilo!

Pehmokoiraa en käynyt vieläkään hakemassa, lähinnä siksi että mieliala ei vain ollut toimitukseen oikea. Vieläkin otti vähän jalka päähän (jonka tokenemisen kannalta pitkin Manhattania klinkkaaminen on tietenkin se paras vaihtoehto...) ja möksötytti, ja minä olen sitä mieltä että puppe pitää hakea kotiin hyvässä seurassa ja lapsenmielisen hihittävässä mielentilassa. Siispä ei puppea vielä tälläkään viikolla.

Kuitenkin Hard Rock Cafésta mukaan tarttui uusi nalle. Se oli niin söpö ja hellyttävä hupparissaan, etten voinut olla ottamatta sitä mukaan! Siis katsokaa nyt!

Aivan ihana. Tulee mieleen Janikan Harrodsilta ostama hupparinalle, joka vallan sai meikäläisessä aikaan ärsyttävää lässytyspuhetta aina kun nalle otettiin esiin koulun käytävällä.

Sunnuntai vilahti ohi pyjamassa. Piti olla sosiaalinen ja soittaa jollekin kaverille jos vaikka mentäisiin katsomaan uusi Madagascar, mutta en sitten jotenkin saanut aikaiseksi. No, ei aina voi jaksaa.

Tänä maanantaina lapset kouluihin vietyäni hurautin auton huoltoon ja tallustin sieltä aurinkoisessa säässä kotiin. Linnutkin ne oikein innostuivat laulamaan kun viikonlopun lämpimien sadekelipäivien jälkeen oli aurinkoinen ja kirpakka syyspäivä.

Arki on mennyt omalla painollaan ilman sen kummempia. Mitä nyt niitä päivittäisiä perustaisteluja. Mielenkiintoisin episodi oli ehdottomasti eilen. Oli nääs pirun kylmä ja minua palelsi koko ajan kamalasti, joten kun lapset olivat tehneet läksynsä annoin niiden katsoa telkkaria leikkihuoneessa ja keittelin itselleni yhtä kerrosta ylempänä teetä. Alhaalta sitten kuului jotain pientä kinastelua ja keikaisin keittiöstä että olette kunnolla nyt ja jatkoin siinä touhujani kun ne kuuluivat ratkaisevan kinansa keskenään (koitan kovasti olla paukkaamatta joka pienestä kinasta paikalle ja antaa niiden selvittävän pikkuriidat itse). Jonkin aikaa kului siinä ihan kivasti, mutta sitten alkoi kuulua huutoa siihen malliin että menin alas katsomaan mistä on kyse. Alhaalla oli riita käynnissä ja nuoremmalla pojalla päällä pelkät sukat! Siis ihan oikeasti!! En vieläkään oikein tiedä, miten poika oli menettänyt kaikki vaatteensa, mutta siellä ne oli sohvatyynyjen alla isoveljen istuessa päällä. Siis uskomatonta. Sain sitten sellaiset kilarit moisesta kiusaamisesta että oli kirosanoissa pitelemistä. Puhuttelun paikka ja ilmoitin että tällaisesta menee sitten automaattisesti puhelu vanhemmille, ei sovi moinen käytös ollenkaan!

Hetken päästä nuorempi poika seurasi mua kuin varjo ja rukoili etten kertoisi vanhemmille ettei tulisi kovia rangaistuksia riitelystä. Oli aika sydäntäsärkevää kuunnella sitä uikutusta ja pari kertaa sain purrakin huulta etten taipunut. Vaan kerroin kuin kerroinkin vanhemmille riitelystä. Että näin.

Tänään aamulla vilkaisu ulos sai meikäläisen hihkumaan innosta kun taivaalta putoili hiljalleen alas lumihiutaleita. Ensilumi! Takapiha oli kuin joku hiton Talven Ihmemaa, kun sinne lumisateen keskelle vielä tallusti jostain kaksi somaa peuraa ja hellalla porisi teevesi.

Koulupäivän jälkeen näin tänään tuossa lähellä asustavaa Emmiä, joka myös on täällä Au Pairina. Taidetaan me ihan hyvin jatkossakin juttuun tulla, ihan samanlainen pimeää pelkäävä kovaääninen hölösuu se on kuin minäkin! Mulla oli ainakin kovasti hauskaa.

Huomenna julkaistaan Twilight-elokuva (Suomessa vasta helmikuussa, hah!) ja tuossa meidän ostarin leffateatterissa alkaa ensimmäinen näytös tänä yönä kello 00:01, kun on virallisesti perjantai. Sain jopa kaverin suostuteltua mukaan niin ei tartte yksin mennä, jee! Huomenna voi sitten olla vähän väsyneempi Au Pair aamulla keittiössä.

Uusia päivityksiä tulee kun pääsen taas koneen äärelle. Viikonlopuksi lähden Connecticutiin kaverille kyläilemään. Niin ja hei, yli kolmannes jo takana, apua!

Ilmojen halki...

No juu, alkaa olla viikonloppu taas vähitellen takanapäin.

Perjantai-ilta muuttui mielenkiintoisemmaksi, kun New Yorkissa asusteleva suomalainen Au Pair -tuttu pisti viestiä että New Yorkin Suomi-kirkon Au Pair -poppoo on menossa illalla syömään. No minä minä myös! Siispä hyppäsinkin sitten viiden jälkeen junaan ja lähdin kohti Greenwich Villagea, jossa kirkko ja sen toimisto sijaitsevat.

Pääsin paikalle niin siellä oli jo pari tyttöä, sekä kirkon työntekijä, joiden kanssa istuskeltiin, odoteltiin muita ja höpöteltiin niitä näitä. Noin tuntia myöhemmin alkoi olla porukka kasassa ja suunnattiin läheiseen meksikolaiseen ravintolaan.

Ilta meni mukavasti suomea kälättäessä, uusiin ihmisiin tutustuessa. Syömisten jälkeen suunnattiin aivan ihanaan, ranskalaistyyliseen kahvilaan josta napattiin kuumat juomat mukaan ja tallustettiin takaisin toimistolle. Marianne-karkkeja, teetä ja rupattelua. Oli oikein mukavaa. Sitten vielä päätettiin tehdä pieni kävelykierros Villagen baarialueella, ennenkuin kaikki suuntasivat koteja kohti. Oli hirmuisen mukavaa! Ja vaikka mie ehkä vähän vierastan kirkkohommia, niin tuolla nyt ei sikäli ollut kirkon kanssa mitään tekemistä muuten kuin että se toimii kirkon alaisuudessa. Ehdottomasti uudestaan! Sovittiinkin että 5.12 pidetään yhdistetyt pikkujoulut/itsenäisyyspäiväjuhlat. Ja parin viikon päästä kirkolla on joulumyyjäiset joissa on kaffetta ja pullaa ja kaikkea suomimutusteltavaa yms. myynnissä, joten sinne menen myös. Ja iltapäivällä samana lauantaina on myös kirkossa Kauneimmat joululaulut -tapahtuma, minne pitää toki mennä veisaamaan, ihan vaan kun kerran sattui kohdalle!

