Kaikki päättyy aikanaan

...tällä kertaa päättyi Rocktober. The Used -täyteisen viikonlopun jälkeen tiistaina (27.10) oli aika täräyttää kuukauden viimeinen live-elämys. Siispä työpäivän jälkeen New York, New York, ja lavalle nousi vielä kerran, mikäpä muukaan kuin The Used. Veto oli jälleen vallan mainio ja yleisö riemukasta.

Loppuviikko menikin sitten arkisesti, mitä nyt torstai-iltana kotona portaikossa väänsin vasemman nilkkani nurin niin, että edelleenkin, nyt kuukautta myöhemmin siinä on tuki ja liike on rajoitettua. Inhaa! Pääsin onneksi todella pätevälle tohtorille, joka antoi hyvät ohjeet paranemiselle (vaikka mulla ei kärsivällisyys meinaa riittääkään mihinkään 1,5 kuukauden paranemisaikoihin) ja pisti vielä kaupan päälle hyvän nilkkatuen mukaan. Tuli myös muuten testattua Au Pairien uusi vakuutus (ainakin STS:n tytöillä ja pojilla vaihtui Gouda Beechstreetiin), joka vaikutti erittäin hyvältä ja toimivalta! Peukut siitä!

Perjantaina alkoi sitten Halloweenin juhlinta, ainakin sen verran että nuoremman koulussa oli perinteinen Halloween-paraati. Tänä vuonna koululla oli Lumikki-teema, ja henkilökunta oli pukeutunut kääpiöiksi. Pikkunatiaiset sitten tietenkin edustivat kuka mitäkin hahmoa.

Meidän yhdeksänvuotias oli Päätön Ratsumies, ja komea Ratsumies olikin!

Lauantaina oli oikean, virallisen Halloweenin aika. Meikäläisen suunnitelmat meni uusiksi kun suunnitellut kemut osoittautui kasaan kuivuvaksi pikkukerääntymiseksi, missä en tuntisi juurikaan ketään. Ei kiitos! Siispä suunnaksi New Yorkin keskusta, josta Villagen paraatin humussa löytyisi kyllä ihmeteltävää! Hupakko kakara unohti kameran laukun pohjalle, eikä kuvia näin ollen tullut, mutta jos nyt kaipaa niin pällistelkää vaikka viime vuoden otoksia. Oli kuitenkin hauskoja asuja taas ihmisillä päällä ja Villagen kadut olivat yhtä suurta karnevaalia kun kenties miljoonat ihmiset täyttivät kaupunginosan, kaikki komeasti pukeutuneena.

Illan pitkin kaupunkia käveltyämme lähdimme toverin kanssa kotia kohti ja väsyneenä vuoteeseen. Tällaista karnevaalihumua tulee kyllä Suomessa sitten ikävä!

Rocktober jatkukoon!

Paramoren aivan loistavan New Jerseyn keikan jälkimainingeissa innosta puhkuva Pikkusisko loikki keskiviikkona 21.10 tyytyväisenä töiden jälkeen New York Cityyn katsastamaan saman bändin lavalla vielä uudestaan. Ison Omenan keikka ei saanut ihan samanlaista intoa irti allekirjoittaneesta, mutta syyttämään ei pidä lähteä yhtyettä, hermo meni huonolla akustiikalla varustettuun keikkapaikkaan jo ennen Paramoren ensinuotteja. En nyt ala laittamaan mitään kuvia, kun eiköhän niitä jo edellisessä merkinnässä saatu ihan tarpeeksi nähty, ei se kuvauskohde New Yorkissa sen monipuolisemmaksi muuttunut.

Perjantai 23.10 saapui vihdoin pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Puolikkaan työpäivän jälkeen alkoi kilpajuoksu kellon kanssa, kun minuuttiaikataululla piti ehtiä New Jerseyn metsistä New Yorkin Chinatownista lähtevään bussiin. Kunnianhimoisena aikomuksena oli päästä illaksi Bostoniin katsomaan kauan odotettua The Usedin keikkaa. Homma helpommin sanottu kuin tehty! Kun juna vihdoin saapui New Yorkiin, oli minulla jokseenkin tasan 15 minuuttia ehtiä ruuhkaisia katuja pitkin asemalta Chinatowniin. Kääk!
Onni oli matkassa kun piti saada taksi, sillä noustuani katutasolle asematunnelista, sattui juuri eräs nainen nousemaan ulos autosta, ja minä näppäränä kirmasin ovelle ja otin keltaisen menopelin haltuun eikä tarvinnut anoa etuilulupaa kadunkulman taksijonosta. Jes! Seuraavaksi selitin kiireeni taksikuskille, joka naureskellen otti tehtävän haasteena vastaan ja lähti kiitämään ruuhkaisia katuja siihen malliin että missä tahansa muussa tilanteessa olisi varmaan pelottanut kuin pikkulasta kummitusjunassa.
Taksin takapenkillä oli aikaa ottaa yhteys matkatoveriini Soniaan, joka itsekään ei ollut vielä päässyt bussipysäkille asti, vaan koitti myöskin taistella aikaa vastaan jumittavan New Yorkin metron kanssa. Apua! Tiivistä tekstailua pitkin matkaa ja oli selvää että mikäli ehtisimme bussiin, menisi erittäin hilkulle. Kilpajuoksun voitti Sonia, joka ehti kuin ehtikin bussille ajoissa ja aloitti ahkeran anomisen että bussi odottaisi pari minuuttia, kun meikäläisen taksi kurvaili lähemmäs kortteli toisensa perään.
Taksista ampaisin pikavauhtia kadulle, juoksin yhden korttelipätkän (nopeampaa kuin sompailu autolla yksisuuntaisilla kaduilla) ja näin vihdoin Sonian tutun punaisen takin ihmisten seassa. Ja bussikin oli vielä paikalla! Hirmuisella vauhdilla anteeksipyydellen kapuaminen linja-autoon ja ehdimme kuin ehdimmekin matkalle Bostoniin.

