Nyt on ollu laittoman pitkään, kokonainen viikko, viimisimmästä päivityksestä. On muka ollut liian kiire ja väsy ja vaikka mitä tekosyitä. Nyt on kuitenkin jo PAKKO päivittää, koska muuten vaan kertomukset kasaantuu lisää ja sitten ahdistaa vieläkin enemmän. Tulevan tekstin piristämiseksi mulla olisi ollut muutamia kuvatuksia ja hieno videokin, mutta koska kamera ja tietokone eivät nyt suostu yhteistyöhön niin saatte pelkkää tylsää tekstiä. Hah! Hajotkaa kuivuuteen.
Elieli. Viimekertaisesta väsymyspurkauksesta huolimatta kouluvapaa-viikosta selvittiin kuitenkin kunnialla. Suuri kiitos isoisälle joka kaikkien yllätykseksi soittikin torstai-aamuna että tahtoisi sittenkin viedä lapset tänään uimaan jos sopii. No sopiiko? KYLLÄ! Siispä aamulla ensin käytiin metsästämässä taas niitä hemmetin lenkkareita (ja vihdoin löydettiin, tähän kyseiseen kauppaan siis jatkossa aina) ja sitten pakkailtiin uimakamat laukkuun ja isoisän kyydillä altaalle. Allekirjoittanut tyytyi seuraamaan lasten ilakointia altaan reunalta, sikäli kun tämän jokseenkin tuoreen lävistyksen kanssa ei hirveästi heti alkuun suositella mitään uima-altaita. Torstai meni siinä sitten isoisän kanssa hengatessa. Se ihana tuli meille vielä kattomaan jotain leffaa kun penskat kinusivat, siispä minä sain hoitaa pyykki- sun muita hommia rauhassa. Jes! Loppuillasta sitten vielä nuoremman kanssa askarreltiin jotain 3D-delfiiniä. Tai siis minä askartelin kun nuorempi vaati että aletaan tekemään sitä, kyllästyi heti ja sitten minä yritin tunkea niitä hemmetin osia yhteen ihan keskenäni.
Perjantaina ei sitten oikeen mitään. Host-isä olikin ihan oikeasti kotona (vrt. kotona tekemässä töitä) ja mun osakseni jäi random-auttelu ja kotihommien hoito. Illalla sitten oli viihteen vuoro ja suunnattiin Emmin kanssa tuonne puolen tunnin päähän Hannalle.
Hannan kaveri oli kutsunut Hannan (+kaverit) kemuihin, joten suunnattiin Hannalta ravintolalle jossa kyseinen kaveri työskentelee. Siellä sitten syötiin ja ooteltiin että Joe pääsee töistä, välillä lainattiin sen autoa (urpo tapas mut ekaa kertaa ja anto autonavaimensa tosta noin vaan) ja käytiin vähän hakemassa kaikille menovettä, sitten se pääs töistä ja suunnattiin pippaloihin. Kemuihin päästyämme todettiin että kiva pieni porukka varsin mukavan olosia ihmisiä. Oli oikein kiva ilta. Opin pelaamaan Flip Cup -juomapeliä joka oli varsin hauskaa, ja muuten sitten tanssittiin ja hengailtiin. Ilta meni näppärästi yhden jannun iPodin kimpussa kun sillä oli ihan törkeesti kaikensorttista musaa ja mä sitten tongin sen biisivalikoimaa ihan innoissani.
Seuraavana aamuna sitten käytiin vielä aamiaisella yhdessä (no iltapäivällä käytiin mutta siis...) ja sitten oli aika mun ja Emmin suunnata takasin kotia kohti. Matkalla Sonia soitti että on jo kohta meidän juna-asemalla, joten käytiinkin nappaamassa se kyytiin ennen kuin vein Emmin kotiin asti.
Sonian kanssa sitten hetki hengailtiin meillä ja freesaannuttiin, sitten ajeltiin junalle ja keskustaa kohti. Illan ohjelmassa oli livemusiikkia, jotain Sonian tietämiä bändejä mitä suostuin sitten mennä katsomaan kun liput ei ollu ku $20. Jonottelun myötä missattiin eka esiintyjä (Attack! Attack!), mutta nähtiin sitten vielä William Control (joka oli itse asiassa aika mielenkiintonen), Black Tide (jonka basistilla on niin komea tukka että vaikka musiikki ei uponnut, niin minä ainakin viihdyin!) sekä illan pääesiintyjä Escape The Fate (joka oli oikeastaan hyvä). Paikan päällä muuten törmättiin myös kahteen Au Pair -tuttuunkin jotka olivat myös sattuneet paikalle. Pieni kylä!
Keikkojen jälkeen lähdettiin selvittämään Sonialle yöpaikkaa ja se sai sänkypaikan hostellista, joten minä suuntailin sen jälkeen vielä illan vikaan junaan ja löysin tieni kotiin väisteltyäni tiellä ensin pesukarhua ja sitten vielä peuraa (pirun ruuhkasta aamuyöllä!).
Sunnuntaina oli vähän vaikeuksia heräillä kun oli jo parilta illalta mukavat univelat päällä. Mutta ylös pääsin kuitenkin ja sain itseni iltapäiväjunalla takaisin keskustaan. Emmin kanssa suunnattiin kanakeitolla Café Europaan ja matkalla bongattiin hieno Marimekon pinkkiunikkoinen bussi. Siitäkin olis ollu komia kuva jos vaan saisin ne koneelle. Paremman puutteessa voitte nyt sitten käyttää mielikuvitustanne ja piirtää sen bussin silmienne eteen ihan itse.
Illan hämärtyessä soitti myös eräs tuttu joka tuli kääntymään New Yorkissa, matkallaan Suomesta Kanadaan. Neiti sitten luovi tiensä hostellille kamoja jättämään ja sitten etsittiin punatukkainen Satu Times Squaren vilinästä. Moikkailu jäi vähän lyhyeksi kun piti kaikkien lähteä illan junilla kotio että ehtisi nukkumaan, mutta kyllä me nyt syömässä kerittiin käydä, ja vähän Timesiä kurkkaamassa. Tulevat kuulemma Kanada-porukalla uudestaan paremmalla ajalla.
Junailun jälkeen olin sunnuntaina yhdentoista maissa kotona ja yöunet jäi taas tappolyhyiksi ennen maanantaita. EI NÄIN.
Viikon alkaessa en ollut sitten ainut väsynyt tässä talossa, kun sitä oli yläkerrassa katsottu Oscareita puolilleöin asti. Koomattiin siis kollektiivisesti kaikki tahoillamme ja päivän pakolliset kuviot (koulu, CCD eli joku pyhäkoulusysteemi ja tkd-treenit) saatiin joten kuten läpi. Minä painoin pääni tyynyyn heti töistä päästyäni, yöpöydän kello näytti 7.56pm.
Eilen oli sitten ihan erilainen ääni kellossa kun kaikki olivat nukkuneet univelkoja hieman pois. Hulluteltiin heti aamusta ja päivä meni läpi varsin kivasti. Vanhemmalla oli kaveri käymässä, nuoremman kanssa käytiin Baseball-tunnilla (se saa yksityisopetusta kerran viikossa) minne Au Pairikin menee oikein mielellään joka viikko, kun ei ole tuo nuori opettajamies mikään ihan ruma... Illalla isovanhemmat toi kiinalaista ja syömisten jälkeen minä karkasin hetkeksi huoneeseeni ja sen jälkeen lähdin treeneihin hutkimaan iltaa kohden syntynyttä kiukkua pois.
Tänään olen koittanut kauheasti vaan päästä taas ajan tasalle kaiken kanssa (mm. päivittää tämän blogin!). Iltapäivästä tulee kiireinen kun vanhempi pääsee koulun näytelmätreeneistä vasta viideltä, ja sitten sen pitäisi ehtiä tehdä läksyt ennen kuin täytyy lähteä kuudelta Tae Kwon Do -treeneihin. Saas nähdä kuin käy.
Tänä viikonloppuna tulee kaveri Suomesta New Yorkia ihmettelemään!
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Hei se liikkuu!...
...sen on siis pakko olla vielä hengissä!
Lasten kouluvapaa viikonloppu alkoi hieman hämmentävällä maanantai-aamulla, kun könysin puoli kasilta tonne yläkertaan keittiöön ja siellä olikin molemmat host-vanhemmat yöpeissä! Siis mitä?! Hetken siinä palloilin, keittelin teetä hiljaa ja kattelin miten homma etenee. No ei näyttäneet olevan menossa mihinkään joten kysyin sitten kohteliaasti että niin mikäs tän päivän ohjelma on...? Vastaus: No minä (host-äiti) lähden autokaupoille ja hän taitaa lähteä lasten kanssa johonkin. Jaa! No maanantaihan olikin President's Day, ja mitä ilmeisemmin se meinasi sitä että myös vanhemmilla oli vapaapäivä! Ei mulla vaan semmonen käyny mielessä. No, päivän hommaksi jäi sitten pyykkien pesu ja sen jälkeen hilpasin iltapäiväjunalla keskustaan China Towniin palloilemaan. Sain vielä Annikankin soitettua seuraksi ja käytiin Little Italyssa syömässä ja niin pois päin. Että semmonen maanantai!
Tiistaina sitten isoisä tuli hakemaan meitä ennen puoltapäivää ja lähdettiin puolen tunnin päähän isolle ostarille missä pojat pääs pelihalliin juoksentelemaan. Minä näppäränä tyttönä näin tämän vallan oivana tilaisuutena koeajaa sunnuntaina ostamiani uusia kenkiä ja olin varmasti oikein huvittavan näköinen koska korot a) ovat korkeimmat ikinä ja b) vielä pirun ohuet piikkikorot. En siis todellakaan vielä osaa kävellä niillä! Mutta ilman opetteluahan ei opi, joten täytyy nyt sitten vaan elää sen kanssa, että jokusen käyttökerran vielä näytän todella urpolta kun koitan niillä honkkeloida. Vakaalla päättäväisyydellä uskon, että kyllä se siitä lähtee luonnistumaan jossain vaiheessa.
Isoisä-laatuajan jälkeen oli aika viedä nuorempi pojista kevään(/talven) ekalle baseball-tunnille, kun sillä alkaa treenit kohta ja se käy perustreenien lisäksi vielä yksityistunneilla. Pienen harhailun jälkeen löydettiin jopa oikea rakennus ja poika pääsi treenaamaan.