Lauantai oli sitten ihan vaan hengailupäivä. Alkuperäiset suunnitelmat kun sään takia siirtyi sunnuntaille, niin meillä Pernillan kanssa otti väsymys vallan ja koko päivä meni enemmän ja vähemmän nukkuessa.

Aamiaista kuitenkin lähdettiin syömään lähikylän Pancake Houseen, jossa on aina hillitön jono, mutta koska oltiin ajoissa liikkeellä niin päästiinkin pöytään jokseenkin nopeasti. Ihan hillitön meno! Otettiin puoliksi pannariannos mustikoilla ja mansikoilla. Pöytään tuotiin ensin jotain semmosia ihme leivoksia ja hetki myöhemmin aivan ÄLYTÖN pannarilautanen! Siis siinä oli neljä sellasta valtavaa pannaria! Ja se oli vaan yks annos! Voi luoja. Söin yhden pannarin, yhden niitä leivoksia ja olin ihan oksennuspisteessä :D En tajua miten joku muka voisi syödä sellasen satsin yksin. Aivan järkyttävää.

Sunnuntaina sitten otettiin lauantain suunnitelmat uusiksi ja suunnattiin Pernillan kanssa tunnin päähän Sussexin lääniin. Ja koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa niin tässä parin tuhannen sanan sanaton kertomus:

Että hyppäsin sitten lentokoneesta.
Ensi viikon aikana pitäisi saada DVD mun hypystä.

Mitäs seuraavalle viikonlopulle?

Perjantain pälätykset

Se olisi taas perjantai, jippii! Perjantaihan on (ainakin täällä suunnilla) sitä Au Pairien juhla-aikaa, kun saa kokonaiseksi KAHDEKSI PÄIVÄKSI sanoa nätisti hymyillen 'hei hei' mm. seuraaville asioille:

• kotiläksykiukuttelut
• huoneen siivouksesta jäkättäminen
• saman asian (vie tuo huoneeseesi, ota sukat pois pöydältä, tule nyt jo pitää mennä! ...) papukaijamainen toistaminen sata kertaa päivässä
• yltiöpäinen aikuisen leikkiminen, kun tekisi mieli vaan olla vastuuton kakara

Siis ihan oikeasti noi kaikki asiat ei ole loppupeleissä NIIN kamalia siinä kohtaa, kun katsotte yhdessä telkkaria ja pieni poika kiipeää istumaan sun reppariin ihan vaan koska sohvalla istuminen olisi liian tavanomaista. Mutta silti, perjantai on aina tervetullut kaveri.

Tänään on siitä epätavallinen perjantai, että lapsilla on koulut kiinni ja heidän isänsä päätti ottaa heidät mukaan töihin. Meinaa ekstravapaata mulle! Tai no kyllä mun muutamia käytännön juttuja pitää tässä hoidella, mutta saanpa touhuta omalla tahdillani. Myös ystävälläni on ekstravapaa ja sieltä tulikin puhelua jokin aika sitten että hän tarttisi kyytiä pankkiin ja asioita hoitamaan (en muuten kysyny missä sen oma auto on, yleensä sillä on aina auto käytössä). Tuntuu aika hyvältä kun on sellaisia kavereita, jotka on niin tuttuja ja läheisiä että ne voi soittaa tosta noin vaan ilman mitään koreilua että 'hei mun tarttis käyttää sua vähän hyväksi, tartten autoa'. Ok, ei siinä mitään, latelin sille oman aikatauluni ja lupasin tulla hakemaan parin tunnin päästä. Meikäläisenkin pitää käydä asioilla, kaksin aina kaunihimpi!

Ystävyys/kaveruus on muutenkin aika monesti kantava voima. Tosin täällä se tuntuu olevan vähän erilaista kuin siellä kotona. Täällä ystäväpiiri helposti koostuu täysin pelkästään muista Au Paireista. Me olemme kaikki samassa veneessä, vieraalla maaperällä, vieraassa kulttuurissa, kasvattamassa jonkun toisen lapsia. Se meinaa myös sitä että meistä jokainen tietää sen koti-ikävän tunteen joka joskus tulee aivan nurkan takaa yllättäin, ja meistä jokainen tietää sen yksinäisyyden tunteen kun et ole ehtinyt nähdä ketään ja kaikki vanha tuttu, ystävät, perhe ja koti on jossain kaukana muualla. Siksi on helppo soittaa ihan vieraallekin ihmiselle että hei lähde kahville, ja kun vieras ihminen soittaa sinulle, ei tule mieleenkään kieltäytyä. Ei tulisi Suomessa ikinä mieleenkään soittaa vieraalle ihmiselle ja pyytää kahville, ihan vain siksi että teemme samaa työtä! Se on kuitenkin todella helpottavaa, tietää että aina on saatavilla puhelinnumeroita joiden päästä tavoittaa jonkun joka on samassa tilanteessa. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, kunhan vaan on se pieni hippu rohkeutta nostaa luuri. Se on aika hienoa.

