Rantaelämää 6.7.-8.7.

Itsenäisyyspäivän aamuna host-perheeni suuntasi auton nokan kohti etelää ja Jersey-rannikon Long Beach Islandia. Koska perheen oli tarkoitus lomailla saarella kokonainen viikko, iski meikätytöllekin siihen sitten ylimääräistä lomailua. Jes!

Suunnitelmien muotoutuessa host-äidin äiti, siis isoäiti-A, soittaa rinpautti mulle ja kutsui luokseen kyläilemään. Isoäiti-A asustelee rannikolla itsekin, ja suunnitelmaksi tehtiin tiistaille visiitti LBI:lle host-perheen luo, ja sitten keskiviikko-iltana suuntaisin takaisin kotiin.

Siispä maanantaina hyppäsin autoon aurinkorasvojen ja uimakamojen kera, ja suuntasin itsekin host-perheen perässä kohti hiekkarantoja. Isoäiti-A:n hyvien ohjeiden avulla löysin perille ongelmitta, ja kamat vierashuoneeseen nakattuani lähdettiinkin kaikki kolme (isoäiti-A, isoisä-K sekä minä) ajelulle rantaa pitkin, katselemaan vähän merimaisemia. Iltapäivä oli aurinkoinen ja istuskeltiin jokunen tovi rannan tuntumassa nauttimassa merituulesta.

Maanantai meni rentoillessa. Rantafiilistelyn jälkeen syötiin isoäiti-A:n kokkailema herkullinen illallinen, istuskeltiin takapihan terassilla hetki viinilasillisten äärellä, sitten katsottiin leffaa ja syötiin jätskiä.

Tiistai-aamuna herättiin sitten ajoissa (no... vapaapäiväksi ajoissa) ja pakattiin LBI-kamat autoon. Aamiaisen jälkeen matkaan, ja perille päästiin puoliltapäivin. Host-perheen talo oli aivan rannalla, ja heti autosta päästyämme paineltiinkin upottamaan varpaat kuumaan hiekkaan.
Suolavesi kirvelsi silmissä, kun pelleiltiin penskojen kanssa aallokossa (oli sopivasti aurinkoinen mutta tuulinen päivä), ja allekirjoittanut muisti taas miksi tykkää sitten kuitenkin enemmän Suoemen järvivesimeiningeistä. Se meriveden suola on vaan ärsyttävää!

Rantailusta tarpeeksi saatuamme siirryttiin talolle, jossa istuin kuistilla suojassa auringolta ja nautiskelin näkymästä:
Porukalla käytiin vielä illallisella, jonka jälkeen minun ja isovanhempien oli aika lähteä kotia kohti. Yhdeksänvuotias serkkutyttö tuli meidän kyydillä myöskin. Se on aika mahtava neiti, hirmusen fiksu ja hauskaa seuraa!

Keskiviikkona sitten viime syksynä onnettomuudessa loukkaantuneen isoisä-K:n kotihoitoapulainen tuli muutamaksi tunniksi talolle, ja minä ja isoäiti-A päästiin rannalle. Ensin käytiin kävelemässä, ihastelemassa ranta-alueen nättejä taloja:
Siellä oli myös suloinen telttakylä, jossa oli vierivieressä kesäasuntotelttoja. Hassuja kaksihuoneisia asumuksia, joissa voisin vannoa olevan jokseenkin kuuma!

Huomatkaa amerikanlippurivi...

Käytiin lounaalla kivassa ravintolassa, jonka terassi avautui rannalle ja syömisten jälkeen istuttiin pari tuntia rannalla nautiskelemassa veden kohinasta. Kellon lähestyessä viittä suunnattiin takaisin talolle, mentiin vielä illalliselle läheiseen kivaan ravintolaan ja sitten oli minun aika lähteä ajelemaan kotiin kohti pohjoista. Ajomatka sujui kivasti ilman sen kummempia ruuhkia. Ainut oikea liikennejumi oli ihan loppumetreillä, ja siitäkin pääsin pois aika nopeasti kun vaihdoin reittisuunnitelmaa.