Illalla töistä päästyäni lähdin vielä itsekin treeneihin, parin viikon laiskamato-kiukkupussi-tauon jälkeen. Tuntuipa hyvältä päästä taas treenaamaan! Mullahan oli siis TOSI hyvät syyt näihin poissaoloihin. Ensin syy oli uusi lävistys, joka sattui ihan tarpeeksi ekan viikon muutenkin, en kaivannut yhtään ylimääräistä nopeaa verenkiertoa aiheuttamaan lisäkipristelyä. Sitten syynä oli yleinen kiukuttelu ja ketutus, joka ennemminkin aiheutti minussa tarpeen mököttää kahvilan nurkassa valittamassa kaverille kuin että olisin mennyt sosiaalisesti vaikka treeneihin. (Siis niin hyviä selittelyjä taas että ihan itkettää...) Anyway, pääsin vihdoin takaisin sinne ja se on toki pääasia!
Tänään on sitten juostu asioilla koko päivä. On pitänyt hoitaa sitä ja tätä ja tota, ja erityisen riemukkaaksi osoittautui kenkäkaupoissa juokseminen kahden lapsen kanssa, kun piti heille löytää uusia lenkkareita. Käytös oli tietenkin niin kultaista (Lue: Au Pair koitti kovasti muistaa että lapsille ei saa huutaa ja uhkailu on sallittua vain lasten korville sopivissa rajoissa.) että olisi voinut itkettää, puhumattakaan siitä että meidän vanhemmalle on näköjään mahdoton löytää peruslenkkaria joka olisi oikeaa kokoa EIKÄ maksaisi $100. Parin tunnin kaupoissa juoksemisen ja ideoiden loppumisen jälkeen oli luovutettava ja palattava kotiin.
Väsymys oli aika hurjaa siinä vaiheessa kun piti vielä tehokkaasti siivota lasten huoneet, josta ei muuten tullut yhtään mitään kun ei nämä osaa siivota. En kyllä nyt alota edes tästä aiheesta koska ei riitä enää papu ja tulen vaan niin kiukkuiseksi. Sanottakoon vain että pääsisin paljon helpommalla jos siivoaisin ne huoneet itse keskenäni. Plus säästäisin varmaan noin puolitoista tuntia aikaa, hermoista nyt puhumattakaan.
Tänään tuli sitten tehtyä sellainen vajaa 12 tunnin työpäivä. Ah ja nam! Täytyy sanoa että aika kova rykäisy kun puhutaan että tällainen keskenkasvuinen katsoo jonku toisen ihmisen lasten perään (ja niiden lasten kanssa pitää olla jokseenkin aktiivisesti ihan koko ajan). Tässä voinkin nyt samalla kertoa vähän arkisesta Au Pair -ongelmasta, jonka kanssa nyt vain elän kesään asti. Nimittäin työtunneista. Kas kun kyllähän minullakin työsopimuksessa lukee että työtä saa teetättää max. 45h/viikko ja max. 10h/päivä. Siis periaatteessa minulla olisi täysi oikeus ottaa asia puheeksi ja todeta että nyt menee tunnit yli, jotta tarvitsee kehitellä joku systeemi nyt koska päivästä tulee liian pitkä. Mutta. Entäpä jos nyt menen sitten valittamaan siitä että lasten vapaapäivinä joudun tekemään sen noin 12 tuntia päivässä töitä? Aletaanko sitten kaikki tunnit laskemaan tarkkaan niin, että kaikki jousto loppuu justiinsa? Voisiko se mennä siihen että joka päivälle keksittäisiin minulle JOTAIN hommaa, ihan vain että tunnit tulee täyteen? Nythän on kuitenkin niin, että lasten ollessa koulussa 10 tuntia ei tule täyteen, koska se noin kuusi tuntia kun he ovat oppimassa, katsotaan minun vapaa-ajakseni (joskin kukaan ei ota huomioon sitä että mm. vaadittu pyykinpesu vie sen kolme-neljä tuntia päivässä pari kertaa viikossa). Ja entä ne kerrat kun esimerkiksi host-isä on vaikka perjantain kotona ja minä saan silloin ylimääräistä vapaata? Keksittäisiinkö niillekin päiville minulle jotain nakitettavia pikkuhommia niin että olisin koko päivän sidottuna taloon, ihan vaan että tulee tunnit sitten tehtyä? Niin. Että jos nyt menee väsyneenä avaamaan leipäluukkunsa näistä parista tunnista jotka tuntuu liian väsyttäviltä, niin mitkä ovat sitten seuraamukset? Onko se käsittämättömän pikkumaista minulta tuntea itseni uupuneeksi parin 12 tuntisen päivän jälkeen? Olenko minä huono, joustamaton Au Pair, jos nyt hieman koen tämän sitten vääräksi? Kiittämätön pikkutyttö joka osaa arvostaa ainoastaan joustoa toiseen suuntaan, muttei ole itse valmis antamaan mitään takaisin? Pokkaahan ei todellakaan ole avata suuta, mutta näiden pitkien, päänsärkyyn ja väsymysitkuun päättyvien päivien lopulla välillä miettii että mites jaksetaan huominen? Tähän asiaan olisi muuten todella kiva kuulla muiden Au Pairien kommentteja (jos täällä sellaisia toisinaan vaikka käy). Miten teillä hoidetaan työtunnit? Mikä teistä tuntuu liialta työltä? Kaikkein mielenkiintoisinta olisi kuulla mahdollisten host-vanhempien kanta, olenko minä ihan kamalan itsekäs hupakko? Tosin host-vanhempia täällä ei taida käydä, niitä kun muutenkin Suomessa on jokseenkin vähän. Kai. No käy kuka käy, saa kommentoida, ottaa kantaa ja pohdiskella.
Nyt väsynyt Au Pair käy nukkumaan, jotta jaksaisi huomenna toisen samanlaisen rykäisyn. Ensi viikollahan ne on taas jo koulussa ja sitten on ehkä taas vähän helpompaa. Ei ainakaan 12 tuntia yhteensoittoon.
Lasten kouluvapaa viikonloppu alkoi hieman hämmentävällä maanantai-aamulla, kun könysin puoli kasilta tonne yläkertaan keittiöön ja siellä olikin molemmat host-vanhemmat yöpeissä! Siis mitä?! Hetken siinä palloilin, keittelin teetä hiljaa ja kattelin miten homma etenee. No ei näyttäneet olevan menossa mihinkään joten kysyin sitten kohteliaasti että niin mikäs tän päivän ohjelma on...? Vastaus: No minä (host-äiti) lähden autokaupoille ja hän taitaa lähteä lasten kanssa johonkin. Jaa! No maanantaihan olikin President's Day, ja mitä ilmeisemmin se meinasi sitä että myös vanhemmilla oli vapaapäivä! Ei mulla vaan semmonen käyny mielessä. No, päivän hommaksi jäi sitten pyykkien pesu ja sen jälkeen hilpasin iltapäiväjunalla keskustaan China Towniin palloilemaan. Sain vielä Annikankin soitettua seuraksi ja käytiin Little Italyssa syömässä ja niin pois päin. Että semmonen maanantai!
Tiistaina sitten isoisä tuli hakemaan meitä ennen puoltapäivää ja lähdettiin puolen tunnin päähän isolle ostarille missä pojat pääs pelihalliin juoksentelemaan. Minä näppäränä tyttönä näin tämän vallan oivana tilaisuutena koeajaa sunnuntaina ostamiani uusia kenkiä ja olin varmasti oikein huvittavan näköinen koska korot a) ovat korkeimmat ikinä ja b) vielä pirun ohuet piikkikorot. En siis todellakaan vielä osaa kävellä niillä! Mutta ilman opetteluahan ei opi, joten täytyy nyt sitten vaan elää sen kanssa, että jokusen käyttökerran vielä näytän todella urpolta kun koitan niillä honkkeloida. Vakaalla päättäväisyydellä uskon, että kyllä se siitä lähtee luonnistumaan jossain vaiheessa.
Isoisä-laatuajan jälkeen oli aika viedä nuorempi pojista kevään(/talven) ekalle baseball-tunnille, kun sillä alkaa treenit kohta ja se käy perustreenien lisäksi vielä yksityistunneilla. Pienen harhailun jälkeen löydettiin jopa oikea rakennus ja poika pääsi treenaamaan.
Illalla töistä päästyäni lähdin vielä itsekin treeneihin, parin viikon laiskamato-kiukkupussi-tauon jälkeen. Tuntuipa hyvältä päästä taas treenaamaan! Mullahan oli siis TOSI hyvät syyt näihin poissaoloihin. Ensin syy oli uusi lävistys, joka sattui ihan tarpeeksi ekan viikon muutenkin, en kaivannut yhtään ylimääräistä nopeaa verenkiertoa aiheuttamaan lisäkipristelyä. Sitten syynä oli yleinen kiukuttelu ja ketutus, joka ennemminkin aiheutti minussa tarpeen mököttää kahvilan nurkassa valittamassa kaverille kuin että olisin mennyt sosiaalisesti vaikka treeneihin. (Siis niin hyviä selittelyjä taas että ihan itkettää...) Anyway, pääsin vihdoin takaisin sinne ja se on toki pääasia!
Tänään on sitten juostu asioilla koko päivä. On pitänyt hoitaa sitä ja tätä ja tota, ja erityisen riemukkaaksi osoittautui kenkäkaupoissa juokseminen kahden lapsen kanssa, kun piti heille löytää uusia lenkkareita. Käytös oli tietenkin niin kultaista (Lue: Au Pair koitti kovasti muistaa että lapsille ei saa huutaa ja uhkailu on sallittua vain lasten korville sopivissa rajoissa.) että olisi voinut itkettää, puhumattakaan siitä että meidän vanhemmalle on näköjään mahdoton löytää peruslenkkaria joka olisi oikeaa kokoa EIKÄ maksaisi $100. Parin tunnin kaupoissa juoksemisen ja ideoiden loppumisen jälkeen oli luovutettava ja palattava kotiin.
Väsymys oli aika hurjaa siinä vaiheessa kun piti vielä tehokkaasti siivota lasten huoneet, josta ei muuten tullut yhtään mitään kun ei nämä osaa siivota. En kyllä nyt alota edes tästä aiheesta koska ei riitä enää papu ja tulen vaan niin kiukkuiseksi. Sanottakoon vain että pääsisin paljon helpommalla jos siivoaisin ne huoneet itse keskenäni. Plus säästäisin varmaan noin puolitoista tuntia aikaa, hermoista nyt puhumattakaan.