Tällä viikolla on ystävyyssuhteet saaneet olemisesta erityisen kivaa, juuri niinä päivinä kun oleminen ei aluksi ollut ollenkaan kivaa. Tietääköhän muut Au Pairit sen tunteen, kun olet aivan varma ettei ole huonompaa Au Pairia kuin sinä? Se on se hetki, kun joudut muuttumaan siitä "mennään jätskille koulun jälkeen" -Au Pairista siksi "nyt jos ei huoneiden siivous ala niin soitan teidän isälle ja saatte selittää miksi ei mitään ole tapahtunut viimeiseen puoleen tuntiin!" -Au Pairiksi. Se hetki kun lapset paiskaavat huoneidensa ovet kiinni ja jupisevat hiljaa (ja kuitenkin tarpeeksi kovaa, että varmasti kuulet sen pienen kiukkuisen muminan) alkaessaan korvat sauhuten kerätä tavaroitaan lattialta hyllyihin. Kun istut keittiössä kyyneleet poskilla ja tunnet olevasi maailman ilkein ja huonoin ihminen, kun et saanut (taaskaan) tätä pientä arkista tehtävää tapahtumaan ilman pahaa mieltä ja kiukkua: Olisiko vielä kerran pitänyt pyytää nätisti? Sitten soi puhelin ja toisessa päässä on ystävä, joka on omassa talossaan siellä keittiön pöydän ääressä kyyneleet poskilla, aivan samaisen taistelun jäljiltä! Ja sitten mumisette hetken toisillenne kirouksia jonka jälkeen menette hieromaan sovintoa lasten kanssa (ja tarkistamaan siivottuja huoneita, joiden lattioilla ei ole lelun lelua). Illalla vielä kävin tämän saman ystävän kanssa ulkona ja puhistiin vähän päivän huonoista hetkistä niin huomattiin että ihan samalla tavalla molemmat tunnettiin samalla tavalla: Olenko mä oikeasti maailman paskin (anteeksi kielenkäyttö) Au Pair kun en saa niitä lapsia siivoamaan(/tekemään läksyjä/käymään suihkussa/laittamaan telkkaria hiljemmalle etc.) ilman pahaa miltä ja uhkailua? Ja sitten oli pakko että no, jos sinäkin joudut sen tekemään niin ehkä en minäkään ole ihan niin huono. Että semmosta. On ne kaverit vaan aika ihania.

Muutoin on ehkä pakko nyt sanoa että täällä on aika hyvä olla. Tällä viikolla on tullut nukuttua tarpeeksi ja olokin on ollut tasapainoinen ja hyvä. Viidettä kuukautta eletään, enkä oikein voi käsittää että kohta ollaan jo puolessa välissä. Siis herranen aika, juurihan minä istuin kotona ja jännitin että soittaako mahdollinen host-perhe vai ei! Miten muka voin olla jo hätyyttelemässä vuoteni puoliväliä?! Herranen aika sentään, aika juoksee. Meillä olisi Pernillan kanssa tarkoitus vielä ennen joulua tehdä kulttuurireissu Washington D.C:n maisemiin, ja johan se on marraskuu. Pitää alkaa ihan tosissaan suunnitella ja varailla reissua.

Nyt kuitenkin lähden hakemaan kaveria ja mennään hoitamaan asioita, illaksi voisin vielä mennä käymään Nycissä kun haluaisin mennä ostamaan sen oman pehmohauvan johon kaverit olivat antaneet lahjakortin.

Hyvää viikonloppua kaikille, missä päin maailmaa olettekin!

Mmmboping

Lalalalauantai! Vuorossa oli vihdoin se odotettu Hansonin keikka. Kyllä vain, sen saman Hansonin, joka vuonna 1997 valloitti MTV:n Mmmbop-hitillä. Sitäpä ei Euroopassa (tai no... Suomessa varsinkaan) usein tiedetäkään, että bändi ei ole vuoden 1997 jälkeen koskaan lopettanut musiikin tekemistä, vaan julkaisee yhä levyjä ja tekee kiertueita. Ja jotkut sellaiset kuten minä, ovat yhä mukana kelkassa, yhdentoista vuoden omistautumisella.

Auton nokka siis kohti Montclairiä. Mukana keikkalippu, kamera ja roppakaupalla iloista mieltä.
Ensin suuntana oli Montclairin yliopisto. Hansonin veljekset ovat jo pidemmän aikaa suunnanneet katseensa kohti Etelä-Afrikkaa, tiedostaen heidän köyhyytensä ja taistelunsa AIDSia vastaan. Siispä viimeisimmän levynsä myötä on alkanut työ Afrikan auttamiseksi. Take The Walk -projekti pyrkii nostamaan AIDS-tietoisuutta ja saamaan ihmiset tekemään pieniä tekoja köyhien auttamiseksi. Erityisesti tämä ponnistelu konkretisoituu ennen Hansonin keikkoja, kun pojat/miehet järjestävät mailin mittaisia kävelyitä. Tällä kertaa minullakin olisi mahdollisuus olla osana tapahtumaa!

Lauantain kävely tosiaan siis tehtäsiin Montclairin yliopiston kampuksella. Ajelin siis paikalle, sain auton parkkiin vierailijoille tarkoitettuun parkkihalliin ja pienen harhailun jälkeen löysin kampukselta rakennuksen jonka luota kävelyn oli tarkoitus lähteä. Odottelua. Odottelua. Olin siis paikalla hyvissä ajoin, koska jätin aikatauluuni runsaasti väljyyttä eksymisiä varten (joita ei sitten tullut, jee!).

Vihdoin paikalle tulivat yliopiston päässä tempausta järjestävät henkilöt, jotka pystyttivät aukiolle pöydän jolla rekisteröidytään kävelyyn osallistuvaksi.

Hanson lahjoittaa jokaista rekisteröitynyttä kävelijää kohden yhden dollarin kyseistä AIDS-työtä varten, tämän vuoksi rekisteröityminen on erityisen tärkeää, ennen jokaista kävelyä.
Rekisteröitymisen aikana paikalle valui koko ajan lisää väkeä, ja pian alkoikin olla ihan kiva ryhmärämä kasassa. Hetken päästä kuuluikin meikäläisen selän takaa tuttuja ääniä, kun 9-vuotiaana tutuiksi tulleet (siis minä olin yhdeksän) herrat Isaac, Taylor ja Zac Hanson ne sieltä tallustivat paikalle kovaäänisten ja kitaroiden kanssa. Pojat nousivat aidalle seisomaan ja ensin puhuivat hieman aiheesta, jotta kaikki varmasti tietäisivät mitä täällä tänään tehdään, miten ja miksi. Paljon tuli hyvää asiaa, ja puheen lopussa he pyysivät kävelijöitä ottamaan kengät pois ja suorittamaan mailin kävelyn paljain varpain. No ei muuta kuin Converset laukkuun roikkumaan! Kävely oli varsin mukava tilaisuus. Jätkät kävelivät siellä muiden seassa paljain jaloin, juttelivat kaikille niitä näitä ja pitivät hyvää meininkiä yllä. Tuli tosi hyvä fiilis siitä hommasta. Ei olisi 9-vuotias Riikka siellä julisteiden keskellä huoneessan uskonut, jos joku sille olisi kertonut että 20-vuotias Riikka kävelee New Jerseyssä vuoroin Taylor Hansonin, vuoroin Zac Hansonin (jonka silloin aikoinaan piti siis olla mun tuleva aviomies, haha!) vierellä höpötellen sitä sun tätä.