Hyvä oli reissu ja oikein hauska miniloma tähän väliin. Isoäiti-A:n luona täytyy ehkä tässä kesällä mennä käymään uudestaankin!

Tulevaisuustuskaa

Ei ollut treenejä maanantaina. Rehellisesti sanottuna olin oikeastaan helpottunut, mulla kun ei ollut yhtään fiilistä mennä. Siispä nähtyäni että sali oli pimeänä, ajelinkin heti takaisin kotiin, nakkasin pyjaman niskaan ja rentoilin sitten vaan loppuillan. Mulla on luvussa ihan älyttömän mielenkiintoinen kirja: Howard Dullyn My Lobotomy. Se on elämäkerta, jossa Dully lähtee viidenkympin paremmalla puolella selvittämään, miksi hänen ollessa 12-vuotias hänelle tehtiin lobotomia. Menee taas sarjaan Kuinka Sekopäisiä Ihmiset Voi Olla?, kun tuon ikäisen lapsen aivoja lähdetään tikuilla sorkkimaan (vieläpä, ainakin toistaiseksi siltä vaikuttaa, ilman mitään kunnon syytä).

Toisten menneisyydestä lukiessa olen taas itse pohtinut omaa tulevaisuutta. Täällä väkisinkin pyörittelee paljon mielessään että mitäs tämän vuoden jälkeen? Mulla kun ei ole mitään selkeää suunnitelmaa, ei ole opiskelupaikkaa tai työtä siellä Suomessa odottamassa. Koko maailma on avoin. Ja sepä vasta stressaakin! Mitä tehdä kaikella sillä ajalla ja vapaudella?

Yksi suunnitelma (Olenko mä avautunut tästä joskus? En ole varma. Sori jos tulee toistoa.) veisi mut Pariisiin jatkamaan Au Pair hommissa, opetellen samalla ranskan kieltä, minkä tunneilla en koulussa koskaan pärjännyt (kauhealla tukiopetusrumballa aina eteenpäin). Työ olisi varmaan jokseenkin tätä samaa, mutta mitä uusia haasteita ja seikkailuja se kielimuuri toisikaan mukanaan! Ajatelkaapa, asua nyt maassa jonka kieltä ei tajua juuri lainkaan! Siinä sitä olisi motivaatiota oppia kun pitäisi jotenkin selviytyä arjesta ja kavereitakin olisi ehkä ihan kiva saada...

Suunnitelmaan yksi kuuluu tappaa aikaa ennen kevään mahdollisia koulujen pääsykokeita. Minne sitä sitten hakisi? Voi kun tietäisi! Ensin mietin psykologiaa (ollut tähtäimessä jo vuosikausia), mutta hyvin pian Amerikkaan saapumisen jälkeen psykologia vaihtui englannin filologiaan. Nyt kuukausien kuluttua englannin filologia on muuttunut mm. viittomakieleen ja siihen ja tähän ja tuohon. Voi luoja.

Yksi koulutushaara tarjoaisi mahdollisuuden hakea jo syksyllä, ja pääsykokeet olisi marraskuussa. Tämä estäisi Pariisin, mutta toisaalta tarjoaisi mahdollisuuden palata kouluun nopeammin (=nopeammin tutkinto kädessä). Mitä tehdä mitä tehdä? Lähteäkö Pariisiin kokemaan uusia seikkailuja, vai hankkiako kämppä, jäädä Helsinkiin töitä tekemään ja pääsykokeisiin lukemaan? Voi voi...

