Kasvihuoneilmiö on huijausta!

...koska on vissiin ihan normaali joulukuun puoliväli, kun eilen oli noin 20C (67F) lämmintä, tänään päivä alkoi raekuuroilla ja nyt illalla maa on valkoinen ja lumirättejä tulee taivaalta yhä. Jep. Ihan normaalia.

Tässä nyt jännityksellä katsellaan onko huomenna Snow Day (=lunta pari hassua senttiä ja koulut sen takia kiinni), vai joutuuko räkänokat sitten kuitenkin opin tielle. Lapsirakkaana Au Pairina tietenkin hiljaa rukoilen armahdusta ja koulujen normaalia aukioloa, jotta pääsen päivällä toteuttamaan alkuperäistä suunnitelmaani jouluostoksista (peruutin joulun, mutta se ei taida mennä läpi host-perheen kohdalla. Pah.) Tai siis enhän minä tietenkään niistä ostoksista välitä, mutta on vain lasten etujen mukaista että he pääsisivät normaalisti kouluun viisastumaan!

Täällä on muuten jännää tuo talvielo. Nyt ei olla missään Floridassa, vaan pohjoisessa New Jerseyssä missä lunta tulee joka ikinen talvi, mutta silti täällä menee kaikki ihan sekaisin pienestäkin lumimäärästä. Meinaan juuri tuota koulujen sulkemista yms. Jengi menee ihan lukkoon ja elämä pysähtyy kun vähän on maa valkoinen. Sikäli ymmärrän, sillä täällä ei (ja nyt en huijaa) ole talvirenkaita ollenkaan! Samoilla kumeilla vuodenajasta riippumatta. Sitä taas en mitenkään saa pieneen pollaani, että miten ihmeessä paikassa, jossa sitä lunta siis tosiaan joka vuosi tulee, ei käytetä talvirenkaita. Ei täällä jengi edes tiedä koko käsitettä hitto soikoon! Urpoja.

Lumen lisäksi minua on kohdannut suuri henkilökohtainen kriisi: täältä ei saa Compeed rakkolaastareita! Ja nythän on niin että kantapäissäni on elämäni kipeimmät rakot kun vähän sisäänajoin uusia korkkareita (hieman vaatii muokkausta ne reunat ennen kuin kenkiä voi alkaa käyttää tosissaan) tossa eilen. Että äiti hoi apua, tuo Compeed-rakkolaastareita jokunen kipale! Täällä on vaan jotain humpuukikamaa mistä ei ole mihinkään. Pöh. Nyt on kauheat jalkojen teippailut että voi laittaa yhtään mitään popoa jalkaan, niin on kipeinä. Jotenkin pitäisi nyt pärjäillä kun äiti ei ole tänne tulossa vielä pariin viikkoon. Mutta että jatkon tapauksia varten ois sitten Compeedeja, kun noiden kenkien sisäänajo jatkuu heti kun näistä rakoista toivun, niin sitten on taas varmaan uudet hiertymät kohtapuoliin jaloissa ennen kuin saan nuo kengät sisäänajettua. (Mutta luovuttamaan en todellakaan suostu, niin on kauniit popot. Kyllä mää vielä keinot keksin!)

Nyt kutsuu unijukka, huomenna pitää olla energiaa jos käykin niin että riiviöt on kotoa koko päivän!

Autoilusta... (ja vähän siitä sun tästä)