Tänään tuli sitten tehtyä sellainen vajaa 12 tunnin työpäivä. Ah ja nam! Täytyy sanoa että aika kova rykäisy kun puhutaan että tällainen keskenkasvuinen katsoo jonku toisen ihmisen lasten perään (ja niiden lasten kanssa pitää olla jokseenkin aktiivisesti ihan koko ajan). Tässä voinkin nyt samalla kertoa vähän arkisesta Au Pair -ongelmasta, jonka kanssa nyt vain elän kesään asti. Nimittäin työtunneista. Kas kun kyllähän minullakin työsopimuksessa lukee että työtä saa teetättää max. 45h/viikko ja max. 10h/päivä. Siis periaatteessa minulla olisi täysi oikeus ottaa asia puheeksi ja todeta että nyt menee tunnit yli, jotta tarvitsee kehitellä joku systeemi nyt koska päivästä tulee liian pitkä. Mutta. Entäpä jos nyt menen sitten valittamaan siitä että lasten vapaapäivinä joudun tekemään sen noin 12 tuntia päivässä töitä? Aletaanko sitten kaikki tunnit laskemaan tarkkaan niin, että kaikki jousto loppuu justiinsa? Voisiko se mennä siihen että joka päivälle keksittäisiin minulle JOTAIN hommaa, ihan vain että tunnit tulee täyteen? Nythän on kuitenkin niin, että lasten ollessa koulussa 10 tuntia ei tule täyteen, koska se noin kuusi tuntia kun he ovat oppimassa, katsotaan minun vapaa-ajakseni (joskin kukaan ei ota huomioon sitä että mm. vaadittu pyykinpesu vie sen kolme-neljä tuntia päivässä pari kertaa viikossa). Ja entä ne kerrat kun esimerkiksi host-isä on vaikka perjantain kotona ja minä saan silloin ylimääräistä vapaata? Keksittäisiinkö niillekin päiville minulle jotain nakitettavia pikkuhommia niin että olisin koko päivän sidottuna taloon, ihan vaan että tulee tunnit sitten tehtyä? Niin. Että jos nyt menee väsyneenä avaamaan leipäluukkunsa näistä parista tunnista jotka tuntuu liian väsyttäviltä, niin mitkä ovat sitten seuraamukset? Onko se käsittämättömän pikkumaista minulta tuntea itseni uupuneeksi parin 12 tuntisen päivän jälkeen? Olenko minä huono, joustamaton Au Pair, jos nyt hieman koen tämän sitten vääräksi? Kiittämätön pikkutyttö joka osaa arvostaa ainoastaan joustoa toiseen suuntaan, muttei ole itse valmis antamaan mitään takaisin? Pokkaahan ei todellakaan ole avata suuta, mutta näiden pitkien, päänsärkyyn ja väsymysitkuun päättyvien päivien lopulla välillä miettii että mites jaksetaan huominen? Tähän asiaan olisi muuten todella kiva kuulla muiden Au Pairien kommentteja (jos täällä sellaisia toisinaan vaikka käy). Miten teillä hoidetaan työtunnit? Mikä teistä tuntuu liialta työltä? Kaikkein mielenkiintoisinta olisi kuulla mahdollisten host-vanhempien kanta, olenko minä ihan kamalan itsekäs hupakko? Tosin host-vanhempia täällä ei taida käydä, niitä kun muutenkin Suomessa on jokseenkin vähän. Kai. No käy kuka käy, saa kommentoida, ottaa kantaa ja pohdiskella.
Nyt väsynyt Au Pair käy nukkumaan, jotta jaksaisi huomenna toisen samanlaisen rykäisyn. Ensi viikollahan ne on taas jo koulussa ja sitten on ehkä taas vähän helpompaa. Ei ainakaan 12 tuntia yhteensoittoon.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
Connecticutiin ja takaisin
Niin se tuli kuulkaa kylmemmät kelit. Ei vielä ihan jäätävää, mutta taas kumman talvista. Jo torstaina oli havaittavissa pientä viilenemistä pilvisessä päivässä, ja silläpä sainkin hyvän tekosyyn suunnata ulkoilun sijasta kaverin kanssa ostarille kun lapset oli koulussa. Lallalaa ja sitä rataa, jotenkin mukaan tarttui yhdet aiiiivan ihanat uudet kengät joita olin jo edellisenä viikonloppuna käynyt vähän silittelemässä. (Erästä Suomi-ystävääni shokeeratakseni oli pakko linkittää kuva uusista kenkuroista ;D) Muuten päivä meni omalla painollaan. Vanhempi lapsi haettiin koulusta vasta lähempänä viittä, kun se on mukana koulun näytelmässä ja niillä on nyt kova treeniputki menossa. Muuten sitten hengailtiin poikien kanssa, hoidettiin läksyt ja muita perusjuttuja. Host-isä tuli kotiin ihan ihmisten aikaan ja minä olin siitä kiitollinen. Host-äiti on ollut tiistaista eteenpäin Floridassa työmatkalla ja nyt pyöritellään sitten miesporukalla näitä hommia. Toisinaan se on vähän haaste kun tuolla perheen päällä on paha tapa a)olla ilmoittamatta suunnitelmistaan ajoissa ja b)olla hyvinkin pitkälti reilusti myöhässä sovituista ajoista. Mies on kyllä yllättänyt mut tällä viikolla positiivisesti tässä asiassa, sen verran kivuttomasti on viikko kulunut mun ennakkopeloista huolimatta.
Perjantai sitten olikin taas aurinkoinen, vaikkakin tuuli kävi jo pohjoisesta ja vaati taas talvitakkia. Sain kuitenkin itsestäni pienen kävelypyrähdyksen irti vielä ennen lasten koulusta noukkimista, ja siitä tulikin hirmuisen hyvä mieli. Kolmen hujakoilla sitten penskat kotio, sen jälkeen läksyjen tekoa, huoneiden siivous (kauhea Au Pair kun pistää perjantaina urakoimaan), suihkut ja sitten pakattiin molemmille kamat valmiiksi viikonlopun Philadelphian reissua varten.
Töistä päästyäni lähdin jonkun ajan päästä hakemaan Emmiä ja sitten suunnattiin leffaan. Mentiin katsomaan Confessions Of a Shoppaholic, josta tietenkin saimme hirveästi vatsanväänteitä aiheuttavia naurukohtauksia siinä viljellyn Suomi-huumorin takia. Oli muutenkin paljon hauskempi leffa kuin mitä odotin, joskin ehkä kaksituntisena vähän turhan pitkä (tai sitten mulla oli vaan liian kova vessahätä).
Lauantai-aamuna sitten herätyskello ei tuntenut armoa, kun piti herätä, pakata laukut ja lähteä junalla keskustan kautta Connecticutiin. Ensin siis junalla Manhattanille, sieltä Penn Stationilta siirtyminen Grand Centralille ja sieltä tunti junalla kaverille Connecticutin porholähiöihin.
Aamuhan oli jo alkujaan mun henkilökohtainen perjantai 13. (selkeesti edellisen päivän epäonni oli odottanut vaan purkautumistaan ja se sitten keskittyi tähän lauantaihin) kun kaikki pikkuasiat meni pieleen tässä kotona. Sitten pääsin junalla Manhattanille ja eikös tarvitsemani metrolinja ollutkin poissa käytöstä! Ai ihana! Sadan vaihdon ja ihme sompailun jälkeen selvisin Grand Central -juna-asemalle, noin kaksi minuuttia sen jälkeen kun junani oli lähtenyt kohti määränpäätä; ilman minua! Pienen kiroomisen jälkeen soitin Nadjalle että tulen sitten tuntia myöhemmällä menopelillä, kävin ostamassa lipun, hain jääteen ja mutustin leffaillan suklaarusinoita siinä odotellessani.
Lopulta pääsin kuin pääsinkin perille ja voi kun oli ihana nähdä ystävää pitkästä aikaa! Nadja on siis sellainen saksalainen tyttö tosiaan jonka olen tuntenut jo monta vuotta ja sattuu nyt olemaan samaan aikaan täällä Au Pairina. (Seuraa pakollinen yhteiskuva, sori.)
Nadjan kanssa sitten suunnattiin paikalliselle ostarille, missä seuraan liittyi minulle ennestään tuntematon Sarah, joka oli varsin suloisen oloinen tyttö. Hengattiin siellä täällä ja vaan höpöteltiin sontaa. Syömisten jälkeen tosin oli suunnattava Nadjalle, koska neidin piti työskennellä kuudesta eteenpäin. Siispä edellisiltä vierailuilta tuttujen Lucyn (12), Carolinen (9) ja Abigailin (3) seuraan. Oli taas hauskaa, ne tytöt on aika mainioita! Varsin mielenkiintoiseksi homma meni siinä vaiheessa kun kaksi vanhempaa alkoivat tenttaamaan meiltä totuuksia kukista ja mehiläisistä. Minä sitten peruutin siitä seksi-keskustelusta, kun en sen kummemmin tunne perheen vanhempia ja heidän seksikasvatusperiaatteitaan, ja annoin Nadjan hoitaa sen puolen illasta :D
Lasten mentyä nukkumaan alettiin paikkaamaan aukkoa mun sivistyksessä. Minähän en siis koskaan ole nähnyt kokonaista High School Musical -elokuvaa! Tästä monikin kaverini on ollut niin järkyttynyt, että Nadja päätti korjata virheen ja sarjan ykkösosa pistettiin pyörimään. Siitä saikin väsyneenä aivan hulvattomat naurut. Leffan aikana host-vanhemmat tulivat kotiin treffeiltään ja koska meitä ei enää väsyttänyt, lähdettiin pienen ehostuksen jälkeen läheiseen kuppilaan käymään. Lähinnä siksi, että talossa olisi pitänyt olla turhan varovainen volyymitason kanssa kun lapset oli nukkumassa.
Kuppilassa sai meluta ja viihdykettä tarjosi keski-ikäiset livemusiikin tahdissa joraavat viriilit miehet ja naiset. Oli ne aika hellyttävän näkösiä kun siellä jammailivat. Myös pari Nadjan kaveria osui paikalle ja liittyi sitten hetkeksi seuraan.
Seuraavan aamuna olikin vuorossa jo perinteeksi muodostunut Panera-brunssi, joka tietenkin tarkoitti myös muiden CT-kavereiden liittymistä seuraan. Paikalle pyyhälsivät siis myös (saksalaiset) Janine, Kozi sekä eiliseltä tuttu Sarah. Oli vekkulin kivaa ja siitä suunnattiinkin Kozia lukuunottamatta rannalle ottamaan aurinkoisia valokuvia.
(Riikka, Janine ja Nadja kera kaksi kanuunaa.)
Taivas oli aivan pilvetön ja meri oli niin kaunis että meinasin ihan pakahtua.
Paikalla oli myös aivan käsittämätön määrä koiria! Siis kymmeniä haukkuja juoksenteli siellä täällä, ja me saatiinkin vapaana juoksevista karvakuonoista paljon uusia kavereita. Mun ehdoton lemppari oli kuitenkin tämä hurmaava ruttukuono:
Kuvailusession jälkeen lähdettiin vielä aivan hurmaavaan pikkukahvilaan istuskelemaan ja juttelemaan ennen kuin vierailevan tähden (no minä!) juna lähtisi kotia kohti. Tämä pieni kahvila vei mun sydämen aivan täysin. Se oli ihana kaikkine höpsöine yksityiskohtineen! Siellä oli mm. laatikko rakkauskirjeille...
...kello joka näytti Mars-aikaa...
...aamun juna-aikataulu töihin suuntaaville kahvittelijoille...