Myös täällä perheessä on keskusteltu mun tulevaisuudesta. Ensimmäisen kerran sunnuntaina host-äiti kyseli että olenko nyt varma etten jäisi vielä pidemmäksi aikaa. Meillä on alunperin ollut selvää se, että olen vain vuoden ja jatkan sitten kouluhommia kotona, mutta nyt on alkanut tull kyselyjä että jos sittenkin tahtoisin vielä jäädä. Toisen kerran asia otettiin puheeksi eilen illalla kun söin host-äidin ja poikien kanssa yhdessä illallista. Host-äiti totesi että "Vielä ehtisit Riikka sanomaan että jäät, en ole järjestölle vielä vastannut", sitten hän heitti läppää että ne kidnappaa mut ja ilmottaa mun vanhemmille vaan että ei toi Riikka nyt pääse koulun penkille kun se on vankina täällä. Tänään aamulla taas ennen töihin lähtöä se jotain puhui asiasta. Se taitaa ihan tosissaan toivoa että mä menisin sanomaan että haluan sittenkin jäädä, voinhan jäädä voinhan?? Vähän harmittaa etten jää, mutta en nyt kyllä ääneen voi sanoa että "Muuten ehkä mutta en kyllä tuon sun aviomiehes kanssa kestä asua saman katon alla kesää pidempään, sori!". Tosiaan, host-äidin ja poikien kanssa ehkä voisinkin jäädä asustelemaan vielä pidemmäksikin aikaa, mutta host-isä nyt vaan ottaa päähän niin paljon ettei kyllä pysty. JA on tässä nyt ihan oikeasti se opiskelutuska päällä, että tahtoisin päästä johonkin kouluun jotta saisin jotain oikeaa tutkintoakin aikaiseksi.

Host-isän kanssahan meillä menee periaatteessa päällisin puolin ihan hyvin, eikä mitään suurempaa riitaa ole koskaan ollut. Kuitenkin pienet asiat alkaa ottaa niiiiin paljon päähän, että niitä kestää juuri tasan sen ajatuksen voimalla että kesällä en ole enää sen talossa asumassa. En nyt jaksa mennä tarkemmin kaikkiin erinäisiin tapauksiin, mutta yksi esimerkki muutaman viikon takaa:

Lauantai-aamuna ennen keskustaan lähtöä kokkaan kananmunia. Syötyäni siivoan astiat pois, pyyhin pesuaineella tasot ja hellan. Tiskikoneeseen mahtuu ainoastaan lautanen ja muut "pikkuastiat", käyttämäni paistinpannu sen sijaan on sinne liian iso. Laitan astianpesukoneen päälle ja käsin huuhtelen paistinpannun niin ettei siinä ole mitään ruuantähteitä. Jätän paistinpannun tiskialtaaseen odottamaan seuraavaa pesukonelastia. Niine hyvineni tyytyväisenä lähdin junalla keskustaan ja tulin yöllä myöhään käytännössä vain nopeasti nukkumaan omaan sänkyyn ja heti sunnuntai-aamuna ponkaisin taas ripeään tahtiin junalle ja keskustaan. Sunnuntai-iltana sitten tulin kotiin ja löysin keittiön tasolta Post-It -lapun (eikös me kaikki vain rakastetakin post-it lappuja, häh??) jossa luki kutakuinkin seuraavasti: "Riikka, voisitko ystävällisesti siivota keittiön kun olet sitä käyttänyt. En jaksa raskaan työviikon jälkeen katsella likaisia astioita tiskialtaassa. Kiitos." Ai että tuli hyvä fiilis! Siinä sitten sunnuntai-illan iloksi tyhjensin astianpesukoneen ja laitoin sen halvatun paistinpannun sinne. Jätin myös host-isälle lapun jossa syvästi pyysin anteeksi tätä röyhkeää käytöstäni ja ahdistusta minkä tämä puhtaaksi huuhdeltu paistinpannu tiskialtaassa on hänelle voinut aiheuttaa.