Bussimatka pohjoiseen kesti sekin perjantairuuhkissa jokusen aikaa, niinpä kilpajuoksu ei päättynyt vielä Bostonin päässäkään. Heti bussin pysähdyttyä kirmasimme juoksujalkaa juna-asemalle kyselemään neuvoa miten päästä oikeaan metroon ja keikkapaikalle. Yhden sekavan, ja toisen aivan loistavan neuvojan avulla olimme vihdoin junassa, ja ehdimme kuin ehdimmekin, kuin ihmeen kaupalla, keikkapaikalle ennen pääesiintyjän aloittamista. Aika pro suoritus, vaikka itse sanonkin! Kyllä me Sonian kanssa osataan.

The Usedista oli jostain syystä aivan mahdotonta saada edes siedettäviä kuvia, siispä luovutinkin aika pian ja saatte tyytyä yhteen huonoon otokseen.
The Used oli aivan mahtavaa päästä vihdoin vuosien odotuksen jälkeen näkemään livenä, ja bändi soittikin kivasti musiikkia kaikilta studioalbumeiltaan, eikä jumahtanut vain uusimman plätyn viisuihin. Pointsit siitä!

Keikan jälkeen valuttiin hiljaksiin takaisin hyiselle kadulle ja aloimme suunnitella matkaa bussiasemalle, josta yölinjuri veisi meidät takaisin New Yorkiin. Paikallisilta kuulimme että metrojen kulkeminen oli päättymäisillään, joten emme enää uskaltaneet lähteä maanalaisiin sompailemaan, varsinkin kun matkamme edellyttäisi junan vaihtoa. Aloimme siis huitoa taksia pysähdyksiin, kuultuamme että hinta ei tulisi vetämään budjettia aivan nollille. Ensimmäinen auto pysähtyikin heti ja kapusimme kyytiin.

Pitkälle emme tällä autolla päässeet, sillä käännyttyään kulmasta taksi joutui poliisin pysäyttämäksi. Siinä katsoivat allekirjoittanut ja toveri suut ymmyrkäisinä että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Poliisiherra avasi takapenkin oven ja pyysi meitä nousemaan ulos autosta, ohjaten meidät takana odottavaan, toiseen taksiin. Ennen matkamme jatkumista meille selitettiin, että ensinnä valitsemamme taksi oli naapurikaupungista, eikä siksi saisi ottaa ketään kyytiin Bostonin rajojen sisäpuolella. Jahas! Aika hurjalta tuntui kun ei tiennyt mistä oli kyse. Taksikuski numero kaksi, oli äärimmäisen mukava ja puhelias herra, joka ajoi meidät asemalle varsin pikaisesti ja neuvoi ruokapaikkojakin odotusajaksi (bussimme New Yorkiin lähtisi vasta aamukahdelta).

Ravintotankkauksen ja pienen odottelun jälkeen pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka kului jokseenkin nukkuen mitä kummallisimmissa sykkyröissä bussin penkeillä. Tuli ihan mieleen teinivuosien ahkera keikkailu Suomenmaalla, missä varsinkin kesäisin tuli nukuttua yö jos toinen ja kolmaskin busseissa ja junissa. Yön liikenteessä linja-auto oli Chinatownissa aikaisin ja sitä olisi kyllä mieluusti vähän pidempäänkin kuluttanut penkkiä ja nähnyt unia. Vaan ei auttanut itku markkinoilla, lähdimme laahustamaan sateisen Chinatownin läpi kohti kaverin kotitaloa.

Sonian käydessä toverimme luona hoitamassa raha-asioita (kivasti kuudelta aamulla, kun oltiin eka kulman kahvilassa syöty aamiaista), meikäläinen rentoili vielä hetken aamiaispaikassamme, ennen kuin seitsemän aikaan lähdimme kohti juna-asemaa. Tällä kertaa suuntana oli New Jersey ja kaverin ihanan pehmeä sänky, jonne pääsimme juna- ja autokyydillä kiskomaan unta kaaliin jokusen tunnin.

Iltapäivällä oli taas aika herätä ja nyt suunnata kolmeen pekkaan autolla Pennsylvaniaan, erääseen pikkukylään jossa illalla jälleen lavalle nousisi The Used. Jee! Kaatosateessa ajettu matka ei ihan ongelmitta sujunut, nääs kävi niin että eksyimme kerran kylän... öh... huonommalle ghetto-alueelle ("joo nyt ei näytä hei hyvältä... ovet lukkoon!"), mutta lopulta löysimme kuin löysimmekin hiljaiseen keskustaan ja keikkapaikalle.