...kaunis vanha piano...
...ulko-oven yläpuolella teksti "The Other Side"...
...korkokenkä-tuoli...
...ovessa lappu jossa kehotettiin pyyhkimään jalat uuden kokolattiamaton hankkimisen vuoksi (oli siis tosiaan kyllä ihan lautalattia :D)...
...sekä mun EHDOTON lemppari: kassan vieressä purnukka jossa luki "Ongelma-asiakkaiden tuhkat"! :D
Että siellä ei vissiin kannata alkaa henkilökunnalle kauheasti ryttyilemään... Aivan mahtava mesta!
Sieltä sitten piti lähteä juna-asemalle ja suunnata kotiin. Valitettavasti. Olisin taas voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, niin kuin aina. Sieltä ei koskaan halua lähteä pois, tykkään niin kovasti olla.
Grand Centralilta kävelin tällä kertaa Penn Stationille, kun oli reilusti aikaa ja kiva, raikas ilta. Väittäisin myös tehneeni ekan julkkisbongauksen, sillä siinä tallustaessa ohitin hurmaavan naisen joka oli pirun tuttu ja jopa siis minä, joka en tiedä mistään muotijutuista yhtään mitään saatoin heti sanoa että joku pirun tuttu malli se on. No googlasin ja löysinkin mielestäni saman naaman ja väitän nyt kiven kovaan että vastaan harppoi itse Kate Moss. Saa väittää ettei ollut Moss, mutta väitän silti että oli. Tai sitten ainakin erittäin häiritsevästi saman näköinen nainen.
Hairahduin myös ostamaan kenkäparin alennusmyynnistä. Ooops! Mutta kun oli niin kauniit ja mulla oli siinä just sopivasti aikaa sovittaa ja siis oli alennuksessa jajaja... No ostin, tekosyyt sikseen, koska teki mieli ja ne oli nätit.
Junalla kotio ja tässä olen nyt lueskellut muiden blogeja ja hengaillut. Pitäisi kyllä mennä nukkumaan koska alkava viikko tulee vaatimaan PALJON energiaa. Lapsilla on nääs koko viikko vapaata koulusta, joka meinaa sitä että ne on täällä mun ilona joka päivä koko ajan. Jee? Toivokaa kaikki oikein kovasti aurinkoisia ja ei-jäätäviä kelejä, niin voin sentään viedä niitä ulos sinne sun tänne. Jos menee kotona istumiseksi niin sitten alkaa riitely ja Au Pair -raasulla menee hermo hyvinkin nopeasti.
Jos selviän hengissä, koitan viikolla päivitellä miten menee!
Perjantai sitten olikin taas aurinkoinen, vaikkakin tuuli kävi jo pohjoisesta ja vaati taas talvitakkia. Sain kuitenkin itsestäni pienen kävelypyrähdyksen irti vielä ennen lasten koulusta noukkimista, ja siitä tulikin hirmuisen hyvä mieli. Kolmen hujakoilla sitten penskat kotio, sen jälkeen läksyjen tekoa, huoneiden siivous (kauhea Au Pair kun pistää perjantaina urakoimaan), suihkut ja sitten pakattiin molemmille kamat valmiiksi viikonlopun Philadelphian reissua varten.
Töistä päästyäni lähdin jonkun ajan päästä hakemaan Emmiä ja sitten suunnattiin leffaan. Mentiin katsomaan Confessions Of a Shoppaholic, josta tietenkin saimme hirveästi vatsanväänteitä aiheuttavia naurukohtauksia siinä viljellyn Suomi-huumorin takia. Oli muutenkin paljon hauskempi leffa kuin mitä odotin, joskin ehkä kaksituntisena vähän turhan pitkä (tai sitten mulla oli vaan liian kova vessahätä).
Lauantai-aamuna sitten herätyskello ei tuntenut armoa, kun piti herätä, pakata laukut ja lähteä junalla keskustan kautta Connecticutiin. Ensin siis junalla Manhattanille, sieltä Penn Stationilta siirtyminen Grand Centralille ja sieltä tunti junalla kaverille Connecticutin porholähiöihin.
Aamuhan oli jo alkujaan mun henkilökohtainen perjantai 13. (selkeesti edellisen päivän epäonni oli odottanut vaan purkautumistaan ja se sitten keskittyi tähän lauantaihin) kun kaikki pikkuasiat meni pieleen tässä kotona. Sitten pääsin junalla Manhattanille ja eikös tarvitsemani metrolinja ollutkin poissa käytöstä! Ai ihana! Sadan vaihdon ja ihme sompailun jälkeen selvisin Grand Central -juna-asemalle, noin kaksi minuuttia sen jälkeen kun junani oli lähtenyt kohti määränpäätä; ilman minua! Pienen kiroomisen jälkeen soitin Nadjalle että tulen sitten tuntia myöhemmällä menopelillä, kävin ostamassa lipun, hain jääteen ja mutustin leffaillan suklaarusinoita siinä odotellessani.
Lopulta pääsin kuin pääsinkin perille ja voi kun oli ihana nähdä ystävää pitkästä aikaa! Nadja on siis sellainen saksalainen tyttö tosiaan jonka olen tuntenut jo monta vuotta ja sattuu nyt olemaan samaan aikaan täällä Au Pairina. (Seuraa pakollinen yhteiskuva, sori.)
Nadjan kanssa sitten suunnattiin paikalliselle ostarille, missä seuraan liittyi minulle ennestään tuntematon Sarah, joka oli varsin suloisen oloinen tyttö. Hengattiin siellä täällä ja vaan höpöteltiin sontaa. Syömisten jälkeen tosin oli suunnattava Nadjalle, koska neidin piti työskennellä kuudesta eteenpäin. Siispä edellisiltä vierailuilta tuttujen Lucyn (12), Carolinen (9) ja Abigailin (3) seuraan. Oli taas hauskaa, ne tytöt on aika mainioita! Varsin mielenkiintoiseksi homma meni siinä vaiheessa kun kaksi vanhempaa alkoivat tenttaamaan meiltä totuuksia kukista ja mehiläisistä. Minä sitten peruutin siitä seksi-keskustelusta, kun en sen kummemmin tunne perheen vanhempia ja heidän seksikasvatusperiaatteitaan, ja annoin Nadjan hoitaa sen puolen illasta :D
Lasten mentyä nukkumaan alettiin paikkaamaan aukkoa mun sivistyksessä. Minähän en siis koskaan ole nähnyt kokonaista High School Musical -elokuvaa! Tästä monikin kaverini on ollut niin järkyttynyt, että Nadja päätti korjata virheen ja sarjan ykkösosa pistettiin pyörimään. Siitä saikin väsyneenä aivan hulvattomat naurut. Leffan aikana host-vanhemmat tulivat kotiin treffeiltään ja koska meitä ei enää väsyttänyt, lähdettiin pienen ehostuksen jälkeen läheiseen kuppilaan käymään. Lähinnä siksi, että talossa olisi pitänyt olla turhan varovainen volyymitason kanssa kun lapset oli nukkumassa.
Kuppilassa sai meluta ja viihdykettä tarjosi keski-ikäiset livemusiikin tahdissa joraavat viriilit miehet ja naiset. Oli ne aika hellyttävän näkösiä kun siellä jammailivat. Myös pari Nadjan kaveria osui paikalle ja liittyi sitten hetkeksi seuraan.
Seuraavan aamuna olikin vuorossa jo perinteeksi muodostunut Panera-brunssi, joka tietenkin tarkoitti myös muiden CT-kavereiden liittymistä seuraan. Paikalle pyyhälsivät siis myös (saksalaiset) Janine, Kozi sekä eiliseltä tuttu Sarah. Oli vekkulin kivaa ja siitä suunnattiinkin Kozia lukuunottamatta rannalle ottamaan aurinkoisia valokuvia.
(Riikka, Janine ja Nadja kera kaksi kanuunaa.)Taivas oli aivan pilvetön ja meri oli niin kaunis että meinasin ihan pakahtua.
Paikalla oli myös aivan käsittämätön määrä koiria! Siis kymmeniä haukkuja juoksenteli siellä täällä, ja me saatiinkin vapaana juoksevista karvakuonoista paljon uusia kavereita. Mun ehdoton lemppari oli kuitenkin tämä hurmaava ruttukuono:
Kuvailusession jälkeen lähdettiin vielä aivan hurmaavaan pikkukahvilaan istuskelemaan ja juttelemaan ennen kuin vierailevan tähden (no minä!) juna lähtisi kotia kohti. Tämä pieni kahvila vei mun sydämen aivan täysin. Se oli ihana kaikkine höpsöine yksityiskohtineen! Siellä oli mm. laatikko rakkauskirjeille...
...kello joka näytti Mars-aikaa...
...aamun juna-aikataulu töihin suuntaaville kahvittelijoille...
...kaunis vanha piano...
...ulko-oven yläpuolella teksti "The Other Side"...
...korkokenkä-tuoli...
...ovessa lappu jossa kehotettiin pyyhkimään jalat uuden kokolattiamaton hankkimisen vuoksi (oli siis tosiaan kyllä ihan lautalattia :D)...
...sekä mun EHDOTON lemppari: kassan vieressä purnukka jossa luki "Ongelma-asiakkaiden tuhkat"! :D
Että siellä ei vissiin kannata alkaa henkilökunnalle kauheasti ryttyilemään... Aivan mahtava mesta!Sieltä sitten piti lähteä juna-asemalle ja suunnata kotiin. Valitettavasti. Olisin taas voinut jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa, niin kuin aina. Sieltä ei koskaan halua lähteä pois, tykkään niin kovasti olla.
Grand Centralilta kävelin tällä kertaa Penn Stationille, kun oli reilusti aikaa ja kiva, raikas ilta. Väittäisin myös tehneeni ekan julkkisbongauksen, sillä siinä tallustaessa ohitin hurmaavan naisen joka oli pirun tuttu ja jopa siis minä, joka en tiedä mistään muotijutuista yhtään mitään saatoin heti sanoa että joku pirun tuttu malli se on. No googlasin ja löysinkin mielestäni saman naaman ja väitän nyt kiven kovaan että vastaan harppoi itse Kate Moss. Saa väittää ettei ollut Moss, mutta väitän silti että oli. Tai sitten ainakin erittäin häiritsevästi saman näköinen nainen.
Hairahduin myös ostamaan kenkäparin alennusmyynnistä. Ooops! Mutta kun oli niin kauniit ja mulla oli siinä just sopivasti aikaa sovittaa ja siis oli alennuksessa jajaja... No ostin, tekosyyt sikseen, koska teki mieli ja ne oli nätit.