Ihan vain tiedoksi, että astianpesukoneeseen ei kukaan ollut viikonlopun aikana koskenut, ne samat astiat (nyt puhtaana kun silloin lauantai-aamuna laitoin sen päälle) olivat siellä koneessa edelleen. Tiskikoneessa ei todellakaan ollut ainoastaan minun astioitani, itseasiassa suurin osa oli muiden tiskejä. Miten ihmeessä minä olen ainoa tässä talossa, joka on kykeneväinen astianpesukoneen tyhjentämiseen?? Ei ollut sitten kenelläkään viikonloppuna käynyt mielessä laittaa astioita kaappeihin, kun kerran ovat tässä kotona pyörineet! Voi luoja. Ymmärtäisin ärtymyksen jos a)paistinpannu olisi jätetty ruoantähteineen päivineen tiskialtaaseen lillumaan omaan likaveteensä ja b)pannun laitto astianpesukoneeseen olisi ollut mahdollista. Mitä minä taas en pysty käsittämään, on se, että siistiksi huuhdeltu pannu aiheuttaa valituksen, vieläpä henkilöltä joka ei koskaan itse laita omia astioitaan pesukoneeseen. Ihan todella. Jos herra ikinä syö vaikka aamulla jotain kotona, niin on tasan kipot ja kulhot tuossa tiskialtaassa vailla mitään huuhtelua. Kenen tiellä ne on siinä päivällä ellen niitä siivoa? No minun. On siis siirrettävä ne eteenpäin.

Tämä on yksi esimerkki siitä miten host-isä ottaa minua päähän aivan suunnattomasti. Ei siinä mitään jos vaatii siisteyttä ja täsmällisyyttä, mutta voisi sitten itsekin kohdata nämä vaatimukset joita muille asettaa. Useammin kuin kerran olen maanantaina aloittanut työviikkoni sillä että ensin siivoan keittiötä puolisen tuntia, hinkuttaen tasoja ja laittaen kamaa pesukoneeseen, kun se on viikonlopun jäljiltä aivan hävityksen kauhistus. Tietenkin minun tekisi mieli osoittaa mieltäni ja jättää se yhtä sotkuiseksi iltaan asti, mutta kas kun minun pitää siellä kuitenkin työskennellä niin ei sitä vain pysty tekemään kun se on siinä kunnossa missä se nyt esimerkiksi tänä maanantaina oli.

Että semmosta. Tulipa julkisesti höyryttyä, suokaa anteeksi. Mutta siis lähinnä tästä syystä en voi kuvitella jaksavani täällä olla pidempään kuin tämän vuoden, uskon vahvasti että jos sitä yritettäisiin niin kattila kiehuisi yli alta aikayksikön ja siitä huutamisesta jäisi vain kaikille paha maku suuhun. Lienee siis parempi tulla kotiin sovittuun aikaan ja jättää kaikille edes kohtuullisen kivat muistot vuodesta.

Tulevaisuuspohdintojen ohella on pitänyt taas pyörittää arkeakin vähän. Tiistaina lapset palasivat kouluun maanantain lumipäivän jälkeen. Itse olin olevinani kovasti tehokas ja kuntoilin aamulla, ennen kuin näin kaveria iltapäivällä. Sitten lapset koulusta kotiin, tehtiin läksyt ennen kuin äiti tulikin kotiin, aiemmin kuin normaalisti. Istuskelin tosiaan siinä sitten keittiössä ja höpöttelin host-äidin kanssa niitä näitä (tällöin mm. taas puhuttiin mun jäämisestä), söin heidän kanssaan illallista ja sitten lähdin suuntaamaan treeneihin. Ensin hain Emmin kyytiin, joka joutui viihdyttämään itseään tunnin verran meidän treenejä seuraten. Sen jäkeen kauheella kiireellä kotiin, pikasuihku ja kiitoa naapurikylän kahvilaan. Brasilialaisneiti Luanalla oli syntymäpäivä ja oli sitten sovittu illanistujaisia sen kunniaksi. Siellähän olikin paljon porukkaa ja maisteltiin siinä teetä ja höpöteltiin mukavia. Oikein onnistunut päivä!

Tänään olen jumittanut kotona, odotellut internet-firman teknikkoja tulevaksi. Ne on nyt tunnin myöhässä sovitusta ajasta, kohta mä joudun lähtemään ruokakauppaan enkä voi enää odottaa. Ei tosin liene yllätys, tää on nyt kolmas kerta kun ne jättää tulematta. Naurettavaa.

Täksi illaksi ei ole mitään suunnitelmia. Pitäisikö ihan vaan lueskella kirjaa ja käydä ajoissa nukkumaan?