Kun nyt tuli tuolla aiemmin kehuttua paikallisten ajelua, niin nyt täytyy vähän urputtaakin. Jos risteyksissä osataankin antaa tietä, niin kaistat on kyllä paikallisilla kuskeilla useammin kuin silloin tällöin hakusessa! Siis ihan järestään tuolla jos on kaksi kaistaa yhteen suuntaan, niin vähintään yksi (yleensä joko keski-ikäinen mies, tai vanhempi naishenkilö) autoilija se siellä ajaa AIVAN keskellä kaistoja! Siis ihan todella niin että se valkoinen katkoviiva menee tasan auton renkaiden välissä, ihanko tähtäävät tarkkaan? Ei luoja. Riipii ihan suunnattomasti kun siinä et pääse sitten ohi, yli etkä ympäri millään tavalla.
Toinen välillä aivan suunnattomasti nyppivä seikka on tuo vilkkujen käyttö. Niiden suhteen ollaan nimittäin täällä todella paljon hövelimpiä kuin Suomessa. Vinkiksi vaan jokaiselle Suomea osaavalle, blogiani lukevalle jenkille: EN OSAA LUKEA AJATUKSIANNE! Oikeen suorastaan ottaa aivoon vähintään kerran päivässä joku urpo joka ei osaa käyttää vilkkujaan (ne päivän kaikki muut vilkku-tapaukset osaan jotenkin jo sivuuttaa, mutta vielä en pysty olemaan kiehahtamatta kaikista).

Se auto-aiheesta. Ei tässä nyt ihan hirmuisesti ole ehtinyt tapahtua sitten viime merkinnän. Niin paitsi että yksi läpimurto! Sain nimittäin eilen markkinoitua lapsille makaronilaatikon ja pienemmältä tuli oikein roppakaupalla kehuja että oli hyvää! Vanhempi nyt ei ylistänyt, pistän tietenkin vaan yleisen kiukkuisuuden (köhteiniköh) piikkiin, mutta sanoi että saan tehdä jatkossakin, eli ei voinut olla ihan kamalan pahaa. Itse tietenkin olen ollut aivan seitsemännessä taivaassa ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen saanut jotain tuttua ja ihanaa kotiruokaa nassuun. Niin se vaan on ettei vielä parikymppisenäkään ole äipän reseptien ja perus kotiruokien voittanutta!

Tämä päivä on ollut ihan huippu. Aamulla teki tiukkaa nousta, mutta koulussa luennolla katsottiin todella mielenkiintoinen video Tohtori Jack Kevorkianista ja kotiin tultua sain mussuttaa sitä ah-niin-ihanaa-makaronilaatikkoa (:P). Sitten otin vielä parin tunnin päikkärit ennen lasten hakua. Oli siinä väsymyksen tilassa aivan taivaallista kaivautua sängylle huopien alle! Lapset koulusta kotiin ja nekin oli jotenkin hyväntuulisia ja pääosin sulassa sovussa. Levänneenä ei jaksanut Au Pairikaan vetää herneitä nenuun pienestä nahistelusta, vaan tyytyi rauhallisuuden perikuvana (ja hymyillen) latelemaan parit valitut uhkailut pöytään (telkkarikielto kaksi viikkoa, sisältäen videopelit, jos ei lopu just ny!) kun meinasi homma lähteä handusta.

On muuten myös se nuorimmaisen jalkapalloharrastuksesta valittaminen loppunut. Taisi siis niissä itkukohtauksissa olla tosiaan kyse vain siitä, ettei raasu ollut tottunut niin kovaan fyysiseen treeniin. Nyt harjoituksiin mennään jo lähes aina hyvillä mielin (tai ainakin sen enempiä ruikuttamatta), eikä moisia itkupotkuraivareita ole ollut enää moneen viikkoon! (Katsotaanko että nyt kun menin sanomaan niin ensi viikolla possahtaa...)

Nuorimmainen on keksinyt, että on superhauskaa tarrautua mun jalkaan kiinni käsillä ja jaloilla niin että hän käytännössä istuu mun jalkapöydän päällä. Yritä siinä sitten tehdä keittiöhommia kun on yks kahdeksanvuotias jalassa kiinni! Hupsu poika. Käy kyllä ihan hyvästä jalkalihastreenistä kun koittaa sitten normaalisti kävellä ja sitä jalkaa nostella.

Nämä pojat on kovia halailemaan. Varsinkin tänään oli nuorempi ensin jalassa kiinni ja sen jälkeen yritin huuhdella astioita tiskikoneeseen niin se roikkuu keskivartalossa niin ettei mulla meinaa ylttää kädet tiskialtaaseen kun on yksi poika siinä välissä. Mutta sehän tuntuu vaan kivalta että ne jopa välillä tykkää nalkuttavasta Au Pairistaan niin paljon että halivat.