Junalla kotio ja tässä olen nyt lueskellut muiden blogeja ja hengaillut. Pitäisi kyllä mennä nukkumaan koska alkava viikko tulee vaatimaan PALJON energiaa. Lapsilla on nääs koko viikko vapaata koulusta, joka meinaa sitä että ne on täällä mun ilona joka päivä koko ajan. Jee? Toivokaa kaikki oikein kovasti aurinkoisia ja ei-jäätäviä kelejä, niin voin sentään viedä niitä ulos sinne sun tänne. Jos menee kotona istumiseksi niin sitten alkaa riitely ja Au Pair -raasulla menee hermo hyvinkin nopeasti.
Jos selviän hengissä, koitan viikolla päivitellä miten menee!
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Kesä helmikuussa
Kattokaapa ku koitan oppia taas päivittämään useammin! Hohoo, saas nähdä kuin kauan tämäkin ryhtiliike nyt sitten muka kestää...
Aloitetaan nyt vaikka mielialapäivityksellä, jos joku ei tuosta alusta vielä osannut päätellä: hyvä ruoka parempi mieli! Vai miten se nyt meni. Mutta siis joka tapauksessa kahden päivän pahan mielen, huulien mutristusten ja itkuntuherruksen jälkeen on taas lippu jotakuinkin korkealla. Tosin sehän kuului suunnitelmaankin. Nuorimmainen totesi aamulla (hänkin mököttänyt kaksi päivää mun kanssa) että "Riikka, tänään me kuule koitetaan tehdä tästä hyvä päivä meille molemmille!". Selevä.
Omiaan mielialaa oli parantamaan se, kun tänään käveli päivällä tuolla kadulla ja aurinko poltti selkää. Lämmintä oli vajaa 20C ja allekirjoittaneelle meinasi pitkähihaisessa t-paidassaan tulla hiki. On muuten aika jännä yhdistelmä tällainen helmikuun äkkikesä, kun tosiaan mittari paukkaa kahtakymppiä, mutta nurmella on vielä lunta. Aika hämy. Tiistai-aamuna vielä tosiaan sain vähän skrabailla auton ikkunoita. Ei ollut tänään moista ongelmaa. Ei vissiin mitään ilmastonmuutosta ainakaan, ihan normaalia tällanen hei!
Koska olen kesäihminen, innostuin säästä tietenkin heti aivan kohtuuttoman paljon (tarkkasilmäiset naapurit saattoivat havaita pienimuotoista tanssahtelua, ja jos oikein korviaan höristi, joku hömelö eurooppalainen olisi ehkä myös tunnistanut pätkän tipitiitä). Tallustelinkin sitten kirjani kanssa Starbucksille (kyllä, olen vakituinen asiakas, olkoon vaan kuinka korruptoitunut ja paha firma tahansa) ja siitä eväineni läheisen pesis-/jalkkiskentän laidalle katsomoon nauttimaan auringosta.
Kotimatkalla huomasin että olipa yksi puukin alkanut jo pukkaamaan uutta versoa oksille. Ai hemmetti!
Tokihan moisesta ilkamoinnista rangaistaan ja ihan kohta pukkaa joku kauhea lumimyrskytalvikeli päälle, mutta nautitaan nyt vielä kun pystyy!
En tiedä olenko muuten avautunut tästä tänne jo aiemmin (jos olen niin nyt toistan sitten itseäni, sori ; jos en niin nyt avaudun), mutta arki on helpottanut kummasti muutaman kuukauden takaisen taisteluun verrattuna. Muistaako edes kukaan kuinka silloin valitin kun jokainen päivä oli hankala ja lasten kanssa oli kauheaa vääntämistä joka ikisen päivän joka ikinen askare? Jos ei, niin muistutan: siis jokunen kuukausi takaperin jokainen päivä oli hankala ja lasten kanssa oli kauheaa vääntämistä joka ikisen päivän joka ikinen askare. Tänne tullessani olin toki valmistautunut siihen että jossain vaiheessa tulee se hetki kun minua, ja minun auktoriteettiani testaillaan, mutta jotenkin se tuli sen verran myöhään että olin jo lopettanut testin odottamisen. Sitten kun yhtäkkiä kaikki olikin vaikeaa, ei meinannut jaksaa millään puskea päivien läpi. Kannatti puskea. Nyt ollaan lasten kanssa otettu toisistamme mittaa ja tiedetään kaikki (ainakin useimmiten) omat paikkamme. Tiedämme toistemme toimintatavat ja osaamme arvata reaktiot erilaisiin tapahtumiin. Ja vaikka tämä Au Pair luuleekin olevansa kauhean fiksu ja juonikas, ja pyörittävänsä showta lähes diktaattorin ottein, niin ihan varmaan olen väärässä. Aivan saletisti noi penskat on oppineet pelaamaan mun kanssa niin taidokkaasti, että ne saa mut halutessaan toimimaan ihan niiden pillin mukaan ilman että mä edes koskaan tulen tajuamaan asiaa. Luulen vaan kauhean tyytyväisenä olevani muka jotenkin auktoriteettinen johtajahahmo, vaikka oikeasti penskat hieroo nurkan takana kämmeniään yhteen ja hihittää että hölmö lankes taas ansaan!
Aloitetaan nyt vaikka mielialapäivityksellä, jos joku ei tuosta alusta vielä osannut päätellä: hyvä ruoka parempi mieli! Vai miten se nyt meni. Mutta siis joka tapauksessa kahden päivän pahan mielen, huulien mutristusten ja itkuntuherruksen jälkeen on taas lippu jotakuinkin korkealla. Tosin sehän kuului suunnitelmaankin. Nuorimmainen totesi aamulla (hänkin mököttänyt kaksi päivää mun kanssa) että "Riikka, tänään me kuule koitetaan tehdä tästä hyvä päivä meille molemmille!". Selevä.
Omiaan mielialaa oli parantamaan se, kun tänään käveli päivällä tuolla kadulla ja aurinko poltti selkää. Lämmintä oli vajaa 20C ja allekirjoittaneelle meinasi pitkähihaisessa t-paidassaan tulla hiki. On muuten aika jännä yhdistelmä tällainen helmikuun äkkikesä, kun tosiaan mittari paukkaa kahtakymppiä, mutta nurmella on vielä lunta. Aika hämy. Tiistai-aamuna vielä tosiaan sain vähän skrabailla auton ikkunoita. Ei ollut tänään moista ongelmaa. Ei vissiin mitään ilmastonmuutosta ainakaan, ihan normaalia tällanen hei!
Koska olen kesäihminen, innostuin säästä tietenkin heti aivan kohtuuttoman paljon (tarkkasilmäiset naapurit saattoivat havaita pienimuotoista tanssahtelua, ja jos oikein korviaan höristi, joku hömelö eurooppalainen olisi ehkä myös tunnistanut pätkän tipitiitä). Tallustelinkin sitten kirjani kanssa Starbucksille (kyllä, olen vakituinen asiakas, olkoon vaan kuinka korruptoitunut ja paha firma tahansa) ja siitä eväineni läheisen pesis-/jalkkiskentän laidalle katsomoon nauttimaan auringosta.
Kotimatkalla huomasin että olipa yksi puukin alkanut jo pukkaamaan uutta versoa oksille. Ai hemmetti!
Tokihan moisesta ilkamoinnista rangaistaan ja ihan kohta pukkaa joku kauhea lumimyrskytalvikeli päälle, mutta nautitaan nyt vielä kun pystyy!
En tiedä olenko muuten avautunut tästä tänne jo aiemmin (jos olen niin nyt toistan sitten itseäni, sori ; jos en niin nyt avaudun), mutta arki on helpottanut kummasti muutaman kuukauden takaisen taisteluun verrattuna. Muistaako edes kukaan kuinka silloin valitin kun jokainen päivä oli hankala ja lasten kanssa oli kauheaa vääntämistä joka ikisen päivän joka ikinen askare? Jos ei, niin muistutan: siis jokunen kuukausi takaperin jokainen päivä oli hankala ja lasten kanssa oli kauheaa vääntämistä joka ikisen päivän joka ikinen askare. Tänne tullessani olin toki valmistautunut siihen että jossain vaiheessa tulee se hetki kun minua, ja minun auktoriteettiani testaillaan, mutta jotenkin se tuli sen verran myöhään että olin jo lopettanut testin odottamisen. Sitten kun yhtäkkiä kaikki olikin vaikeaa, ei meinannut jaksaa millään puskea päivien läpi. Kannatti puskea. Nyt ollaan lasten kanssa otettu toisistamme mittaa ja tiedetään kaikki (ainakin useimmiten) omat paikkamme. Tiedämme toistemme toimintatavat ja osaamme arvata reaktiot erilaisiin tapahtumiin. Ja vaikka tämä Au Pair luuleekin olevansa kauhean fiksu ja juonikas, ja pyörittävänsä showta lähes diktaattorin ottein, niin ihan varmaan olen väärässä. Aivan saletisti noi penskat on oppineet pelaamaan mun kanssa niin taidokkaasti, että ne saa mut halutessaan toimimaan ihan niiden pillin mukaan ilman että mä edes koskaan tulen tajuamaan asiaa. Luulen vaan kauhean tyytyväisenä olevani muka jotenkin auktoriteettinen johtajahahmo, vaikka oikeasti penskat hieroo nurkan takana kämmeniään yhteen ja hihittää että hölmö lankes taas ansaan!
maanantai 9. helmikuuta 2009
Yhteismökötystä
Luulin jotenkin päivittäväni nopeasti, kunnes tajusin että edellisestä kirjottelustani on taas hävyttömästi pikkusta vaille viikko!
Viime viikko meni siinä jokseenkin korvaa parannellessa. Siis oikeasti ei tapahtunut sitten mi-tään! Korva välillä särki, välillä kutisi niin hillittömästi että se oli särkyäkin pahempaa. Minä jumitin ja puhdistelin sitä erinäisistä eritteistä (nam, eikös vain?). Siinähän se vierähtääkin kuulkaa viikko kivasti!
Perjantai-iltana viihdytin itseäni tallustelemalla läpi ostarin kenkäkauppojen, mutta en sitten rahattomana kyllä ostellut muuta kuin parit korvikset. (Tosin löysin parit niin ihanat kengät että on ehkä iiiihan pakko käydä tässä ihan näinä päivinä vähän sovittelemassa uudemman kerran...) Totesin siellä tutussa humussa haahuillessani, että on itseasiassa vähän ikävä sinne. En ole käynyt isolla ostarilla herranen aika ties kuinka pitkään aikaan! Ennen tuli jumitettua siellä harva se päivä. Tuli kotoisa olo ja jotenkin vähän ikävä viime syksyä. En tiedä miksi ihmeessä.