Lauantain keikka oli tunnelmaltaan mitä loistavin! Keikkapaikka oli pieni kuin mikä, ja loppuunmyytynä aivan täyteen pakattu. Jo lämppäribändien aikana meinasi kansalta loppua happi, mutta sekin tilanne parani kun yksi seinä avattiin (kyllä, luitte oikein, yksi seinä koostui kolmesta isosta ylösrullautuvasta ovesta) ja ulkoilma pääsi virtaamaan sisään. Roudausjärjestelyt oli ihan pebasta, kun se rajoitti yleisön liikkumista, mutta muuten oli hyvä meininki. Jo ennen pääesiintyjän aloittamista oli tunnelma mukavan nihkeä, ja voitte vain kuvitella kuinka kauniilta näytti meidän seurue kun riekkumisen jälkeen oli kansa likainen, hiestä märkä ja varsin.. no... aromikas. Oi nam! Sitä oli mitä mukavin sen jälkeen pakkautua autoon ja ajella kotio! Jostain syystä ikkunat oli auki jonkun verran matkan aikana...

Sunnuntaina heräiltyämme oli aika viedä Sonia juna-asemalle ja sanoa heipat neitoselle, joka maanantaina lähti suuntamaan Suomea kohti. Oli kyllä ihan huippua tehdä yhdessä vielä tämmönen kunnon keikkareissu, ennen kuin tiet taas erkanivat. Nähdään ensi vuonna!

Rahan tuloa, menoa ja livemusaa

Iskän vierailun jälkeen oli aika palata arkirytmiin eli: aamiainen, kouluun vienti, pyykkiä, koulusta haku, läksyjen teko, harrastuksiin ajo, kotiin tuonti, vapaus. Noin niin kuin pähkinänkuoressa kivasti tiivistettynä.

Viikon rauhaisan työnteon jälkeen oli aika potkaista käyntiin Rocktober eli Rokkilokakuu. (Juu pointsit vaan Ritalle nimestä, ei ollut meikäläisen luovuutta tuo Octoberin vääntäminen Rocktoberiksi.) Keikkailu lähti liikkeelle torstaina 15.10, kun työpäivän päätteeksi säntäsin junalla New Yorkiin katsomaan Hansonia.

Yhtenä illan lämppäreistä oli
varsin loistava Hellogoodbye.

Aina yhtä loistava veljestrio ei pettänyt odotuksia tälläkään kertaa, ja keikka oli aivan sanoinkuvaamattoman loistava.

Hansonin keikasta ei kauaa ehtinyt toipumaan, kun perjantaina oli suunnattava töiden jälkeen Montclairiin katsomaan Paramorea Sonian kanssa. Lavalle noustessaan ihanainen Hayley yhtyeineen viihdytti rautaisella otteella. Pahoittelut kuvien yksipuolisesta kohteesta, mutta Hayley nyt vaan on NIIN ihana.

Keikan lopulla lavalle lisä-ääneksi säntäsi
myös lämppäribändit The Swellers ja Paper Route.

Keikan jälkeen lauantaina oli aika rauhoittua ja keskittyä työntekoon. Järjestöni aluekoordinaattori lähestyi minua sähköpostitse pari viikkoa aiemmin pyytäen lastenhoitoapua lauantai-illalle. Niinpä painelin hänen talolleen iltapäivällä, ja vietin aikaa hänen lastensa kanssa, laittaen mukavat penskat nukkumaan ja odottaen vanhemmat kotio puoliltaöin. Aluevastaavan penskat oli varsin mukavat 10- ja 13-vuotiaat, joiden kanssa oli leppoisaa hengata (varsinkin kun suurimmat tappelut jäi ilmeisesti vieraskoreuden ansiosta kokematta), siispä varsin helppo lisätienesti!

Muutenkin pari lokakuun viikkoa meni lisätienestejä ansaiten (rahaa länsirannikon matkaan, jee!), kun meidän siivoojat lähti vaihtoon. Host-äidin etsiessä uusia, minä salamana haistoin rahan ja tarjouduin hoitamaan siivoukset kunnes uusi siivousfirma löytyisi. Host-äiti tarttui tarjoukseen muitta mutkitta, ja parin viikon ajan sainkin lisärahaa myös siivouspalveluista täällä kotona. Hienoa!

Epäilyksettä aivan loistavaa

Nyt ois sitten reissutarinaa tiedossa. Ja anteeksi vain, en osaa tätä kyllä tiivistää, lukekoon ken jaksaa.

Kävi nimittäin tosiaan niin että kun olin tuossa vajaa pari kuukautta takaperin Bamboozle rockmusiikkifestivaaleilla esiintynyt No Doubt vakuutti minut niin perinpohjaisesti livekyvyistään, että lähtiessäni festareilta kotio ostinkin vielä lipun No Doubtin ja Paramoren yhteiskeikalle.