Kävelyn jälkeen kokoonnuttiin taas samalle aukiolle josta lähdettiinkin, ja pojat vielä vetivät akustisesti ilman mitään mikkejä Great Divide -kappaleen, josta on tullut tämän projektin yksi tunnuskappaleista.

Tilaisuuden jälkeen aloin siinä valmistautua keikkapaikalle ajeluun (mm. laittamalla kengät takaisin jalkaan) kun joku koulun opiskelijoista tuli kysymään että mitä täällä oikeen tapahtuu. Kerroin sitten hänelle projektista ja juteltiin niitä näitä. Kehotinpa naista tulemaan illan keikallekin jos vaan hänellä olisi aikaa. Oikein mukava nainen. Samaan aikaan yksi faneista tuli kysymään josko osaan neuvoa tietä kampukselta keikkapaikalle, kun hän parin kaverinsa kanssa olisivat kävelemässä sinne eivätkä vaan tiedä minne suuntaan pitäisi lähteä. Ajo-ohjeethan minulla oli autossa, ja kutsuin tytöt niitä tutkimaan, ja saavat kyllä ihan autokyydinkin jos tahtovat. No tahtoivathan ne, ja hypättiin sitten kaikki neljä meikäläisen kaaraan ja lähdettiin luovimaan Wellmont Theatrea kohti.

Tytöt oli varsin mukavia, New Yorkilaisia nuoria jotka olivat päivällä Nycin keskustassa ollessaan päättäneet lähteä suorittamaan tämän kävelyn, kun eivät vielä olleet olleet yhdelläkään mukana (keikkoja heillä kyllä oli takana yli kaksikymmentä, mutta eivät koskaan olleet ehtineet kävelyille mukaan). Kun päästiin keikkapaikan luo ja saatiin auto parkkiin, lähdettiin vielä yhdessä syömään läheiseen, oikein ihanaan kahvilaan. Tytöillä alkoi vähän väsymys painaa ja miettivätkin siinä ostaako liput illan keikalle vaiko eikö. Syömisten jälkeenlähdettiin eri suuntiin, enkä tiedä päätyivätkö tytöt tulemaan keikalle vaiko eivät.

Keikkahan oli... Hanson vain on aivan loistava livenä, ei sille mitään mahda. Heidän keikoillaan yhdistyy yli kymmenen vuoden kokemus, hirmuinen energia, hyvät kappaleet ja mieletön soittamisen taito ja intohimo siihen hommaan. Aivan mieletön fiilis. Meikäläinen kapusi parvelle jammailemaan, kun tällaisena hukkapätkänä en näkisi lattiatasolta kuitenkaan mitään. Parvella luovinkin tieni kaiteen luo eteen josta oli aivan loistavat näkymät ja hieno meininki.

Keikka meni aivan hujauksessa ja ennen kuin oikein ehdin tajutakaan mikä minuun iski, olin taas jo kadulla viilenevässä illassa. Tarkoitus oli lähteä suoraa autolla kotia kohti, mutta heti keikan jälkeen oli kadut aivan tukossa autoista ja kun läheisen kahvilan (saman jossa oltiin syömässä) ovimies, vielä totesi että ruuhkassahan sie vaan sitten istut, niin poikkesinkin sinne sisään vielä kokikselle. Paljon mukavampi istua kahvilassa kokiksen kanssa ja käydä läpi illan valokuvia, kuin istua autossa janoisena keskellä ruuhkaa! Vähän ennen puoltayötä lähdin sitten autolle ja löysin varsin vaivatta kotiin.

Väsymys iski jokseenkin heti ovesta sisään käveltyäni. Keittiön tasolta löysin minulle Suomesta tulleen pienen paketin, jota tuijotin avaamatta varmaan pari minuuttia kun en voinut käsittää mikä se voisi olla. Paketista löytyi $25 lahjakortti Build-A-Bear Workshoppiin, pipo ja kaulaliina uudelle nallelle, kortti Rockefeller Centeristä ja sen takana kehoitus mennä hakemaan mun himoitsema oma pikku Westie kaupasta kotiin. Katja ja Laura olivat täällä ollessaan käynyt ostamassa nuo mulle. Voi luoja! Voitteko nyt kuvitella? Mun ystävät on just tommosia höpöjä jotka tekee tollasia hupsuja juttuja. Enkä edes käsitä millä rahalla, kun käsittääkseni ne oli jo sunnuntaina ihan vararikossa. Mutta kiitos kiitos kiitos miljoonasti tytöt! Täytyy käydä hakemassa pehmohauva kotiin ^__^

Huomenna se on taas maanantain vuoro.
Mistä tulikin mieleen: Hyvää huomista syntymäpäivää iskälle!

Happy Halloween!

Torstaina alkoi todellinen Halloweenin odotus, kun lapsetkin pääsivät hokemaan että "huomenna, huomenna!".

Minä aloitin Halloween-mielialaan virittäytymisen tekemällä kävelyn Pernillan kanssa ympäri luontokeskuksen, jossa oli Halloween-koristeluita esillä. Kovasti oli hauskaa:

Koska torstai oli Halloweenia edeltävä ilta, oli kyseessä myös nk. Mischiefs Night, eli ilkimysten
yö. Tällöin siis lapset ja nuoret lähtevät hämärän laskeuduttua liikkelle, ja suorittavat naapurustossa ilkitekoja. Suosittua on mm. talojen ja puiden päällystäminen vessapaperilla. Siis ihan totta! Se ei olekaan vaan elokuvajuttu, vaan ne ihan oikeasti tekevät sitä!! Meidän kadulla vessapaperia roikkui sähköjohdoista, naapurin asuntoautosta ja puiden oksilta...
Iltaan valmistautuen asukkaat toivat kurpitsalyhtynsä sisään ettei niitä rikota, ja yksi tuttuni sai autoonsa komean partavaahtokuorrutteen. Hullut amerikkalaiset!!

Tietenkin virallinen, ympäristövalistuneen nuorennaisen mielipiteeni on, että moinen on a)kamalaa paperin tuhlausta ja b)vielä ällöttävämpää luonnon roskausta. Mutta myönnettävä on, että ajellessani Tae Kwon Do -treeneistä kotiin, sai kuorrutetut puut kyllä aikamoisia naurunpyrskähdyksiä minussakin aikaan. Musta on vaan niin uskomatonta että täällä ihan oikeasti harrastetaan tollasta.