Lauantaina sitten oli tarkoitus hypätä junaan ja hilpasta keskustaan Soniaa moikkaamaan. Vaan kas kun olin jokseenkin valmiina lähtöön niin host-perhe se siinä sovitteli itseään ovesta ulos ja autoon, suuntanaan myöskin Iso Omena! Siispä pummin porukoilta kyydin ja säästin näppärästi junalipun verran rahnaa. Olin myös paikan päällä aivan valtavasti aikaisemmin kuin junalla olisin ollut. Sonian kanssa kävästiin katsomassa perjantaina ilmestynyt Push joka oli toki ihan kelpo filmi. Leffan jälkeen vielä pyörittiin hetki ympyrää, kunnes Sonian piti lähteä omille teilleen ja minä siirryin Annikan ja Even seuraan illastamaan Sushia.
Ilta päättyi jännittävään kokeiluun: matkustin kotiin ekaa kertaa ikinä BUSSILLA. Oli tosin hyvä veto, sillä auto vei niin lähelle kotia, että pysäkiltä käveli parissakymmenessä minuutissa perille. Junalla tullessahan olis joutunut maksamaan taksin kotiin.
Sunnuntai-aamun herätyksenä toimi puhelinsoitto kaverilta, joka oli yöllä lentänyt San Fransiscosta takaisin tänne idän autuuteen ja ilmoitti olevansa noudettavissa juna-asemalta noin puolentoista tunnin kuluttua. Sainkin itseni sitten oikeaan aikaan uudestaan hereille ja ilokseni huomasin autolle kävellessäni että ulkona oli aivan älyttömän lämmin! Teki mieli hihkua keväästä ja tanssahdella, mutta tyydyin sitten vaan maleksimaan autolle ja suhailemaan sinne juna-asemalle.
Sunnuntai meni Pernillan kanssa touhuillessa. Pakattiin sen laukkuja, punnittiin ja pakattiin lisää. Neiti lähtisi maanantaina kohti Ruotsia, vietettyään oman Au Pair -vuotensa New Jerseyn maisemissa. Tuntui ihan hölmöltä ajatus että se oikeasti lähtisi kotiin. Tyttö mietti itsekin että millonkohan ihmeessä sen asian itse tajuaa kun ei vaan siinä pakkaillessa mahtunut päähän.
Tämä maanantai-aamu meni vielä vikoja järjestelyjä hoitaessa (mm. pankissa tikkareita pöllimässä), kunnes sitten puoliltapäivin Pernillan host-isä tuli hakemaan sen ja ne ajoivat pois. Ensi kesänä nähdään sitten varmaan uudestaan. Ehkä. Täytyy myöntää että tuli minullakin itku, vaikka niin koitan aina olla kovanaama.
Toisaalta tänään on ollut muutenkin möks päivä, ja päätettiinkin sitten nuoremman pojan kanssa mököttää kollektiivisesti yhdessä, kun silläkin oli vähän paha mieli. Ei mitään kummempaa mökötyksen aihetta, jotenkin vaan kaikkea pientä pahanmielen aiheuttajaa on nyt kasaantunut tälle maanantaille. Ensin aamulla nukuin pommiin kun olin vähän säätänyt herätyskellon soittoajan kanssa. Sitten Pernilla lähti. Sitten tuli punainen paketti (=kaikki itkettää vielä vähän ekstrapaljon). Sitten se fakta että suunnitelmat vähän menee taas killiin kun eräs mulle tärkeä tapahtuma on erittäin huonona päivänä.
Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä tunnen olevani:
Viime viikko meni siinä jokseenkin korvaa parannellessa. Siis oikeasti ei tapahtunut sitten mi-tään! Korva välillä särki, välillä kutisi niin hillittömästi että se oli särkyäkin pahempaa. Minä jumitin ja puhdistelin sitä erinäisistä eritteistä (nam, eikös vain?). Siinähän se vierähtääkin kuulkaa viikko kivasti!
Perjantai-iltana viihdytin itseäni tallustelemalla läpi ostarin kenkäkauppojen, mutta en sitten rahattomana kyllä ostellut muuta kuin parit korvikset. (Tosin löysin parit niin ihanat kengät että on ehkä iiiihan pakko käydä tässä ihan näinä päivinä vähän sovittelemassa uudemman kerran...) Totesin siellä tutussa humussa haahuillessani, että on itseasiassa vähän ikävä sinne. En ole käynyt isolla ostarilla herranen aika ties kuinka pitkään aikaan! Ennen tuli jumitettua siellä harva se päivä. Tuli kotoisa olo ja jotenkin vähän ikävä viime syksyä. En tiedä miksi ihmeessä.
Lauantaina sitten oli tarkoitus hypätä junaan ja hilpasta keskustaan Soniaa moikkaamaan. Vaan kas kun olin jokseenkin valmiina lähtöön niin host-perhe se siinä sovitteli itseään ovesta ulos ja autoon, suuntanaan myöskin Iso Omena! Siispä pummin porukoilta kyydin ja säästin näppärästi junalipun verran rahnaa. Olin myös paikan päällä aivan valtavasti aikaisemmin kuin junalla olisin ollut. Sonian kanssa kävästiin katsomassa perjantaina ilmestynyt Push joka oli toki ihan kelpo filmi. Leffan jälkeen vielä pyörittiin hetki ympyrää, kunnes Sonian piti lähteä omille teilleen ja minä siirryin Annikan ja Even seuraan illastamaan Sushia.
Ilta päättyi jännittävään kokeiluun: matkustin kotiin ekaa kertaa ikinä BUSSILLA. Oli tosin hyvä veto, sillä auto vei niin lähelle kotia, että pysäkiltä käveli parissakymmenessä minuutissa perille. Junalla tullessahan olis joutunut maksamaan taksin kotiin.
Sunnuntai-aamun herätyksenä toimi puhelinsoitto kaverilta, joka oli yöllä lentänyt San Fransiscosta takaisin tänne idän autuuteen ja ilmoitti olevansa noudettavissa juna-asemalta noin puolentoista tunnin kuluttua. Sainkin itseni sitten oikeaan aikaan uudestaan hereille ja ilokseni huomasin autolle kävellessäni että ulkona oli aivan älyttömän lämmin! Teki mieli hihkua keväästä ja tanssahdella, mutta tyydyin sitten vaan maleksimaan autolle ja suhailemaan sinne juna-asemalle.
Sunnuntai meni Pernillan kanssa touhuillessa. Pakattiin sen laukkuja, punnittiin ja pakattiin lisää. Neiti lähtisi maanantaina kohti Ruotsia, vietettyään oman Au Pair -vuotensa New Jerseyn maisemissa. Tuntui ihan hölmöltä ajatus että se oikeasti lähtisi kotiin. Tyttö mietti itsekin että millonkohan ihmeessä sen asian itse tajuaa kun ei vaan siinä pakkaillessa mahtunut päähän.
Tämä maanantai-aamu meni vielä vikoja järjestelyjä hoitaessa (mm. pankissa tikkareita pöllimässä), kunnes sitten puoliltapäivin Pernillan host-isä tuli hakemaan sen ja ne ajoivat pois. Ensi kesänä nähdään sitten varmaan uudestaan. Ehkä. Täytyy myöntää että tuli minullakin itku, vaikka niin koitan aina olla kovanaama.
Toisaalta tänään on ollut muutenkin möks päivä, ja päätettiinkin sitten nuoremman pojan kanssa mököttää kollektiivisesti yhdessä, kun silläkin oli vähän paha mieli. Ei mitään kummempaa mökötyksen aihetta, jotenkin vaan kaikkea pientä pahanmielen aiheuttajaa on nyt kasaantunut tälle maanantaille. Ensin aamulla nukuin pommiin kun olin vähän säätänyt herätyskellon soittoajan kanssa. Sitten Pernilla lähti. Sitten tuli punainen paketti (=kaikki itkettää vielä vähän ekstrapaljon). Sitten se fakta että suunnitelmat vähän menee taas killiin kun eräs mulle tärkeä tapahtuma on erittäin huonona päivänä.
Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä tunnen olevani:
- yksinäinen
- nälkäinen (söin bagelin ja on vieläkin nälkä mut ei jaksa enää)
- vähän huono ihminen (koska siis veren kuuluis olla vettä sakeampaa ja ratkaista aikatauluongelmat, silti pitää pähkylöidä)
- liian sidottu työhön kun tahtoisin matkustaaaaaa
tiistai 3. helmikuuta 2009
Reikäpää
Näin se on lähtenyt uusi viikko käyntiin!
Eilen joku puhui radiossa aikaisesta keväästä, tänään on koko päivän satanut lunta eikä loppua näy. Että se siitä sitten. Vielä pitänee se pari kuukautta jaksaa odottaa kesäisempiä kelejä. Sitä ennen kammotaan vielä, onko huomenna tiedossa taas lumipäivä ja suljetut koulut. Kammotaan siksi, että viime viikkoinen lumipäivä oli niin suurta tuskaa tappelevien lasten kanssa, että ihan just nyt ei olisi energiaa toiseen samanlaiseen päivään. Katsellaan, jos tuot tuosta huomiseksi rauhoittuisi. Jos ei, niin sitten pitää vaan toivoa että lapset ei vaikka tällä kertaa olisi toistensa kurkuissa kiinni koko päivää.
Tänään vietettiin Emmin kasnsa taas superjännittävä päivä. Käytiin siis Iikkean ihmemaailmassa mutasemassa herkulliset lihapullat nassuun (oikeaa, ihan oikeaa ihmisten ruokaa, jee!). Sen jälkeen Emmi pakotti minut (kammosta ja pelkopaniikeistani huolimatta) toteuttamaan pitkäaikaiset suunnitelmani ja ajeltiin tuonne läheiselle lävistysliikkeelle. Nyt komeilee vasemmassa korvassa jokseenkin vallan kipeä industrial -lävistys. Wii! Voi tosin olla vähän vähemmän wii kun se kivuliaana herättää mut seuraavat luoja ties kuin kauan aina öisin jos vahingossa käännän kylkeä. Muutenkin parantumisaika on pitkä, noin 6-9 kuukautta. Mutta kun kaverilla oli semmonen ja se oli niin hieno, niin pakkohan se sitten oli. Ostin muuten myös kieleen uuden korun. Arvatkaapa paljon maksoi... $5! Haha, siis jotain pari euroa. Eli käytännössä ilmanen.
Tänään on lasten apuna koulun jälkeen apuope täällä, joten minä pääsen pälkähästä läksyjen auttamisen suhteen. Illalla mennään sitten isovanhemmille syömään, kun host-äitillä on joku työtapaaminen missä saattaa mennä myöhään.