Eilen perjantaina siis odotin host-isän kotiintuloa kuin kissa pistoksissa, ja anteeksipyydellen ampaisin ovesta pihalle samantien miehen kävellessä sisään. Oli ehdittävä vartin päästä lähtevään junaan, mikäli mielin olla missaamatta osaa keikasta! En tohtinut sen kummemmin pyytää järjestelyjä tälle iltapäivälle, kun oli se Coldplayn vuoksi saatu erikoisvapaa juuri hetki sitten. Niinpä tälle keikalle valmistauduttiin lähinnä periaatteella "menen jos töistä ehdin".

Juosten ehdin junaan ja pääsin juuri pois alta kun kauhea ukkosmyrsky ja rankkasade alkoi. Junamatka menikin sitten salamia (salamoita??) ihastellessa, kunnes oli vaihtojen aika. Ensimmäinen junanvaihto meni helposti, tutulla vaihtoasemalla, toinen ei sitten ollutkaan niin helppo. Voin kertoa että Newarkin Penn Station on sokkeloinen! Ainakin jos on kiire seuraavaan junaan. Pää kolmantena jalkana juoksin useamman laiturin läpi, kunnes vihdoin ohikulkijoiden avustuksella löysin oikeaan paikkaan. Ehdin jopa junaankin, kun se oli onnekseni muutaman minuutin myöhässä. Junan tultua vahvistin vielä konnarilta että olin nousemassa oikeaan menopeliin, ja mies totesi että juna on oikea, lippusi väärä. Loistavaa. En ollut ottanut huomioon että matkani toinen puolikas suuntaa New Yorkista ulospäin, jolloin on voimassa ruuhka-ajan korkeamman lippuhinnat. Nätisti pyysin että saisin maksaa herralle ekstrat junassa, ja sehän sopi joten hyppäsin kyytiin. Lopulta mukava konnari ei sitten tosin veloittanutkaan minulta mitään. Hymyili vain ystävällisesti ja toivotti hyvää viikonloppua. Ihana mies!

Päästyäni vihdoin määränpäähän, oli aika etsiä internetissä mainostettu ilmaiskyyti itse keikkapaikalle. Asemalta hyvän matkan päässä oleva konserttipaikka lupaili nettisivuillaan tarjota vieraille ilmaisen bussikyydityksen juna-asemalta teatterille ja takaisin. Lähtöpaikasta tosin ei ollut netissä mitään mainintaa. Muutamalta paikalliselta kyseltyäni löytyi bussin lähtöpaikka, ja jokseenkin heti paikalle päästyäni bussi kaartoikin kulman takaa. Ja millainen bussi! Asemalta areenalle meidät kuljetti aito, keltainen, amerikkalainen koulubussi! Olin ehkä vähän turhankin innoissani siitä, että pääsin aidon koulubussin kyytiin. Kokemus oli suhteellisen autenttinen, kiitos taakseni leiriytyneet, kovaääniset nasaalipuheiset teinitytöt.
Keikkapaikkana toimi osittain katettu amfiteatteri Jerseyn metsissä, jossa myöhemmin osoittautui olevan ihan mielettömän hyvä äänentoisto. Näin ainakin mun korvaan, vaikken hirveesti tommosista teknisistä jutuista nyt ymmärräkään.

Onnekseni mulla kävi tuuri, ja pääsin paikalle ennen kuin Paramore ehti nousta lauteille. Yhtyeen ensimmäiset tahdit soitettiinkin juuri kun minä pääsin astumaan nurmelle.
Näin bändin livenä kerran Provinssirockissa, ja sen jälkeen hinku nähdä uudestaan on ollut kova. Eikä meininki lavalla pettänyt lainkaan. Tarjoiltiin uutta ja vanhaa, sekä vieläkin uudempaa, syksyllä julkaistavalta levyltä.

Varsin mellevä ylläri oli nurmirinteen koostumus. En ollut lainkaan ajatellut että myrskyjen rankkasateet tosiaan tekisivät moisesta alustasta varsin hurmaavaa mutavelliä. Aromit olivatkin sateisista Ruis- ja Ankkarockista tutut löyhkä ja lemu. Puhumattakaan siitä, että alamäki oli liejuisen koostumuksensa ansiosta varsin liukas! Rajoitti hieman jamittelua, kun suurempi pomppiminen ja loikkiminen piti jättää välistä, mikäli ei mielinyt lentää selälleen mutavellin joukkoon. Sikäli kuitenkin kävi tuuri, että sade loppui juuri ennen bussin saapumista keikkapaikalle, ja koko iltana ei oikeastaan vettä ripotellutkaan, massiivisesta salamoinnista huolimatta. Sen sijaan taivas oli mielettömän kaunis, eikä ihan heti näistä kuvista arvaisi että jatkuvalla syötöllä pilvien sekaan kapusi isoimpia salamia mitä olen koskaan nähnyt.En saanut itse videota siitä salamoinnista, mutta löysin YouTubesta yhden josta voi katsoa mitä tarkoitan. En ole ennen nähnyt salamaa joka alkaa yhdestä kohtaa ja sitten jatkuu aaltomaisesti läpi taivaan, mutta eilen illalla niitä matkusti pään yli jatkuvasti. Tässä videossa sellainen salama näkyy kohdassa 0:58. Käykää katsomassa!