Perjantai-aamu valkeni aurinkoisena, ja pikkupoika, jota normaalisti saa herätellä useaan otteeseen, juoksi portaat alas keittiöön ja aloitti aamun pirteillä "Happy Halloween!!" -huudoilla. Aamu meni Halloween-tohinoissa, samalla kun valmistauduttiin koulupäivään, laitettiin naamiaisasujakin valmiiksi iltaa varten. Vanhemmalla pojalla oli vielä edessä ihan normaali koulupäivä, mutta nuoremman päivään kuuluisi perinteinen Halloween-paraati, jossa pienet koululaiset marssivat koulurakennuksen ympäri naamiaisasuissaan. Siispä suuntasin yhden jälkeen iltapäivällä pojan koululle, ja kun oli paraatin aika, pärähti koulun katolta soimaan marssimusiikkia ja sieltä ne pienet ihmiset sitten tulivat! No kaikki minut tuntevat nyt voivat arvata, että oli meikäläisellä itkussa pitelemistä moisen suloisuuden keskellä. Kun kajareista tulvi hassu lapsimusiikki ja ohi marssi pikkutyttöjä ja -poikia mitä hienommissa asuissaan. Meidänkin pikkumies oli aivan hurmaava Monopoli-mies, joka vilkutteli aivan intopiukeana jonosta. Voi miten suloinen!

Koulupäivän jälkeen tultiin sitten kotiin ja alettiin pukeutua asuihin. Meiltä löytyi rivistä niin Monopoli-mies, Ghostbuster kuin sitten peikkokin.
Aluksi lähdettiin aikaiselle Trick or Treat -kierrokselle vähän pidemmälle taloihin. Lykättiin tämän Au Pairinkin käteen namisäkki ja minäkin sain taloista herkkuja :D Eipä ole moista tullut harrastettuakaan sitten ala-asteen pääsiäisvirpomisten!

Tämän lämmittelykierroksen jälkeen oli meikäläisen aika vaihtaa vähän takaisin normivaatteisiin päin (no hännän jätin kyllä farkkuihin kiinni :P) ja lähdin hakemaan kaveria kyytiin ja sitten juna-asemalta keskustaan. Me lähdettiin katsastamaan Villagen kuuluisaa, suurta Halloween-paraatia! Kun päästiin paikalle, oli juhlat jo täydessä vauhdissa eikä meinattu lyhyinä lapsina nähdä mitään, ennen kuin löydettiin lyhtypylväs johon päästiin kapuamaan.

Aikamme pällisteltyämme ja kuvia otettuamme kävi jotenkin niin, että päädyttiin itsekin sinne aitojen toiselle puolelle paraatiin kävelemään. Tai no kävelemään, siis löydettiin itsemme sellaisen musiikkia raikaavan paraatiauton vierestä niin tanssiksihan se meni. Mutta hyvä oli meininki! Harmiksi kamerasta kuitenkin loppui akku niin, että juuri kun olisi tullut mahdollisuus aivan mahtaviin kuviin niin ei mennytkään masiina enää päälle. Möh.

Hauska oli kuitenkin Halloween, vaikka väsähdettiinkin jokseenkin ajoissa ja lähdettiin sitten junalla kotia kohti.

Mutta olipa hassunhauska New York City, kun kaikki kaupungin kadut oli vain yhtä suurta naamiaisjuhlaa.

Syysvärejä ja Halloween-valmisteluita (27.-19.10)

Halloween viikko se vaan kuulkaa sitten tulla tupsahti. Ja näin nopeasti!!

Itse olin tehnyt sen päätöksen etten tuhlaa hirmuisia summia asuun, vaan teen peikkoasun itse pienellä hinnalla. Enää oli kyse siitä että saisin aikaiseksi, ja mielellään ajoissa...

Häntä oli jo langasta letitetty, tyttöjen ollessa täällä käytiin ostamassa vahaa jolla saa hampaita mustaksi ja "haltiakorvat". Mutta sitten ne muut vaatteet. Tahdoin sellaisen perus-mustan-hameen, johon voisin laittaa syyslehtiä kiinni ja sitä rataa, halloweenin jälkeen se sitten olisi kiva vaatekappale ihan vain normipäiviin.

Keskiviikko-aamuna havahduin siihen todellisuuteen ettei mulla edelleenkään ole sitä saakutan hametta, eikä myöskään harmainta hajua mistä löydän sellaisen kun ei ollut tullut vastaan missään kaupassa. Isoäidiltä sain vinkin läheisestä kaupasta missä on halpoja vaatteita, joten päätin mennä siellä käymään. Aamulla kuitenkin ensin nautiskelin kauniista säästä tekemällä kävelyn läheisessä luontokeskuksessa.

Lopulta sitten pääsin sinne kauppaan asti. Mesta oli sellainen Tarjoustalo-tyyppinen mesta, missä oli vaatteita rekeissä siellä täällä. Hameosastolta löytyi kuin löytyikin kivan näköinen hamonen sellaiseen kolmenkympin hintaan. Ihan jees, samalla hinnalla saat hameen H&M:stä, jos sieltä löytäisit moisen. Sovituskopissa rupesin katsomaan hametta tarkemmin ja voi luoja! Lapussa luki Ralph Lauren! Siis ei jumankauta! Uusi kierros vaatteiden seassa ja toden totta. Tässä ihan meidän kulmalla olevassa Wannabe-Tarjoustalossa kaikki vaatteet, kengät ja laukut on jotain merkkikamaa ja hinnat luokkaa H&M!! Miksi, oi miksi en ole tiennyt tästä paikasta aiemmin?! Kyllä sitä nyt meikäläinenkin sitten mieluummin kolmella kympillä ostaa Ralph Laurenin hameen kuin Lindexin hameen, jos pääsee tolla tavalla valkkaamaan. On tämä Amerikka vaan sitten jäynä maa.

Maailmat kohtaa (19.-26.10)

Maanantaina Niagaran reissun jälkeen yllättäen jostain kumman syystä väsytti aivan turkasen paljon. Menikin päivä pääasiassa nukkuessa, kun vaan sai nakattua aamulla lapset kouluun.

Maanantaista huippupäivän teki kuitenkin se, että iltapäivällä kaksi aivan ihanaa ystävää Suomesta laskeutui JFK-kentälle. Illalla sain tytöiltä erittäin väsyneen puhelun että olivat kuin olivatkin New Yorkissa, mutta väsymyksestä huonolla tuulella ja hostelli oli kuulemma aivan kamala. Ookoo, hyvä meininki!