Tunnevuoristorataa

Näin sitä taas mennä hujahti yksi viikonloppu New Jerseyn maisemissa. Tässä on menty vähän milloin missäkin tunnelmissa, mutta valitettavasti nyt on päälimmäisenä tainnut olla koti-ikävä.

Vähän alamaissa olleesta mielestä huolimatta lupasin olla valmiina puoli kymmenen aikaan perjantai-iltana, kun Pernilla soitti tulevansa hakemaan. Ajeltiin sitten naapurikaupunkiin Annin (Ann, ei Anni) luo, jossa oli pöytä katettu tortilloja varten. Meitä oli paikalla ruotsalainen kovakolmikko (Pernilla, Ann ja Jonna) ja minä. Syömisten jälkeen päätettiin pelata Unoa! Voi että meillä oli hauskaa! Naurettiin aivan hysteerisinä (Jonnalle ei pitäisi tarjoilla Cokista, se menee ihan sekaisin koko tyttö :D) ja irvisteltiin toisillemme kun aina joku nakitti nostamaan kortteja tai blokkasi sun pelivuoron. Puolenyön jälkeen lähdettiin ajelemaan kotio ja meinattiin vielä sitten illan huipentumaksi kossauttaa peuraan kun kolme pikkusta juosta humautti pimeän tien poikki. Ei onneksi kuitenkaan kolaroitu, vaikka oliki läheltä piti -tilanne.

Lauantaina oli sitten vuorossa suomalaisseuraa, kun möksötysfiiliksistä huolimatta perjantaina olin koonnut itseni ja soittanut mailitoverilleni Hannalle että josko vihdoin nähtäisiin. Ja meillähän jopa meni aikataulut yhteen niin, että minä sitten aamupäivästä lauantaina suuntasin auton nokan kohti etelää ja ajelin reilu puolen tunnin matkan Hannan luo. Neiti oli oikein teetä keitellyt ja siinä sitten teen kanssa mutusteltiin suklaakakkua ennen kuin lähdettiin katselemaan ympärillemme ja käymään vähän läheisellä ostarilla (täällä ei siis missään pikkukylissä oikeasti ole mitään muuta tekemistä kuin läheiset ostarit, se vaan on niin taivahan tosi :D). Oli oikein kiva päivä, ja hirmuisen ihana päästä taas puhumaan suomea. Kyllä se vaan niin on että koti-ikävän aikoina kivointa on päästä juttelemaan omalla kielellä jonkun sellaisen kanssa joka on samasta kulttuurista.

Alkuillasta sitten ajelin takaisin kotiin, kävin ostamassa valtavan pullon cokista, kävin suihkussa ja vaihdoin pyjaman päälle ja nautin siitä ettei tarvinnut lähteä enää minnekään. Katsoin netistä True Bloodin viime sunnuntaisen jakson, joka oli Tegan&Sara -keikan takia jäänyt katsomatta, ja taistelin troijalaista vastaan joka jostain tulla pamahti koneelle. Nyt en muuten tosiaan meinaa saada kyseistä virusta pois koneelta sitten millään ja alkaa mennä sormi suuhun, eikä mun henkilökohtainen tekninen tuki (=isoveli) ole mailla halmeilla vielä lähes vuoteen. Voi kakka!
Tämä päivä on mennyt nukkuessa ja pyjamassa haahuillessa. On ollut mieli aika maassa, ikävä kavereita kotona ja äitiä ja iskää ja veljiä ja yleisesti vaan sitä omaa elämää minkä laittoi katkolle tänne tullessaan (vaikka oikeastihan täällä eletään nyt uusia kokemuksia siihen omaan elämään, jotta saisi vaikka uutta näkökulmaa ja avarakatseisuutta sitä arkea kohtaan mikä siellä Suomessa on odottamassa). Iltapäivällä pääsin vähän juttelemaan puhelimessa niin kavereiden kuin serkkutytönkin kanssa, kun ne kaikki olivat Helsingissä katsomassa Rasmusta, ja oli kyllä aivan taivaallisen piristävää kuulla niiden ääniä.