Se siitä sääraporista. Paramoren jälkeen lavalle kapusi sitten illan pääesiintyjä No Doubt. Eikä kyllä jättänyt kylmäksi! Yhtye nousi meikäläisellä kyllä livebändien asteikolla ihan kärkeen, yksi parhaista, ellei jopa paras livebändi minkä olen nähnyt! Nurmipaikathan olivat lavasta kauimmaisena, mutta kiitos alamäen ja mun superkameran, sain jopa muutaman siedettävän kuvan aikaiseksi.

Mun uusi lemppari"hahmo" No Doubtista:
Perkussionisti/torvitaituri/jamittelijamies!

Järkyttävän hyvissä fiiliksissä jammailin keikan jälkeen kohti koulubussia. Ja olin kyytimuodostani yhä edelleen aivan laittoman innoissani. Tulipa poistuttua koulubussin hätäuloskäynnistäkin, kun malttamattomat kanssamatkustajani eivät jaksaneet (no ne meinasi myöhästyä junasta) odottaa bussin tyhjentymistä vaan avasivat perässä olleen takaoven. Mitä he edellä, minä perässä. Tietenkin.

Juna-asemalla alkoikin sitten reissun hassunhauska osuus. Nimittäin kello 23:33 aikataulutettua junaa ei ollut vielä puoliltaöinkään saapunut. Niin ikään puoliltaöin aikataulutettu juna loisti poissaolollaan. Asemalla oli kasa nälkäisiä, janoisia ja väsyneitä konserttivieraita, eikä junaa mailla halmeilla. Joskus hieman ennen yhtä asemaa lähestyi juna. Ja se suhautti täyttä vauhtia ohi! Mitä hittoa?! Sama toistui noin viisi minuuttia myöhemmin. Allekirjoittaneen vika juna vaihtoasemalta kotiin lähti viisi yli yksi yöllä. Juna keikkapaikan asemalle saapui noin varttia yli yksi, lähes kaksi tuntia myöhässä! Hellurei ja hyvää yötä. Väsyneenä sitten ei auttanut muu kuin matkustaa New Yorkiin asti. Ainakin "kaupunki joka ei koskaan nuku" tarjoaisi mahdollisuuden ruokailuun.

Kahden aikaan saavuin sitten vihdoin Isoon Omenaan ja laahustin ensimmäiseen avoimeen ruokapaikkaan (edellisestä ruokailusta noin 13 tuntia, alkoi tuntua vatsassa). Kun oli jumittanut kaksi tuntia keskellä ei mitään juna-asemalla, tuttu New York tuntui kummallisen ystävälliseltä ja turvalliselta. Onneksi, sillä minun ei sitten auttanut muu kuin odottaa aamun ensimmäistä junaa, joka lähtisi vähän yli kuusi aamulla. Siispä söin, kirjoitin päiväkirjaa, kuuntelin musiikkia. Kun väsymys meinasi aiheuttaa pakkonukahduksen, lähdin tallustamaan juna-aseman korttelista Times Squarelle, ihan vain pysyäkseni hereillä. Kävely virkistikin ja istuin kokiksen kanssa mäkkärissä reilu tunnin (about ainut aukiollut paikka siinä kohtaa). Juttelin kahvilla pysähtyville katukauppiaille ja ihmettelin maailman menoa.

Viiden aikaan lähdin tallustamaan takaisin juna-asemalle. Kuuntelin musiikkia ja ihastelin vaalenevaa taivasta. Empire State Building näytti kauniilta kun aamun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat sen huippua. Kiireinen kaupunki hiljenee lauantaisin aamuviideltä, ja kadut olivat ihanan tyhjiä. Sai ihan rauhassa fiilistellä aamun aikaisia tunteja ja suorastaan harmitti että olin niin väsynyt, enkä voinut jäädä nauttimaan aurinkoisesta aamusta. Matkaajan oli kuitenkin aika suunnata kohti omaa vuodetta.Auringonpaisteesta sukelsin omaan sänkyyn puoli kahdeksalta aamulla. Onneksi oli niin tappohyvä keikka No Doubtilta, ettei näin jälkikäteen ota tuo junasählinki edes päähän. Tämä päivä menee varmaan aika lailla nukkuessa, huomenna pitää päästä levyostoksille shoppailemaan No Doubtin myöhemmätkin levyt. Mulla on vaan se ensimmäinen.

Loppuun vielä pari videopätkää No Doubtin setistä:

Coldplay 26.5.

Vielä viimeinen tarina isoveljen vierailusta. Sitten siirrymme taas ah-niin-jännittävän arjen raportointiin.

Kuten jo menin möläyttämäänkin, niin isovelihän oli ostanut liput Coldplayn keikalle ja vei minut sinne synttärilahjaksi. Siispä, kun tiistaina olin vienyt lapset kouluun, hilpaisin New Yorkiin, josta matkamme jatkuisi Philadelphiaan. Itse keikka tulisi olemaan New Jerseyn puolella Camdenissä, mutta koska kyseinen kaupunki on tilastollisesti yksi USA:n vaarallisimmista kaupungeista, päätimme majoittua joen toisella puolen Philadelphiassa.