Huomenna on perjantai ja minä aion vaan olla. Illalla kehitellään jotain halpaa (raha-ahdistus päällä) hengailua Pernillan kanssa. Päivälläkään ei ole edes koulua, aion nukkua, treenata vähän lyöntiasentoja (on parit käännökset niin hakusessa että menee hermo) ja jos saisi sitä kouluainetta kirjoitettua...

Toimivat jalat

Amerikkalaiset ajavat autoa. Paljon! Kun on oma auto käytössä 24/7, eikä bensoja käytännössä tarvitse koskaan maksaa itse, tarttuu amerikkalainen auton käyttö kovin helposti. Se meinaa sitä että pieneen mieleenkään ei pälkähdä kävely-vaihtoehto, vaan aina loikataan heti ratin taa. Itse havahduin tähän ongelmaan tiistaina, kun heti aamusta kiukustuin omaan autolla suhailuuni. Kyllä minä tiesin, ettei tuohon keskustaan (=kahvila, apteekki-yleiskauppa cvs, videovuokraamo, kirjasto) pitkä matka ole, mutta aina vaan hyppäsin autoon sillä verukkeella että "enhän minä tiedä kuinka kauan sinne oikeasti kestää kävellen, eikä mulla nyt niin paljon ole aikaa". Tiistain auto-kiukussani sitten koulupäivän jälkeen nakkasin auton kotiin ja lähdin tallustamaan cvs:n suuntaan. Kauan luulette että meni? 20 minuuttia? 30? No hitto alle viisitoista minuuttia! Alle. Meinaa sitä että kiireessä sen juoksee alle kymmenessä. Ottaa autotallista host-äidin pyörän ja menee viisi minuuttia. Että se siitä kiire-verukkeesta kun seuraavan kerran lähden ostamaan itselleni jotain sen verran pientä etten tarvitse autoa, tai menen kahville. (Oikeastaan ainut syy minkä takia tarvitsen autoa yksinäni on koulumatka ja ruokaostokset.) Kävelyreissuna tämän kertainen tosin oli kallis. Ostin perustarpeita: kosteusvoidetta, deodorantin, purkkaa, hammaslankaa, suuvettä ja tuommosta. Meni sitten reilu 50 dollaria! Positiivinen ajattelija tietenkin sanoo: Olen ehkä köyhä, mutta pitäs ainakin hei olla terveet hampaat! (Mikä mainos se nyt sanookaan: "Terve suu on pääasia!")

Tiistai-iltana sitten myös vihdoin toteutin liikunta-suunnitelman ja kävelin allekirjoittamaan itseni vararikkoon. Reilut $1000, ja olen sitoutunut harrastukseen 3-4 kertaa viikossa, kesäkuun 2009 loppuun saakka. Kah meikäläinen aloitti Tae Kwon Don! Ennen kuin minut tuntevat aloittavat huokailunsa ("No voi luoja..." "Onhan tämä ennenkin nähty, aina se lopettaa kaiken kesken." ja "Pistit sitten tommosen rahasumman menemään kun et ekan flunssan jälkeen kuitenkaan mene...") niin voin paljastaa että tämän takana oli pieni juonenpoikanen. Koska olen erittäin tietoinen taipumuksestani aloittaa uudet liikuntaharrastukset, ja lopettaa ne kuukauden sisällä, koitin tällä kertaa tietoisesti ehkäistä moisen hölmöyden. Juju on siinä, että huollettavani kaksi poikaa käyvät kyseisessä paikassa, joka meinaa sitä, että minä joudun menemään sinne joka tapauksessa kahdesti viikossa ja kohtaamaan samalla ohjaajani kasvokkain (joka on niin tiukka äijä että se ei kyllä tekosyitä ota vastaan kovinkaan herkästi...). Tämän faktan valossa minulle tyypillinen "ryhmästä katoaminen" on jokseenkin mahdotonta.