Tiistaina sitten yhteydenottoa uudemman kerran ja niin oli ystävilläkin mieli kummasti aurinkoisempi kunnon unien jälkeen. Sovittiin että neidit hyppäävät illalla junaan ja karauttavat tänne landemestoille illalliselle jotta päästään näkemään. Voihan himputti sentään! Kuuden aikaan, vietyäni nuoremman pojan jalkkispeliin, suhailin juna-asemalle ja siellähän ne tutut tytöt oli mua jo odottamassa. Tuntui aivan oudolta yhdistää nämä kaksi maailmaa. Ne ihmiset kuului niin sinne elämään Suomessa, joka on aivan eri universumi kuin tämä Au Pair -elämä täällä USA:ssa. Oli jotenkin epätodellinen olo kun lähdettiin ajelemaan diner-tyyppiseen mestaan syömään. Höpöteltiin niitä näitä ja ruuan jälkeen vielä ajeltiin meidän kylän Starbucksiin kahvikupposille. Yhdeksän maissa oli kuitenkin sitten jo aika heittää tytöt takaisin asemalle viettämään turisti-päiviä New York Cityn hulinassa. He tulisivat sitten taas perjantaina takaisin tänne metsiin viettämään mun kanssa viikonloppua. Matkalla juna-asemalta kotiin taisi vähän itku päästä valloilleen kun tuntui niin kamalalta jo nyt se ajatus että sunnuntain jälkeen tytöt lähtisi kotiin ja minä jäisin tänne. Tuntui niin uskomattoman kotoisalta ja hyvältä hengailla niiden tuttujen ihmisten kanssa.

Viikko humahti ohi aivan hujauksessa. Tai siis ne pari hassua päivää. Arki rullasi omalla painollaan ja päivät oli takana ennen kuin ehti edes kunnolla tajutakaan. Perjantaina vein sitten aamulla lapset normaalisti kouluun, sen jälkeen hain poikien isoäidin ja vein hänet silmälääkäriin. Hänelle tehtiin silmäleikkaus pari viikkoa sitten ja nyt oli jälkitarkastuksen paikka.

Silmälääkäristä ajettiin isoäidin kanssa juna-asemalle, ja siellä ne tytöt taas seistä tollottivat, tällä kertaa matkalaukkuinensa. Hui! Isoäiti olisi kovasti halunnut meidän kanssa lähteä lounaalle, mutta koska silmät olivat lääkkeiden takia vielä vähän huonossa kunnossa, oli hänen mentävä kotiin. Ajeltiin sitten sen kautta ja sitten mentiin hakemaan jottain ruokaa meille.

Syömisten jälkeen oli aika tuoda tytöt ekaa kertaa meidän talolle. Tultiin kotio, tytöt vei tavarat mun huoneeseen ja Laurakin pääsi pitkästä aikaa höpöttelemään poikaystävälleen Englantiin, kun löysin kuin löysinkin Skypen tuolta talon koneelta (oma kone ei edelleenkään toimi). Minä tässä vielä tein jotain pyykkihommia mitä en aiemmin ollut ehtinyt ja kohta jo olikin aika hakea pojat koulusta. Ensin vanhemman opinahjolle, siellä ihmeteltiin koulubussisysteemiä ja saatiin asiakas numero yksi autoon. Sitten nuoremman koululle, jossa yli-innokas ja kauhea rooli päällä oleva asiakas numero kaksi auton takapenkille. Siinä olikin sitten jo auto täynnä! Pojilla oli vähän show koko ajan päällä. Tais jannuja jännittää vieraiden tyttöjen läsnäolo.

Iltapäivä meni läksyjä tehdessä, sitten vein koko konkkaronkan jätskeille kun olin lupaillut aiemmin, sitten pelailtiin pelejä kunnes poikien isä tuli kotiin. Sukkana karattiin autoon ja kaahailtiin parin mutkan kautta paikalliselle ostarille pyörimään. Illalliselle mentiin vielä sitten yhteen naapurikylän varsin kivaan ravintolaan, jossa meikäläinen haluaa käydä uudestaankin.

Lauantaina oli vuorossa Woodburyn Outlet-ostari. Suunniteltu aikainen aamulähtö ei tietenkään toteutunut, kun ei saatu aikaiseksi, mutta ei haittaa! Sinne ajeltiin ja aurinkoiselta näyttänyt sää se mennä muuttui sateiseksi ihan vaan meidän iloksi! Guessin liikkeet kuitenkin aiheutti tarinan henkilöissä (eikä todellakaan vähiten allekirjoittaneessa) sellaisen sisäisen auringonpaisteen, että siinä ei sade paljon haitannut. Uusi laukku! Uudet maailman kauneimmat korkkarit! Ah ja voih. Taisi sitä hamekin tarttua Espritistä. Ja vähän pientä kivaa kuten kaulakoru ja toppi. Conversen kenkäshoppailut jäi tällä kertaa kuitenkin tekemättä kun meinasi energia loppua kesken. Parin tunnin sateessa kahlailun jälkeen sitten todettiinkin että eiköhän tämä nyt ollut tässä, ja lähdettiin ajelemaan takaisin kotia kohti. Lompakot huomattavasti köykäisempinä, muovikassit täynnä sitä sun tätä kivaa, ajeltiin sitten kaatosateessa Subwayn kautta kotio jumittamaan.

Kämpillä ihasteltiin ostoksia, soviteltiin uusia vaatteita (kuulostaapa tyttömäiseltä toiminnalta) ja vaan jumitettiin väsyneinä. Sitten alkoi neroleimaus meikäläisen osalta, koittaa laittaa mun tietokone kuntoon! Tytöt nääs toi mukanaan mun tietokoneen kaikki asetuslevykkeet sun muut. No hetken renkutuksen jälkeen formatointi onnistuikin ja Windows asetettiin uudelleen. Jeee!!! Voi mun kultaa joka taas käynnistyi mun ilokseni! Kun Windows oli saatu takaisin pystyyn, sain minä katsottua veljen lähettämän levyn, josta hän ei suostunut kertomaan muuta kuin että "lähetän sulle kymmenen jaksoa yhtä laatusarjaa". Ja mitä se velipoika lähetti? Kymmenen jaksoa MUMMOA!! Voi luoja! Ihana! Haha aivan loistava sarja jota joskus penskana katsottiin. Aika loistoveli.