Päivä oli varsin sateinen, mutta pieni ripottelu ei juurikaan haitannut, varsinkin kun majapaikkamme ei ollut kovinkaan kaukana bussiasemasta (saatika joen yli vievän lautan laiturista). Tylsä, märkä ja kylmä Philadelphia ei juurikaan turistia houkutellut, joten tiukahko aikataulu ei edes harmittanut, vaan pian hostellin löytämisen jälkeen suuntasimme lautalla New Jerseyn puolelle.

Ruokatankkauksen ja pienen hengailun jälkeen tallustettiin sisään areenalle, joka alkoi hiljalleen täyttyä Coldplaytä odottavasta kansasta. Pari lämppäribändiä myöhemmin asteli lavalle illan pääesiintyjä. Aijai!
Coldplay on ehdottomasti aivan huippu livenä! Keikka oli viihdyttävä paitsi musiikillisesti, myös visuaalisesti. Lavalla tapahtui paljon ja esiintyminen ulottui lavan ulkopuolellekin. Yhtyeellä oli yleisön puolella pari lavaa molemmin puolin katsomoa, ja osa kappaleista siirryttiin soittamaan sinne (Chris Martin juos nääääääin läheltä mua!).

Jaan tässä pari videota keikalta, kun niitä tuli otettua useampia. Ensimmäisenä pieni pätkä Yellowta, jonka aikana yleisön joukkoon pudoteltiin katosta paljon keltaisia palloja seilaamaan ihmismeren päällä. Se oli mielettömän kaunista. (Joo, myönnetään, mua alkaa edelleen itkettää joka kerta kun katson tän videon...)


Toisena videona sitten viime kesän iso hittibiisi Viva La Vida, jonka sain kameralle melkein kokonaan, paria ensimmäistä tahtia lukuunottamatta.


Keikan jälkeen yhtye ilahdutti vielä katsojia jakamalla uloskäynnillä kaikille ilmaiseksi uusimman Left Right Left Right Left -livealbuminsa! Sitä pääsi siis illan tunnelmia fiilistelemään levyltä heti kotiinpäästyä. Aika mahtia! Nostan aina hattua ilmaiselle musiikille. Vieläpä ilmaiselle, hyvälle musiikille.

Keikan jälkeen kipitettiin puolijuoksua illan viimeiseen lauttaan joka seilasi konserttikansan joen yli takaisin Philadelphian puolelle.

Seuraavana aamuna hilauduttiin jälleen bussiin ja matkustettiin takaisin tuttuun New Yorkiin. Oli aika sanoa veljelle ja Lauralle heipat, kun he suuntailivat suorittamaan viime hetken tuliaisostoksia ja minä lähdin kohti Jerseytä ja työntäyteistä arkea.

Swinefloozle 2009

Hiljaisuuden ja "ei mitään tekemistä" -mielialan rikkojana toimi toukokuun ekana viikonloppuna pidetty Bamboozle-festivaali, jonne sännättiin iloisin mielin nauttimaan livemusiikista ja sirkushuveista.
Lauantai-aamuna siis pakkasin laukkuun kertakäyttösadetakkeja (koko viikonlopuksi luvattu kaatosadetta, jipii!) ja käsidesinfiointiainetta (pyh pah swineflu a.k.a sikainfluenssa) ja lähdin hakemaan ihanaista Soniaa seurakseni Jersey Cityn sokkeloista.

Koska en ollut pakannut mukaan aurinkolaseja, toverimme Keltainen pilkisti mukavasti esiin pilvien takaa ja lauantain festaripäivästä tulikin yllättävän pirteä. Lavojen takana näkyi Manhattan...
...ja osaksi avatun, tyhjän Giants-stadionin ei tarvinnut toimia sadesuojana, vaan lähinnä käsienpesu- ja ruokailupisteenä.
Lauantain festaripäivä oli minulle lähinnä fiilistelyä ja uuden musiikin löytämistä. Bändit olivat jokseenkin tuntemattomia ja niinpä tallustinkin vain Sonian perässä katsomassa yhtyeitä joita hän tahtoi nähdä ja nautiskelin siitä, että luvattu sade ei koskaan ilmaantunut juhlaa häiritsemään.

Illan pääaktina lauantaina oli Fall Out Boy, jota Sonia tahtoi nähdä lähinnä muistelosyistä. Itse en ole koskaan kyseisestä yhtyeestä innostunut, ja jopa seuralaiseni kyllästyi siinä määrin että lähdettiin kesken keikan ajelemaan kotia kohti.

Sunnuntaina (3.5.) oli odotettu päivä, jolloin lauteille nousi ennen kaikkea The Used. Tätä keikkaa on odotettu jokunen vuosi! Siispä olin aivan pähkinöinä, vieläpä kun paikalle tuli sunnuntaina paljon kavereita. Moisten piristysruiskeiden vuoksi ei koko päivän kestänyt sadekaan haitannut, vaikka ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen olikin läpimärkä (kertissadetakista huolimatta), ja parin tunnin päästä kylmyys tunki luihin ja ytimiin. (Onneksi stadionilta sai kuumaa kaakaota!)