Eilen sitten tosiaan oli se ensimmäinen tunti, ja puolet ajasta olin ihan pihalla. Mutta hyvällä tavalla pihalla, oli paljon ihmeteltävää ja paljon opittavaa. Tunnilla oli mun lisäksi muutama hetken harrastanut, yksi black belt jr. ja yksi black belt. Että meitä löytyi kirjaimellisesti laidasta laitaan! Aivan mielettömän hyviä tyyppejä kuitenkin kaikki. Neuvoivat todella hyvin ja kärsivällisesti, tsemppasivat kun jokin oli vaikeaa. Siitä tuli hyvä fiilis.

Tänään sitten on puskettu päivän läpi kauhealla tohinalla (mm. metsästetty kanaa), mutta pojat on onneksi aamukiukuista huolimatta olleet kunnolla ja näin hieman kärttyinen Au Pairikin on selvinnyt ilman verisuonien poksahduksia. Tämä kananmetsästys on siis sellainen tarina, että sovittiin eilen illalla host-äidin kanssa että ruokin lapset ennen nuoremman jalkkistreenejä. Kaupassa ollessani päätin sitten ostaa sellaisen kokonaisen, valmiin broilerin kun tiesin sen olevan lasten lempparia (ja tietty mulle suunnattoman helppo ratkaisu :D). Kassalla miekkonen pakkasi ostokseni kasseihin ja kärryyn, kärräsin itseni takaisin autolle ja nostelin kassit takakonttiin. Kotona ostokset purettuani tajusin että eipä ole kanaa mailla halmeilla! Voi että kiukutti kun vieläpä juuri tänään kävin kaupassa tuolla kauempana naapurikylässä, kun ajoin siitä ohi. Ei auttanut muu kuin lähteä ajamaan takaisin kananmetsästykseen. Siispä takaisin kauppaan ja samalle kassalle. Siellä kassarouva sanoi vieneensä kanan asiakaspalvelutiskille. No minä kanan perässä asiakaspalvelutiskille (ja arvatkaa nyt kuinka urpoksi tuntee itsensä ihminen, joka juoksee pitkin kauppaa broilerin perässä unohdettuaan sen tunti sitten kassalle...), jolla ystävällinen naishenkilö kertoo vieneensä kanan deli-tiskille, jotta tipu pysyisi lämpimänä. Ja minä sitten kanan perässä toiseen päähän sitä hemmetin hallia. Deli-tiskillä sushi-mies kiekaisee työkaverilleen että "HEI TÄÄ TYTTÖ TÄÄLLÄ ETSII UNOHTAMAANSA KANAA!", kyseinen työkaveri huutaa takahuoneeseen kolmannelle henkilölle että tulee ottamaan uunihässäkästä yhden kanan irti. Sitten irroitellaan, pakataan ja laitetaan, kunnes vihdoin saan sen hemmetin broilerin kätösiini ja pääsen lähtemään takaisin kotiin. Ha. Ha. Ei siinä kohtaa muuten jaksanu enää naurattaa kun joutui ajamaan edes takaisin ihan omaa tyhmyyttään.

Tällaiset asiat on tänään ärsyttänyt ja koti-ikäväkin on vähän meinannut kaivella. Sitä meinaa kaivata hassuja asioita välillä, niin kuin esimerkiksi Helsingin tuttuja katuja ja raitiovaunujen kolinaa.

Ikävästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi, ikään kuin sitä pois ajaakseni) menin tänään illalla sitten taas treeneihin. Päivällä sain todeta, ettei ollut tiistai-illasta mikään lihas kipeänä = en selkeästi ollut rääkännyt itseäni tarpeeksi. No tänään tuli korvattua! Nyt jo tuntuu siltä etten kävele huomenna. Mutta se on kyllä vaan hyvä, sen verran on tullut täällä nyt kahden kuukauden aikana laiskoteltua ja mussutettua keksejänamiakorppujasokerimurojavanukastajätskiäsitäjatätä ja lihottua. Pakko alkaa tehdä jotain tai en mahdu ensi kesänä enää lentokoneeseen ja joutuvat lähettämään mut kotiin jossain rahtikontissa.

Kerrottakoon vielä se, että odottaessani sitä hemmetin broileria siellä deli-tiskin luona, huomasin tiskillä Finlandia-juustoa! En ole edes tiennyt sellaisen olemassaolosta! Oli oikein kuulkaa leijona-logo ja kaikkea. Aika mahtia.