Tietovisan hukuttavan suuri vastausryöppy on hiipunut nyt niin, että oikea vastaus, sekä voittaja paljastettakoon. Manhattanin Chinatownin kiinalaisten määrästä ei ole hirveän virallisia lukuja, koska laskenta on vaikeaa ja laiton siirtolaisuus on hyvin yleistä. Perustan oikean vastauksen siis alueella asuvan kiinalaisen matkaoppaan kertomaan, joka myös menee yksiin virallisten arvioiden kanssa. Alue on jokseenkin pieni (vajaa neliökilometri) ja siellä asuu noin 200 000 kinukkia! En todellakaan tiedä missä ja miten ihmeessä ne muka mahtuu sinne (se ei ole mitään pilvenpiirtäjä-korttelia), mutta näin on näppylät. Lähimmäs veikkauksessaan osui annu, jonka vastaus oli niinkin tarkka kuin 238 746 kiinalaista. Postipate tuo annulle huikean upean ylläripalkinnon kunhan neiti vaan laittaa minulle osoitettaan. Internet-väyliä on monia, laita niistä jotain kautta :)
Onnea ja lämmin virtuaalikädenpuristus voittajalle!
Tämä tyttö lähtee nyt hoivailemaan ikävästi kipeää uutta reikäpariaan. Palaillaan astialle!
Eilen joku puhui radiossa aikaisesta keväästä, tänään on koko päivän satanut lunta eikä loppua näy. Että se siitä sitten. Vielä pitänee se pari kuukautta jaksaa odottaa kesäisempiä kelejä. Sitä ennen kammotaan vielä, onko huomenna tiedossa taas lumipäivä ja suljetut koulut. Kammotaan siksi, että viime viikkoinen lumipäivä oli niin suurta tuskaa tappelevien lasten kanssa, että ihan just nyt ei olisi energiaa toiseen samanlaiseen päivään. Katsellaan, jos tuot tuosta huomiseksi rauhoittuisi. Jos ei, niin sitten pitää vaan toivoa että lapset ei vaikka tällä kertaa olisi toistensa kurkuissa kiinni koko päivää.
Tänään vietettiin Emmin kasnsa taas superjännittävä päivä. Käytiin siis Iikkean ihmemaailmassa mutasemassa herkulliset lihapullat nassuun (oikeaa, ihan oikeaa ihmisten ruokaa, jee!). Sen jälkeen Emmi pakotti minut (kammosta ja pelkopaniikeistani huolimatta) toteuttamaan pitkäaikaiset suunnitelmani ja ajeltiin tuonne läheiselle lävistysliikkeelle. Nyt komeilee vasemmassa korvassa jokseenkin vallan kipeä industrial -lävistys. Wii! Voi tosin olla vähän vähemmän wii kun se kivuliaana herättää mut seuraavat luoja ties kuin kauan aina öisin jos vahingossa käännän kylkeä. Muutenkin parantumisaika on pitkä, noin 6-9 kuukautta. Mutta kun kaverilla oli semmonen ja se oli niin hieno, niin pakkohan se sitten oli. Ostin muuten myös kieleen uuden korun. Arvatkaapa paljon maksoi... $5! Haha, siis jotain pari euroa. Eli käytännössä ilmanen.
Tänään on lasten apuna koulun jälkeen apuope täällä, joten minä pääsen pälkähästä läksyjen auttamisen suhteen. Illalla mennään sitten isovanhemmille syömään, kun host-äitillä on joku työtapaaminen missä saattaa mennä myöhään.
Tietovisan hukuttavan suuri vastausryöppy on hiipunut nyt niin, että oikea vastaus, sekä voittaja paljastettakoon. Manhattanin Chinatownin kiinalaisten määrästä ei ole hirveän virallisia lukuja, koska laskenta on vaikeaa ja laiton siirtolaisuus on hyvin yleistä. Perustan oikean vastauksen siis alueella asuvan kiinalaisen matkaoppaan kertomaan, joka myös menee yksiin virallisten arvioiden kanssa. Alue on jokseenkin pieni (vajaa neliökilometri) ja siellä asuu noin 200 000 kinukkia! En todellakaan tiedä missä ja miten ihmeessä ne muka mahtuu sinne (se ei ole mitään pilvenpiirtäjä-korttelia), mutta näin on näppylät. Lähimmäs veikkauksessaan osui annu, jonka vastaus oli niinkin tarkka kuin 238 746 kiinalaista. Postipate tuo annulle huikean upean ylläripalkinnon kunhan neiti vaan laittaa minulle osoitettaan. Internet-väyliä on monia, laita niistä jotain kautta :)
Onnea ja lämmin virtuaalikädenpuristus voittajalle!
Tämä tyttö lähtee nyt hoivailemaan ikävästi kipeää uutta reikäpariaan. Palaillaan astialle!
maanantai 2. helmikuuta 2009
Järki kädessä
Kyllä taas vierähti viikko niin ettei ehtinyt kissaa sanoa!
Olikohan se keskiviikko-aamu kun Amerikka taas ihastutti sivustakatsojaa lumipäivällä! Ja siis uutta luntahan oli aivan hirmuisesti... Vähän siinä pyörittelin silmiäni kun kuulin että koulut on nyt kiinni. No, ei siinä muuta kuin minä takaisin petiin ja vähän myöhemmin uusi heräämisyritys ja lapsille aamiaista.
Nautittiin poikien kanssa siitä, ettei ollut mihinkään kiire ja tehtiin kunnon pannari/vohveli aamiainen à la USA. (Ja Au Pairille musakanavaa telkkarista, kuten kuvasta näkyy.) Loppupäivä olikin sitten sellaista hermoja repivää kidutusta ettei paremmasta väliä. Lapset riiteli keskenään siis valehtelematta KOKO PÄIVÄN! Lounasaikaan mennessä olin niin valmis lukitsemaan ne johonkin vintille, että sain suunnilleen pitää pöydänreunoista kiinni etten tosissaan lähtenyt roudaamaan niitä johonkin. Argh!
No päivän päätteeksi suoritimme ostosterapiaa ja kävin hakemassa itselleni uudet, hirmuisen söpöt kengät! Oli heti paljon parempi mieli kun oli uudet kengät kassissa ja aikani siinä Emmille puhisin kuinka lapset on maailman kamalin keksintö! (Toki seuraavana aamuna kun ne oli taas hyväntuulisia niin vähän korjailin tätä lausuntoa.)
Torstai ja perjantai meni sitten ihan normimeiningeissä. Lapset kävi koulua ja minä touhuilin sillä aikaa perusjuttuja, eli pesin pyykkiä ja näin kavereita. Torstai-ilta meni treeneissä. Perjantaina sitten host-äiti tuli sen verran ajoissa kotio, että minä ehdin rauhassa lähteä Tae Kwon Do:n vyökokeeseen. Kääk!
Tällä kertaa oli tarkoitus hankkia oranssi vyö, eli hypätä keltaisen vyön yli (=testissä pitää muistaa kerralla enemmän asioita). Jännitti aivan pirusti, ja kun hain Emmiä kuvaajan pestiin, alkoi tulla ihan huono olo kun hermostutti. Vaan niinhän siinä kävi että jännityksestä huolimatta (tai juuri siitä syystä) onnistuin muistamaan kaikki testattavat asiat ja uusi vyö tuli! Koska testasin ikään kuin kerralla kahdelle vyölle, niin sain lautaakin rikkoa kaksin kappalein. Hihii! Se on aina yhtä hauskaa.
Suorituksen jälkeen kelpasi hymyillä uuden vyön ja pystin kanssa! (Kiva muuten kun ens kesänä kotiin tullessa on matkalaukuissa roudattavana paloiksi pistettyä puutavaraa, saavat lentokenttämiehetnaiset ihmetellä :D)
Suorituksen jälkeen puhkuin sellaista itsetyytyväisyyttä että saatoin olla aika rasittavaa seuraa. Sori vaan.
Lauantaina sitten oli vuorossa sivistystä ja sirkushuveja. Suuntana New York City, ja tahmean aamualoituksen (eiii meinannu jaksaa!) jälkeen vihdoin selviydyinkin junalla keskustaan. Soitto kavereille paljasti että neidit olivat juuri ehtineet kävellä Bodies -näyttelyyn sisälle. Ei muuta kuin metroon ja perässä paikalle! Bodies on sellainen paketti minkä olen halunnut nähdä jo pitkään ja nyt vihdoin sitten pääsin sinne asti. Kyseessähän on siis näyttely ihmisen anatomiasta, jossa näyttelykappaleina käytetään oikeita ihmisruumiita. Henkilö on siis ennen kuolemaansa antanut kehonsa näyttelyn käyttöön ja kuoleman jälkeen ruumis sitten käsitellään niin että se ei lähde hajoamaan vaan kaikki lihakset, iho, luut, hermosto, kaikki säilyy ehjänä ja voidaan asettaa esille.
Käsittelyn jäljiltä ruumiit näytti toisinaan aika muovisilta (etenkin erilliset, irralliset ruumiinosat) ja allekirjoittanutkin toisinaan mietti että onkohan mua nyt huijattu oikein urakalla, mutta kyllä sitten kun jotain lihaskudosta tillitti aivan läheltä, melkein nenä siinä lihaksessa kiinni, niin oli sen verran pikkutarkkaa kudosta siinä että eihän se voinut olla tehtyä. Eihän?
Erityisen vaikuttava oli huone, jossa oli näytillä sikiö jokaisessa kehitysvaiheessa aina syntymään asti. On aivan käsittämätöntä miten jo muutaman viikon ikäisellä pikku piste on alkanut muotoutua ihmisen näköiseksi! Voin sanoa että ei ihan ole verrattavissa jotkut bilsan kirjan kuvat tuohon kokemukseen.
Vielä mainittakoon se, että kun olet tillittänyt vierekkäin asetettuja keuhkoja, joista toiset on terveet ja toiset tupakoitsijan keuhkot, niin ei heti tee mieli kävellä malluaskia ostamaan. Tarttis terveystiedon maikkojen hankkia tollasta opetusmateriaalia ni vois vaikuttaa paremmin (tai sitten ei).
Näyttelyn lopuksi yhdellä pöydällä oli vielä yksi säilötty luu, yhdet keuhkot ja yhdet aivot, joita sai sitten ihan luvan kanssa tassikoida! Mullahan oli koko näyttelyn ajan sormet suorastaan syyhynnyt päästä tökkimään ja hiplailemaan, mutta piru kun oli kiellettyä! (Myös kuvaaminen oli Ei Ei -listalla, valitettavasti.) Lopussa kiitos seisoi, pääsin pitämään käsissäni oikeita ihmisaivoja (aika hurjaa!). Oli yllättävän painava poimumöntti. Ja jännän pehmeä.
Näyttelyn jälkeen treffattiin sitten isomman lössin kanssa, ja lähdettiin näiden minulle uusien tuttavuuksien kanssa jatkamaan matkaa. Parin mutkan kautta tämä suomalaisista, ranskalaisesta ja australialais-suomalaisesta koostunut ryhmä rämä päätyi kahlaamaan kylmässä tuulessa läpi New Yorkin länsipuolen, kun piti ehtiä katsomaan erään tuttavan teatteriesitystä. Tietenkin suomalaisittain oltiin sitten vähän myöhässä, vielä kun ei meinattu ensin löytää kyseistä teatteria. Nähtiin kuitenkin esitys ja sen jälkeen suunnattiin sitten Villageen jo ennestään tuttuun kuppilaan huolehtimaan ravintopuolesta. Ruokaa ja juomaa, sekä tietenkin mahtavaa seuraa. (Ranskalaisvahvistus kameran takana.)