Ennen illan Used-huipennusta, lauteille nousi myös Taylor Hansonin sivuprojektibändi Tinted Windows! Itse en edes tajunnut yhtyeen olevan Bamboozlen esiintyjälistalla, ja oivallus kävi vasta siinä vaiheessa kun satuin saman lavan kohdalle bändin kavutessa soittimiensa taa.
Sunnuntain viihdyttäjinä toimi myös mm. Billy Talent, Taking Back Sunday, (ruotsalainen) The Sounds, sekä viiden vuoden tauolta palannut No Doubt! Viimeisenä mainittu vakuutti energisyydellään niin, että vielä ennen autolle hilaantumista menin ja ostin lipun heidän kesäkuun lopussa pidettävälle keikalle, jolla soittaa myös ihanainen Paramore. Loistava loppu hienolle viikonlopulle!

Väsyneenä, läpimärkänä ja viluisena ajeltiin vielä Jersey Cityyn Sonialle. Matkalla tietenkin eksyttiin Amerikan ah-niin-ihanille motareille, mutta löydettiin onneksi perille parin mutkan kautta (ja meinattiin joutua Manhattanille, mutta vedettiin sitten tunneleille vievältä tieltä hieeeeman laiton uukkari poies....). Loppu hyvin kaikki hyvin! Sonian majapaikalta ajelin tuttua reittiä kotio ja olin omassa huoneessa jo ennen puoltayötä! Go me!

Tämän Au Pairin veri vaatii nyt vaan lisää keikkaelämää. Saisi nuo lempparibändit nyt lopettaa taukonsa ja palata lavoille sankoin joukoin! Riikka kiittää ja kuittaa.

(P.S. Selvisin koko viikonlopusta ilman kauhistuttavaa Sikainfluenssaa, jes!)

Mmmboping

Lalalalauantai! Vuorossa oli vihdoin se odotettu Hansonin keikka. Kyllä vain, sen saman Hansonin, joka vuonna 1997 valloitti MTV:n Mmmbop-hitillä. Sitäpä ei Euroopassa (tai no... Suomessa varsinkaan) usein tiedetäkään, että bändi ei ole vuoden 1997 jälkeen koskaan lopettanut musiikin tekemistä, vaan julkaisee yhä levyjä ja tekee kiertueita. Ja jotkut sellaiset kuten minä, ovat yhä mukana kelkassa, yhdentoista vuoden omistautumisella.

Auton nokka siis kohti Montclairiä. Mukana keikkalippu, kamera ja roppakaupalla iloista mieltä.
Ensin suuntana oli Montclairin yliopisto. Hansonin veljekset ovat jo pidemmän aikaa suunnanneet katseensa kohti Etelä-Afrikkaa, tiedostaen heidän köyhyytensä ja taistelunsa AIDSia vastaan. Siispä viimeisimmän levynsä myötä on alkanut työ Afrikan auttamiseksi. Take The Walk -projekti pyrkii nostamaan AIDS-tietoisuutta ja saamaan ihmiset tekemään pieniä tekoja köyhien auttamiseksi. Erityisesti tämä ponnistelu konkretisoituu ennen Hansonin keikkoja, kun pojat/miehet järjestävät mailin mittaisia kävelyitä. Tällä kertaa minullakin olisi mahdollisuus olla osana tapahtumaa!

Lauantain kävely tosiaan siis tehtäsiin Montclairin yliopiston kampuksella. Ajelin siis paikalle, sain auton parkkiin vierailijoille tarkoitettuun parkkihalliin ja pienen harhailun jälkeen löysin kampukselta rakennuksen jonka luota kävelyn oli tarkoitus lähteä. Odottelua. Odottelua. Olin siis paikalla hyvissä ajoin, koska jätin aikatauluuni runsaasti väljyyttä eksymisiä varten (joita ei sitten tullut, jee!).

Vihdoin paikalle tulivat yliopiston päässä tempausta järjestävät henkilöt, jotka pystyttivät aukiolle pöydän jolla rekisteröidytään kävelyyn osallistuvaksi.

Hanson lahjoittaa jokaista rekisteröitynyttä kävelijää kohden yhden dollarin kyseistä AIDS-työtä varten, tämän vuoksi rekisteröityminen on erityisen tärkeää, ennen jokaista kävelyä.
Rekisteröitymisen aikana paikalle valui koko ajan lisää väkeä, ja pian alkoikin olla ihan kiva ryhmärämä kasassa. Hetken päästä kuuluikin meikäläisen selän takaa tuttuja ääniä, kun 9-vuotiaana tutuiksi tulleet (siis minä olin yhdeksän) herrat Isaac, Taylor ja Zac Hanson ne sieltä tallustivat paikalle kovaäänisten ja kitaroiden kanssa. Pojat nousivat aidalle seisomaan ja ensin puhuivat hieman aiheesta, jotta kaikki varmasti tietäisivät mitä täällä tänään tehdään, miten ja miksi. Paljon tuli hyvää asiaa, ja puheen lopussa he pyysivät kävelijöitä ottamaan kengät pois ja suorittamaan mailin kävelyn paljain varpain. No ei muuta kuin Converset laukkuun roikkumaan! Kävely oli varsin mukava tilaisuus. Jätkät kävelivät siellä muiden seassa paljain jaloin, juttelivat kaikille niitä näitä ja pitivät hyvää meininkiä yllä. Tuli tosi hyvä fiilis siitä hommasta. Ei olisi 9-vuotias Riikka siellä julisteiden keskellä huoneessan uskonut, jos joku sille olisi kertonut että 20-vuotias Riikka kävelee New Jerseyssä vuoroin Taylor Hansonin, vuoroin Zac Hansonin (jonka silloin aikoinaan piti siis olla mun tuleva aviomies, haha!) vierellä höpötellen sitä sun tätä.