Au Pair New Jerseystä kiittää ja kuittaa.

Ajakaa, olkaa hyvä

Se, joka on mennyt väittämään että Amerikassa autoteillä pätee viidakon lait, oli hieman hakoteillä. Minua tahot pelottelivat teistä, jotka on täynnä urpoja kuskeja. Täynnä idiootteja jotka eivät osaa ajaa mutta silti jostain syystä ovat päässeet auton rattiin uhkaamaan muiden kuskien henkikultia. Ei se hei ihan niin olekaan! Toki täältäkin löytyy niitä idioottikuskeja jotka mennä torveltaa aivan liian kovilla tilannenopeuksilla, vilkkuja käyttämättä ja muista autoilijoista välittämättä, mutta niitähän on kaikkialla! Pääasiassa tuntuu, että ainakin täällä New Jerseyn pikkukylissä autoilijat ovat varsin kohteliaita ja toiset huomioivia. Ruuhkissa kaverille annetaan tietä ja selkeillä merkeillä viitotaan toiselle kääntymislupa, jos sellainen tahdotaan antaa. Useammin kuin kerran olen itse ollut jumissa ruuhkaliikenteessä, kun on pitänyt päästä kääntymään toisen kaista yli mutta autovirralle ei ole loppua. Ja kas sieltä on aina löytynyt se joku herrasmies/-nainen, joka pysäyttää liikennevirran autollaan, tuikkaa kätensä reilusti ikkunasta ulos ja viittoo minua tekemään käännökseni. Vieläpä väläyttävät kauniin, valkaistun jenkkihymynsäkin kaiken päälle. Että niin täällä! Koska jokainen meistä vuorollaan on sellaisessa jumissa, ja jokainen silloin toivoo että omalle kohdalle sattuu jälleen tällainen ihminen, joka painaa sitä jarrupoljinta kaasun sijaan ja päästää odottavan kääntyjän pälkähästä.

Myös risteyskäyttäytyminen on varsin huomioivaa. Täällä nääs ei harrasteta noita väistökolmioita juuri laisinkaan, vaan lähes jokaisessa risteyksessä on reilusti Stop-merkit suuntaan jos toiseenkin. Suurin osa autoilijoista kunnioittaa kyllä merkkejä, ja jos molemmat autoilijat ovat Stop-merkkien takana, jatketaan matkaa saapumisjärjestyksessä (paitsi silloin kun toisessa autossa on kohtelias herrasmies/-poika, joka nätisti hymyillen viittoo naisihmisen menemään ensin).
Että sellaista täällä on autoilu, ei ollenkaan niin hurjaa ja röyhkeää kuin tarinat kertoi! (Tosin tämähän voi vaihdella paikoittain, että elekää nyt kaikki muut jenkkilässä asustelevat hyökätkö heti kimppuun että "Ei täällä vaan mitään kohteliaita niinku olla!!!", kunhan nyt jaoin omia kokemuksiani.)

Alkuviikko se on mennyt varsin mukavasti ja aiemmin potemani koti-ikäväkin on tipotiessään! (Että äippä siellä kotosuomessa voi lopettaa mahdollisen murehtimisen, hyvin lapsella menee täällä, ihan oikeasti!) Päivät on jotenkin mennyt kivasti ja aikasta kivuttomasti, vaikka välillä ei huvita mua ja välillä taas ei huvita poikia. Ja sitten kun ketään ei huvita mutta silti pitäs jotain tehdä niin meneekin jo heikommin :D Mutta ei paljon häiritse, koska kyllä me yleensä keinot keksitään! Ja jos nyt OIKEIN nihkeää on ja kaikkia väsyttää, niin ei sitä aina tarvitse olla aktiivisesti menossa, joskus on hei ihan ok tehdä vähän poppareita ja katsoa leffa!