Joskus viiden aikaan taisin vihdoin panostaa sen verran että kävin suihkussa ja laitoin vähän päivävaatetta ylle, edes pariksi tunniksi. Sitten löysin host-äidin keittiöstä kokkailemasta, joka oli todellinen yllätys sillä tässä perheessä ei ikinä syödä kotona! Minutkin kutsuttiin päivällispöytään ja oikein mielelläni otin kutsun vastaan. Ruuan valmistumista odotellessa kävin pihalla ottamassa kuvia tänään paikoilleen laitetuista halloween-koristeluista:
Että komiat on koristelut! Vielä ei tosin suinkaan ole valmista, vaan ensi viikonloppuna perhe käy hakemassa kurpitsoja ja sitten on lauantaina ohjelmassa niiden kaiverrusta. Itseä oikein harmitti kun olen siellä Niagaralla niin etten pääse osalliseksi tätä hupia, mutta sitten host-äiti juttelikin että hankitaan Riikallekin kurpitsa niin voidaan sitten viikolla joku ilta näyttää Riikalle miten kurpitsa kaiverretaan ja hän saa tehdä oman. Jee! Se oli mun mielestä niin kovin kilttiä että tuli oikein hyvä mieli.

Päivällisenä syötiin italialaisia antimia, spagettia punaisella kastikkeella, sitten oli mozzarellaa tomaateilla, munakoisoa ja sitä sun tätä. Oikein hyvää, ja oli kiva kerrankin syödä yhdessä kotona saman pöydän ääressä. Jälkiruuaksi oli sitten teetä (lapsille maitoa) ja isän syntymäpäivien kunniaksi komia kakku. Hulppeilla Batman-koristeilla tietenkin, kun synttärisankari on kova fani:
Hienon ulkokuoren lisäksi oli sisältökin oikein maistuvaa. Jos jotain amerikkalaiset osaa niin se on kyllä suklaakakut! En ole ikinä syönyt niin hyviä suklaakakkuja kuin täällä.

Piti vielä ottaa kuva hienoimmasta pöytäkukasta minkä olen ikinä nähnyt:Host-äidin ystävä lähetti tämän, nyt kun hänen isänsäkin on sairaana. Vaan eipä ollutkaan tylsä, tavanomainen kukka, vaan makoisa sellainen. Homma on nimittäin rakennettu kokonaan hedelmistä (ja pohjalla näkyvät lehdet ovat salaattia)! Sieltä löytyy ananasta (keltaiset kukan terälehdet), erilaisia meloneja, mansikoita, viinirypäleitä... Nam! Siitä vaan noukkimaan ja mutustamaan.

Nyt on iltaa kohden tullut vähän parempi mieli kun on tossa viettänyt aikaa perheen kanssa. On ne vaan niin mukavia että vaikka ikävä toisinaan painaakin niin ainakin perheen puolesta olen onnekas ja se tekee täällä olemisen kovasti helpommaksi. Nyt istuskelen tässä kuistilla teekupposen äärellä ja kuuntelen illan ääniä, heinäsirkat ja kaiken maailman elukat ne pitävät kauhiaa meteliä. Kohta menen sisään, vaihdan pyjaman takaisin ylle ja valmistaudun menemään ajoissa petiin ettei huomenna nyt ainakaan väsyttäisi, jos sitten onkin vielä vähän mieli haikeana. Ja vaikka välillä onkin huuli mutrulla niin sehän vain kuuluu tähän kokemukseen, on osa sitä ja menee kyllä sitten taas aina ohi. Loppuun vielä lainaan PMMP:n Kohkausrockista muutamia sanoja jotka kovasti aina muistuttavat siitä että näistä ajoista pitää nauttia, myös niistä huonommista päivistä: Koskaan ei enää tätäkään päivää, kahlata läpi uudestaan, mutta se häly jää soimaan.

10.7.08 Aika tavata perhe

Odotettu, pelätty, jännitetty päivä.