Kävelyn jälkeen kokoonnuttiin taas samalle aukiolle josta lähdettiinkin, ja pojat vielä vetivät akustisesti ilman mitään mikkejä Great Divide -kappaleen, josta on tullut tämän projektin yksi tunnuskappaleista.

Tilaisuuden jälkeen aloin siinä valmistautua keikkapaikalle ajeluun (mm. laittamalla kengät takaisin jalkaan) kun joku koulun opiskelijoista tuli kysymään että mitä täällä oikeen tapahtuu. Kerroin sitten hänelle projektista ja juteltiin niitä näitä. Kehotinpa naista tulemaan illan keikallekin jos vaan hänellä olisi aikaa. Oikein mukava nainen. Samaan aikaan yksi faneista tuli kysymään josko osaan neuvoa tietä kampukselta keikkapaikalle, kun hän parin kaverinsa kanssa olisivat kävelemässä sinne eivätkä vaan tiedä minne suuntaan pitäisi lähteä. Ajo-ohjeethan minulla oli autossa, ja kutsuin tytöt niitä tutkimaan, ja saavat kyllä ihan autokyydinkin jos tahtovat. No tahtoivathan ne, ja hypättiin sitten kaikki neljä meikäläisen kaaraan ja lähdettiin luovimaan Wellmont Theatrea kohti.

Tytöt oli varsin mukavia, New Yorkilaisia nuoria jotka olivat päivällä Nycin keskustassa ollessaan päättäneet lähteä suorittamaan tämän kävelyn, kun eivät vielä olleet olleet yhdelläkään mukana (keikkoja heillä kyllä oli takana yli kaksikymmentä, mutta eivät koskaan olleet ehtineet kävelyille mukaan). Kun päästiin keikkapaikan luo ja saatiin auto parkkiin, lähdettiin vielä yhdessä syömään läheiseen, oikein ihanaan kahvilaan. Tytöillä alkoi vähän väsymys painaa ja miettivätkin siinä ostaako liput illan keikalle vaiko eikö. Syömisten jälkeenlähdettiin eri suuntiin, enkä tiedä päätyivätkö tytöt tulemaan keikalle vaiko eivät.

Keikkahan oli... Hanson vain on aivan loistava livenä, ei sille mitään mahda. Heidän keikoillaan yhdistyy yli kymmenen vuoden kokemus, hirmuinen energia, hyvät kappaleet ja mieletön soittamisen taito ja intohimo siihen hommaan. Aivan mieletön fiilis. Meikäläinen kapusi parvelle jammailemaan, kun tällaisena hukkapätkänä en näkisi lattiatasolta kuitenkaan mitään. Parvella luovinkin tieni kaiteen luo eteen josta oli aivan loistavat näkymät ja hieno meininki.

Keikka meni aivan hujauksessa ja ennen kuin oikein ehdin tajutakaan mikä minuun iski, olin taas jo kadulla viilenevässä illassa. Tarkoitus oli lähteä suoraa autolla kotia kohti, mutta heti keikan jälkeen oli kadut aivan tukossa autoista ja kun läheisen kahvilan (saman jossa oltiin syömässä) ovimies, vielä totesi että ruuhkassahan sie vaan sitten istut, niin poikkesinkin sinne sisään vielä kokikselle. Paljon mukavampi istua kahvilassa kokiksen kanssa ja käydä läpi illan valokuvia, kuin istua autossa janoisena keskellä ruuhkaa! Vähän ennen puoltayötä lähdin sitten autolle ja löysin varsin vaivatta kotiin.

Väsymys iski jokseenkin heti ovesta sisään käveltyäni. Keittiön tasolta löysin minulle Suomesta tulleen pienen paketin, jota tuijotin avaamatta varmaan pari minuuttia kun en voinut käsittää mikä se voisi olla. Paketista löytyi $25 lahjakortti Build-A-Bear Workshoppiin, pipo ja kaulaliina uudelle nallelle, kortti Rockefeller Centeristä ja sen takana kehoitus mennä hakemaan mun himoitsema oma pikku Westie kaupasta kotiin. Katja ja Laura olivat täällä ollessaan käynyt ostamassa nuo mulle. Voi luoja! Voitteko nyt kuvitella? Mun ystävät on just tommosia höpöjä jotka tekee tollasia hupsuja juttuja. Enkä edes käsitä millä rahalla, kun käsittääkseni ne oli jo sunnuntaina ihan vararikossa. Mutta kiitos kiitos kiitos miljoonasti tytöt! Täytyy käydä hakemassa pehmohauva kotiin ^__^

Huomenna se on taas maanantain vuoro.
Mistä tulikin mieleen: Hyvää huomista syntymäpäivää iskälle!