Nuorempi poika se aloitti tällä viikolla jalkapallon ja ne pistävätkin kuulkaa pikkumiehet koville! Kaksituntisia treenejä on koulujen alkuun asti VIISI KERTAA VIIKOSSA(!!) aina maanantaista perjantaihin, koulun alkaessa sitten treenit on tiistaista torstaihin ja perjantaisin saattaa olla peli. Saa nähdä kuinka toi meidän jannu selviää tästä höykyytyksestä, ne pistää nimittäin ne ihan oikeasti kunnolla juoksemaan ja treenaamaan siellä. Voi olla että kuulemme seuraavat viikot paljon puhetta kipeistä luista. Jätkä tulee tarttemaan paljon tsemppiä, sillä jos vanhat merkit paikkaansa pitää niin kohta se uutuudenviehätys katoaa ja sitten alkaa uikutus ettei jaksa mennä kun siellä on tyhmää ja luita särkee (herralla on vähän hankaluuksia sisäistää lihaskipuja, aina puhutaan kipeistä luista :"D). Joka tapauksessa, eilen sitten käytiin hakemassa kaikki suojat sun muut varusteet ja voi luoja kun tuo poika on sitten söpö noi kaikki jenkkifutiskamat päällään!

Eilen illalla tapasin myöskin Brasilialaisen kolmen koplan, eli muutaman tytön joiden kanssa käytiin syömässä ja hengaamassa siellä sun täällä. Aivan mielettömän kivoja tyyppejä, joilla vieläpä oli jokseenkin samanlainen huumorintaju. Tultiin tosi hyvin toimeen niiden kanssa! Ainut kökkö on mun ikä, jonka vuoksi en pääse niiden kanssa baarihengailemaan kun ne pyysi mua yhteen läheiseen pubiin joka on kuulemma tosi kiva. Mut eipä meikäläinen sinne kävele vielä moneen, moneen kuukauteen! Joka tapauksessa oli tosi kivoja tyyppejä ja asustelee tässä ihan lähialueilla joten taas voin lisätä kaverilistaan muutaman sellaisen nimen, joille voi taatusti soitella aina kun on tylsää ja tahtoo vapaa-ajalleen seuraa!

Tänään poikien isoäiti tulla päräytti tänne yökylään meitä kaikkia läsnäolollaan ilahduttamaan. Äidin äiti se on varsin mukava tapaus, jonka olen aiemmin päässyt tapaamaan vain pikaisesti heti tänne tultuani. Hän asuu vähän pidemmän ajomatkan päässä tuolla rannalla, joten ei ole ihan jokapäiväinen vieras, mutta nyt hän on kuitenkin täällä tämän ja huomisen päivän, jee! Tänään se meinasi sitä, että isoäiti otti pojat hoidettavakseen pariksi tunniksi kesken päivän ja minä ajaa päräytin koululle ilmoittautumisasioita hoitamaan! Kauhea sokkelo mesta miljoonine rakennuksineen, mutta sainpas auton parkkiin ja löysin jopa oikean rakennuksen. Sitten luukulta toiselle ohjeiden perässä jotta saisin oikeat paperit eteeni ja kaiken tarvittavat infon. Lopulta onnistuin sitten saamaan itseni kirjoihin ja kansiin ja huomenna menen tekemään Englannin tasokokeen, jonka perusteella sitten lähdetään hakemaan mulle oikeaa opiskeluryhmää. Päätin sitten lopulta kuitenkin opiskella täällä ollessani englantia, jotta pääsee vähän taas syventymään noihin kielioppi- sun muihin asioihin. Puhuessa kun ei tule niitä kielioppijuttuja mietittyä ja oishan se kiva päästä englannissa vähän eteenpäin taas. Katsotaan mitä ne mulle sanoo ja minkälaista ryhmää lähdetään hakemaan! Jos vaikka saisi jotain diplomia tai muuta vuoden aikana hankittua, olisi kiva olla joku paperi millä voisi sitten koittaa kaikissa väleissä päteä että ollaan hei oikein Ameriikassa asti oltu englantia opiskelemassa ja vaikka mitä!

Tämänkertaisen höpinäni tahdon päättää sanoihin, jotka tänään radiosta pärähtivät korville ajellessani ikkunat auki koululta kohti kotia. Herra Dave Grohl se minulle lauloi: it's times like these you learn to live again.