Aamu alkoi perhosilla vatsassa, loppupakkailulla ja aamupalalla. Syömisen jälkeen teekuppi kädessä tavarat alakertaan pois huoneista ja vimosille luennoille. Kaikkia alko jo pikkuhiljaa jännittämään enemmän ja enemmän, ja kun lounasaika nakutti ovea, suurin osa hyppi jo seinille.

Odottelua, odottelua, odottelua.

Sisämaanlennoille lähtevät meni bussiporukoissa ryhmä kerrallaan ulos luokkahuoneen ovesta. Me istuttiin pöydissä, koitettiin jutella ja laulaa, otettiin valokuvia.

Ensimmäiset hotellilta haettavat käveli yksitellen ovesta ulos kun joku ohjaajista hihkaisi nimen ja sanoi: ”Perhe alakerrassa, mene!”.

Sitten kuulin oman nimeni. Whoa. D olisi alakerrassa, pienten liukuportaiden päässä ja nyt on tapaamisen aika! Itketti koska olin niin hermostunut, ja tärisin ihan hulluna. Aivan turhaan! Aivan ihana ihminen ison kukkakimpun kanssa minua vastassa, halattiin ja lähdettiin hakemaan mun matkalaukkua laukkuhuoneesta. Käveltiin autolle ja höpötettiin vaan ihan sikana. Puhelinkeskustelujen tapaan puhetta oli PALJON, mikä on vaan hyvä. Automatka puhuttiin niitä näitä, puhuttiin perheestä ja musiikista, Bon Jovista, Bruce Springsteenistä, The Rasmuksesta… Vaikka mistä.

Pelottava osio numero kaksi: poikien tapaaminen. Voi miten ihania lapsia! Tulivat heti auttamaan tavaroiden kanssa, vietiin kamat mun huoneeseen ja mulle esiteltiin talo (wow!). Pienen kierroksen jälkeen istuttiin tv-huoneessa ja nuorempi tuli heti esittelemään mulle leego-autoaan sun muita. Ja sitten se tahtoi viedä mut huoneeseensa ja näytti mulle vaikka mitä. Vanhempi seurasi ihan hetken päästä perästä, tarjos HubbaBuban tyyppistä purkkaa ja kerto vaikka mitä. Ei ne ujostellu yhtään!

Syötiin yhdessä ja poikien kaverit tuli käymään (toinen jää yöksi). Sitten lähdettiin leffaan. D oli kauhean ihana ja antoi mun päättää että haluanko mukaan, mutta totta kai mä tahdoin mennä ja viettää niiden kanssa aikaa kun vasta tutustuttiin! E, nykyinen auppari (aivan superihana!) meni moikkaamaan jotain kavereitaan eikä tullu mukaan.

Leffan jälkeen vietiin A:n (nuorempi pojista) kaveri kotiin ja oho se asuu VÄHÄN isossa talossa. Siis oikeasti, sen kadun talot oli VALTAVIA! En oo ikinä ikinä ikinä nähny niin isoja taloja. No paitsi jossain mtv-cribsissä ehkä, mutta siis ei Suomessa semmosia ole, tai sitten mä oon onnistunu välttämään semmosia alueita.

Perheen isä oli tullut kotiin meidän ollessa leffassa joten mekin tavattiin vihdoin, todella kohtelias ja mukava mies.

Meitsi kävi heti suihkussa ja purin vähän laukkua ja nyt käyn nukkumaan. Huomenna aikanen herätys koska nuorempi pojista pitää viedä leirille muutamaksi tunniksi ja sitten E ajeluttaa mua ympäri ämpäri ja näyttää mulle paikkoja.

Toistaiseksi ei valittamista ja tuntuu että tullaan aivan loistavasti toimeen koko perheen kanssa.

Tänään opittua:
- Kun minua jännittää todella paljon, on vaikea olla itkemättä.
- Jos yritän puhua englantia todella, todella nopeasti kun olen hermostunut, kieli menee solmuun
- Paavo Pesusieni on tässä talossa suosittu juttu
- Toisin kuin luulin, Amerikkalaisissa kodeissa ei välttämättä kävellä sisällä kengät jalassa (ainakaan ei tässä kodissa)