Oli varsin hauska ilta, vieläpä kun panostimme kaikki niin että ehdittiin illan vikaan junaan eikä tarvinnut odotella keskustassa aamukuuteen asti! Itse pääsin vielä halvallakin, kun juna-asemalta jaoin taksin parin urpon nuoren miehen kanssa niin pääsin itse kotiin jokseenkin puoleen hintaan (ja hauskasti, kun toinen laulaa puolet matkasta Michael Jacksonia nuotin vierestä ja meillä muilla oli sitten hilpeää hänen kustannuksellaan).
Sunnuntaina oli sitten vuorossa Superbowl-kemut meillä täällä kotona. Pienimuotoiset pippalot, jotka kuitenkin nostatti eilisiltaisen juhlijan mieltä kun pöytään kannettiin runsain määrin ruokaa ja olutta. Hyvä laji, selkeästi! Koitti host-isä (suuri jalkapallo-fani) kovasti minulle myös selittää pelin sääntöjä, mutta vähän meni kyllä huti. Nautin silti tunnelmasta ja otin osaa viimeisellä kympilläni myös vedonlyöntiin josta en mitään tajunnut, ihan vain fiiliksen vuoksi. Illan aikana katsottiin leffaa ennen peliä, syötiin vanhemman pojan synttärikakkua (se täyttää keskiviikkona 12) ja vaan hengailtiin kivalla porukalla. Peli päättyi nuoremman pojan väsyneisiin itkukohtauksiin (sen kannattama joukkue hävisi) ja minulle lätkäistiin käteen $100 ja onniteltiin vedonlyönnin voittamisesta. Ei juma! Parhaiten sijoitettu $10 ikinä! :D Just olin hiljaa mielessäni valittanu kun ei o rahaa.
Eilisen rahallisen voitonjuhlan siivittämänä tänään on helppo hymyillä. Se on maanantai-aamu ja uusi viikko edessä. Mitäs tällä kertaa keksis?
Olikohan se keskiviikko-aamu kun Amerikka taas ihastutti sivustakatsojaa lumipäivällä! Ja siis uutta luntahan oli aivan hirmuisesti... Vähän siinä pyörittelin silmiäni kun kuulin että koulut on nyt kiinni. No, ei siinä muuta kuin minä takaisin petiin ja vähän myöhemmin uusi heräämisyritys ja lapsille aamiaista.
Nautittiin poikien kanssa siitä, ettei ollut mihinkään kiire ja tehtiin kunnon pannari/vohveli aamiainen à la USA. (Ja Au Pairille musakanavaa telkkarista, kuten kuvasta näkyy.) Loppupäivä olikin sitten sellaista hermoja repivää kidutusta ettei paremmasta väliä. Lapset riiteli keskenään siis valehtelematta KOKO PÄIVÄN! Lounasaikaan mennessä olin niin valmis lukitsemaan ne johonkin vintille, että sain suunnilleen pitää pöydänreunoista kiinni etten tosissaan lähtenyt roudaamaan niitä johonkin. Argh!No päivän päätteeksi suoritimme ostosterapiaa ja kävin hakemassa itselleni uudet, hirmuisen söpöt kengät! Oli heti paljon parempi mieli kun oli uudet kengät kassissa ja aikani siinä Emmille puhisin kuinka lapset on maailman kamalin keksintö! (Toki seuraavana aamuna kun ne oli taas hyväntuulisia niin vähän korjailin tätä lausuntoa.)
Torstai ja perjantai meni sitten ihan normimeiningeissä. Lapset kävi koulua ja minä touhuilin sillä aikaa perusjuttuja, eli pesin pyykkiä ja näin kavereita. Torstai-ilta meni treeneissä. Perjantaina sitten host-äiti tuli sen verran ajoissa kotio, että minä ehdin rauhassa lähteä Tae Kwon Do:n vyökokeeseen. Kääk!
Tällä kertaa oli tarkoitus hankkia oranssi vyö, eli hypätä keltaisen vyön yli (=testissä pitää muistaa kerralla enemmän asioita). Jännitti aivan pirusti, ja kun hain Emmiä kuvaajan pestiin, alkoi tulla ihan huono olo kun hermostutti. Vaan niinhän siinä kävi että jännityksestä huolimatta (tai juuri siitä syystä) onnistuin muistamaan kaikki testattavat asiat ja uusi vyö tuli! Koska testasin ikään kuin kerralla kahdelle vyölle, niin sain lautaakin rikkoa kaksin kappalein. Hihii! Se on aina yhtä hauskaa.
Suorituksen jälkeen kelpasi hymyillä uuden vyön ja pystin kanssa! (Kiva muuten kun ens kesänä kotiin tullessa on matkalaukuissa roudattavana paloiksi pistettyä puutavaraa, saavat lentokenttämiehetnaiset ihmetellä :D)
Suorituksen jälkeen puhkuin sellaista itsetyytyväisyyttä että saatoin olla aika rasittavaa seuraa. Sori vaan.Lauantaina sitten oli vuorossa sivistystä ja sirkushuveja. Suuntana New York City, ja tahmean aamualoituksen (eiii meinannu jaksaa!) jälkeen vihdoin selviydyinkin junalla keskustaan. Soitto kavereille paljasti että neidit olivat juuri ehtineet kävellä Bodies -näyttelyyn sisälle. Ei muuta kuin metroon ja perässä paikalle! Bodies on sellainen paketti minkä olen halunnut nähdä jo pitkään ja nyt vihdoin sitten pääsin sinne asti. Kyseessähän on siis näyttely ihmisen anatomiasta, jossa näyttelykappaleina käytetään oikeita ihmisruumiita. Henkilö on siis ennen kuolemaansa antanut kehonsa näyttelyn käyttöön ja kuoleman jälkeen ruumis sitten käsitellään niin että se ei lähde hajoamaan vaan kaikki lihakset, iho, luut, hermosto, kaikki säilyy ehjänä ja voidaan asettaa esille.
Käsittelyn jäljiltä ruumiit näytti toisinaan aika muovisilta (etenkin erilliset, irralliset ruumiinosat) ja allekirjoittanutkin toisinaan mietti että onkohan mua nyt huijattu oikein urakalla, mutta kyllä sitten kun jotain lihaskudosta tillitti aivan läheltä, melkein nenä siinä lihaksessa kiinni, niin oli sen verran pikkutarkkaa kudosta siinä että eihän se voinut olla tehtyä. Eihän?
Erityisen vaikuttava oli huone, jossa oli näytillä sikiö jokaisessa kehitysvaiheessa aina syntymään asti. On aivan käsittämätöntä miten jo muutaman viikon ikäisellä pikku piste on alkanut muotoutua ihmisen näköiseksi! Voin sanoa että ei ihan ole verrattavissa jotkut bilsan kirjan kuvat tuohon kokemukseen.
Vielä mainittakoon se, että kun olet tillittänyt vierekkäin asetettuja keuhkoja, joista toiset on terveet ja toiset tupakoitsijan keuhkot, niin ei heti tee mieli kävellä malluaskia ostamaan. Tarttis terveystiedon maikkojen hankkia tollasta opetusmateriaalia ni vois vaikuttaa paremmin (tai sitten ei).
Näyttelyn lopuksi yhdellä pöydällä oli vielä yksi säilötty luu, yhdet keuhkot ja yhdet aivot, joita sai sitten ihan luvan kanssa tassikoida! Mullahan oli koko näyttelyn ajan sormet suorastaan syyhynnyt päästä tökkimään ja hiplailemaan, mutta piru kun oli kiellettyä! (Myös kuvaaminen oli Ei Ei -listalla, valitettavasti.) Lopussa kiitos seisoi, pääsin pitämään käsissäni oikeita ihmisaivoja (aika hurjaa!). Oli yllättävän painava poimumöntti. Ja jännän pehmeä.
Näyttelyn jälkeen treffattiin sitten isomman lössin kanssa, ja lähdettiin näiden minulle uusien tuttavuuksien kanssa jatkamaan matkaa. Parin mutkan kautta tämä suomalaisista, ranskalaisesta ja australialais-suomalaisesta koostunut ryhmä rämä päätyi kahlaamaan kylmässä tuulessa läpi New Yorkin länsipuolen, kun piti ehtiä katsomaan erään tuttavan teatteriesitystä. Tietenkin suomalaisittain oltiin sitten vähän myöhässä, vielä kun ei meinattu ensin löytää kyseistä teatteria. Nähtiin kuitenkin esitys ja sen jälkeen suunnattiin sitten Villageen jo ennestään tuttuun kuppilaan huolehtimaan ravintopuolesta. Ruokaa ja juomaa, sekä tietenkin mahtavaa seuraa. (Ranskalaisvahvistus kameran takana.)
Oli varsin hauska ilta, vieläpä kun panostimme kaikki niin että ehdittiin illan vikaan junaan eikä tarvinnut odotella keskustassa aamukuuteen asti! Itse pääsin vielä halvallakin, kun juna-asemalta jaoin taksin parin urpon nuoren miehen kanssa niin pääsin itse kotiin jokseenkin puoleen hintaan (ja hauskasti, kun toinen laulaa puolet matkasta Michael Jacksonia nuotin vierestä ja meillä muilla oli sitten hilpeää hänen kustannuksellaan).Sunnuntaina oli sitten vuorossa Superbowl-kemut meillä täällä kotona. Pienimuotoiset pippalot, jotka kuitenkin nostatti eilisiltaisen juhlijan mieltä kun pöytään kannettiin runsain määrin ruokaa ja olutta. Hyvä laji, selkeästi! Koitti host-isä (suuri jalkapallo-fani) kovasti minulle myös selittää pelin sääntöjä, mutta vähän meni kyllä huti. Nautin silti tunnelmasta ja otin osaa viimeisellä kympilläni myös vedonlyöntiin josta en mitään tajunnut, ihan vain fiiliksen vuoksi. Illan aikana katsottiin leffaa ennen peliä, syötiin vanhemman pojan synttärikakkua (se täyttää keskiviikkona 12) ja vaan hengailtiin kivalla porukalla. Peli päättyi nuoremman pojan väsyneisiin itkukohtauksiin (sen kannattama joukkue hävisi) ja minulle lätkäistiin käteen $100 ja onniteltiin vedonlyönnin voittamisesta. Ei juma! Parhaiten sijoitettu $10 ikinä! :D Just olin hiljaa mielessäni valittanu kun ei o rahaa.
Eilisen rahallisen voitonjuhlan siivittämänä tänään on helppo hymyillä. Se on maanantai-aamu ja uusi viikko edessä. Mitäs tällä kertaa keksis?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