Tietokonerenkutuksien jälkeen kunnostauduttiin vähän sateen jäljiltä ja lähdettiin taas ostarille ihan vaan huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Siellä pyörittiin hetki jos toinenkin, etsittiin mm. Lauralle pientä matkalaukkua ja yhtiin hääjuhliin vaatetusta.

Sunnuntaina sitten vuorossa New York, New York. Suunnitelmissa oli käydä ensin kunnon perinteisellä Amerikkalaisella pannari-aamiaisella tossa läheisessä pannarimestassa, mutta sinne olikin sellainen jonotusaika, että päätettiin suosiolla skipata ja tyytyä bagel-aamiaiseen. Siispä bagelit matkaan ja juna-asemalle. Laukkuraahaus- ja lipunosto-ongelmien jälkeen päästiin matkaan ja minulle tuli ihan outo olo. Kanniskelin siinä Lauran toista (sitä pientä) matkalaukkua ja tuntui ihan kuin olisin ollut tyttöjen kanssa lomamatkalla ja itsekin lähdössä kotiin. Ei jotenkin mennyt päähän ettei tämä ollut vaan yksi meidän reissuista, vaan illan päätteeksi tytöt ne menisivät hostelliin ja kohta kotio, kun minä taas matkaisin junalla takaisin tänne.

New Yorkissa tallusteltiin siellä täällä. Ensin käytiin viemässä tyttöjen kamat hostellille (joka sijaitsi Harlemissa, iiiik! mutta hostelli oli kyllä ihan uusi ja varsin mukavan oloinen), sitten lähdettiin 5th Avenuen ihmeelliseen maailmaan. Olin luvannut viedä tytöt Build-A-Bear Workshopiin kun Laura halusi ostaa sieltä pari nallea. Matkalla poikettiin mm. Rockefeller Centerillä, American Girl Placessa ja vihdoin sitten päästiin sinne nallekaupaankin. Kiertelyn ja ihmettelyn päätteeksi Laura valitsi Katjan suosittelemat nallet, valitsi niille sydämet, suukotti sydämiä ja laittoi ne nallejen sisään. Sitten liikkeen täti tuli auttamaan Lauraa nallejen täyttämisessä ja lopulta ompeli nallet kiinni. Kaupasta löytyi myös suomenlippuja! Siispä toinen nalle sai suomenlipun, toinen britannianlipun heiluteltavakseen. Oli kovin somat nallukat!

Päivä meni aivan hujauksessa. Times Squarella käytiin vielä ottamassa pakolliset hei-ollaan-Nykissä -valokuvat...

...ja sitten lähdettiin Virgin Megastoren kautta juna-asemalle. Siellä oli sitten aika sanoa hei heit, kun tytöt lähti metrolla Harlemin ghettoihin ja minä kohti New Jerseyn metsiä. Halirutistukset ja kohti junaa, jossa taisi taas vähän itku tulla. Siinä kohtaa tuntui ihan todella kovasti siltä, että tahdon vain lähteä tyttöjen kanssa Suomeen.

No, kyllä se mieli siitä sitten parani. Maanantaina alkoi arki taas rullaamaan ihan normaalisti ja päivät kulki kuten ennenkin, eikä tuntunut enää yhtään pahalta.

Kiitos hirmuisesti tytöt kun tulitte, oli aivan mahtavaa <3>

Vesisuihku Niagaralla (17.-18.10)

Nyt on ollut niin pitkä päivitysväli tietokoneen ongelmien takia (netti ei toimi vieläkään), että katkon nämä tapahtumat omiksi teksteikseen. Aloitetaan Niagaran reissusta.

Lauantaina kello soi viiden jälkeen aamulla. AUTS! Illalla ei tietenkään Pernillan kanssa maltettu mennä nukkumaan, vaan katsottiin leffaa yömyöhälle ja sen ansiosta herättiin karuun aamuun superväsyneinä. Vaan ei auttanut kyljen kääntäminen kun bussit ei odota, ja niin kiskottiin vaatteet päälle ja reissattiin bagel-paikan pussien kanssa juna-asemalle. Junassa istui kasa työmatkalaisia ja me kaksi, joiden aamuväsymys ei ainakaan vielä ollut muuttunut ärymykseksi. Minä siinä aamiaisen jälkeen koitin meikkailla ja pitää silmiä auki, Pernilla pelleili kameralla ja lainaili legendaarisia lausahduksia Frendeistä niin, että meinattiin molemmat välillä pudota penkeiltä.

Keskustaan päästyämme luovittiin metroilla China Towniin, josta bussin lähtöpaikka löytyi jokseenkin kivuttomasti aurinkoisia katuja tallustellen. Paikan päällä oli pientä sekavuutta havaittavissa, kun mestasta lähti ties kuin monta eri kiertuebussia sinne sun tänne suuntaan ja ihmisiä vain parveili jalkakäytävällä. Hetken tollottamisen ja kyselemisen jälkeen löydettiin vihdoin meidän opas, joka kertoi meidän paikat bussissa ja pyysi odottamaan sivukadulla että pari muuta bussia lähtee ensin alta pois.

Matka alkoi leppoisasti. Höpöteltiin (opettelin sanomaan "Sju" ruotsalaisittain) ja nukuttiin vähän. Tai no mitä siellä nyt pysty nukkumaan. Pysähdysten välillä ihailtiin nättejä maisemia, tosin pohjoisempaan päästessä ruska vaihtui paljaisiin oksiin, katsottiin vähän Frendejä Pernillan iPodilta ja torkuttiin lisää. Lopulta jonkun kahdeksan tunnin bussissa istumisen jälkeen tultiin vihdoin Thousand Islands -alueen satamaan ja hypättiin bussista veneeseen.

Tuntui ihan kuin olisi ollut Suomenlinnan lautalla! Veneen yläkannella nautittiin auringosta (ja pirun kylmästä säästä) ja kauniista maisemista. Ajeltiin veneellä jokea pitkin, katsottiin pikku saarennyppylöitä ja monttu auki tollotettiin paikallisia pikku pikku kesämökkejä, jotka oli ihan saamarinmoisia linnoja...

Olipa yhden saaren sisällä iso luolakin, joka oli ennen muinoin merirosvojen piilopaikka ja kuuluisa merirosvopomo (jonka nimeä en muista, ei ollut Jack Sparrow) saatiin luolalta aikoinaan kiinni pitkän metsästyksen jälkeen. Kierroksella piipahdettiin myös Kanadan puolella, joten voin nyt sitten sanoa että on sielläkin tullut käytyä.Tunnin risteilemisen jälkeen palattiin laituriin ja bussiin ahtautuminen ei ollut niin kamalaa kun oli saanut haistella raikasta ilmaa ja jäädyttänyt sormensa. Rannalta jatkui matka sitten vajaa parin tunnin matkan päähän illalliselle sellaiseen kiinalaiseen buffet-hässäkkään, jossa oli aivan kamala ruuhka (ilmeisesti aikasta moni tällainen bussiryhmä pysähtyy just sinne), mutta hyvää ja ennen kaikkea LÄMMINTÄ ruokaa. Illallisen mutustelun jälkeen taas väsyneinä bussiin, joka lähti kohti hotellia.

Kun vihdoin päästiin hotellille joskus yhdentoista aikaan, oli kaikki aivan kuolemanväsyneitä (on uskomatonta miten uuvuttavaa voi bussissa istuminen olla). Pienen odottelun jälkeen saatiin käteen huoneen avain ja raahauduttiin laukkuinemme Pernillan kanssa huoneeseen ja iltatoimien jälkeen vällyjen alle.

Nukkumisen luksus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä herätys oli kello 6 ja bussi lähti hotellin pihasta tuntia myöhemmin. Sitä ennen pikaisesti suihku ja vaatteet päälle, alakerran kahvilasta kupponen teetä ja aamiaisbagel mukaan bussiin. Tunnin ajelun jälkeen saavuttiin vihdoin matkan päähän. NIAGARAN PUTOUKSET!!

Ensin suunnattiin hämärässä aamussa jäätävän pihan (siis kuuraa maassa ja kaikkea, eikä mulla tietenkään talvitakkia mukana kun en tajunnut että siellä on kylmä) läpi päärakennukseen, jossa pienen odottelun jälkeen istahdettiin elokuvateatterin penkkeihin ja katsottiin vajaa tunnin mittainen tarina putousten historiasta. Sitten oli aika tallustella ulos valjenneeseen aamuun.

Ennen lauttareissua oli hetki aikaa mennä reunalle toljottamaan kielekkeeltä putoavaa vettä. Itkuhan siinä minulla meinasi tulla kun kävelin kohinaa kohti ja koitin tajuta että vihdoin todella olen siellä. En muista kuinka pieni olin, ehkä jotain kuusivuotias, kun kuulin isoista vesiputouksista ja päätin tahtovani mennä niiden takana naimisiin. No ei ehkä enää ole tarve mennä siellä naimisiin, mutta kyllä sinne on aina ollut pakko päästä. Ja nyt pääsin.

Kuvien räpsimisen jälkeen oli lauttaretken vuoro. Saimme upeat kertakäyttösadetakit päällemme...ja sitten hypättiin lauttaan (minä ja Pernilla tietenkin juoksujalkaa ensimmäisinä niin että päästiin ihan keulaan seisomaan). Täpötäyteen pakattu lautta lähti torven töräyksen jälkeen kohti putouksia. Ensin ohitettiin Amerikan puolen Bridal Veil putous... ...sitten seilattiin keskelle Kanadan puolen Horseshoe -putouksia, jotka on ne isoimmat.

Oioi! Siellä keskellä oli mahdoton ottaa valokuvia, koska vesi pöllysi joka puolella niin ettei meinannut edes nähdä mitään, saatika että linssi olisi pysynyt kuivana niin että kuvista olisi tullut jotain. Oli aivan mielettömän kuuloista se veden kohina, puhumattakaan siitä näystä kun vettä vaan tulee joka puolelta ja veneen alla vesi on pelkkää kuplaa ja vaahtoa.

Lauttareissun jälkeen oli tukka ja naama märkinä (jos menet joskus Niagaralle, ei kannata kauheasti meikkailla saatika puleerata tukkaa). Seuraavaksi oli vuorossa kävely Amerikan ja Kanadan putousten välillä olevalle saarelle. Sillan yli...

...ja rakennukseen jossa saimme toiset sadetakit sekä komiat sandaalit!

Kenkien vaihto ja lahkeiden ylöskääriminen, ja sen jälkeen kohti hissiä. Hissi kuljetti meidät alas kallion sisään ja oltiinkin Bridal Veil -putouksen alapuolella! Putouksen juurella kulkee polku, jolla pääsee ihan kuulkaa lähikosketukseen sen vesimassan kanssa! Sinne siis, kamerat valmiiksi ja oho!!

(Juu'u, se olen mie tuo keltainen hahmo tuossa juurella.)

No juu. Sen reissun jälkeen oltiin sitten ihan oikeasti aivan LÄPImärkiä! Ei siitä sadetakista paljon apua ollut, ja lahkeiden kääriminen oli kyllä aivan turhaa. Vaatteet, tukka ja kaikki mahdollinen valui kylmää vettä eikä auttanut kuin toivoa että kamera olisi... öö... "pisaran"kestävä. Mutta härre gud! En olisi jättänyt ikinä väliin, oli aivan ihana kokemus! Läpimärkänä tallusteltiin vielä ylös päästyämme Horseshoe-putousten yläreunalle tollottamaan alas sinne, missä hetki sitten oltiin veneellä. KAUNISTA!

Käytiin vielä äkkiä syömässä ja ostamassa matkamuistolasit, ennen kuin hilauduttiin lämpimään bussiin ja matka kohti kotia alkoi. Bussiin päästyä vaihdoin märät vaatteet pyjamaan, joka oli ainut kuiva vaatekerta siinä kohtaa. Aika pian alas istuttua alkoi väsyttää ja pitkin matkaa torkuttiinkin pienissä pätkissä. Pysähdys Pennsylvaniassa...

...ja lopulta pimeyden laskeuduttua päästiin takaisin kotoisaan New Yorkiin. Junalla puolikuolleena kotiin (ja tietenkin kaikki junat oli jumissa ja meidänkin vaunujono saapui asemalle puoli tuntia myöhässä) ja unta kaaliin.

Oioi mikä reissu! Toki bussissa istuminen oli vähän puuduttavaa ja sitä toivoi että olisi saanut nukkua vähän paremmin, kun se bussissa nukkuminen ei kauheasti tuntunut väsymykseen auttavan, mutta ihan erilainen reissaamisen meininkihän tollaisessa on kuin jossain sinne lentämisessä (ja halpa! koko reissu sellaiset $200). Nyt olen käynyt Niagaralla, voin laittaa ruksin seinään siitä. Näkymät oli aivan upeat ja suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, joilla vain on mahdollisuus mennä sinne käymään.

Voinpahan sanoa saaneeni suihkun vesiputouksilla!