Paramoren aivan loistavan New Jerseyn keikan jälkimainingeissa innosta puhkuva Pikkusisko loikki keskiviikkona 21.10 tyytyväisenä töiden jälkeen New York Cityyn katsastamaan saman bändin lavalla vielä uudestaan. Ison Omenan keikka ei saanut ihan samanlaista intoa irti allekirjoittaneesta, mutta syyttämään ei pidä lähteä yhtyettä, hermo meni huonolla akustiikalla varustettuun keikkapaikkaan jo ennen Paramoren ensinuotteja. En nyt ala laittamaan mitään kuvia, kun eiköhän niitä jo edellisessä merkinnässä saatu ihan tarpeeksi nähty, ei se kuvauskohde New Yorkissa sen monipuolisemmaksi muuttunut.
Perjantai 23.10 saapui vihdoin pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Puolikkaan työpäivän jälkeen alkoi kilpajuoksu kellon kanssa, kun minuuttiaikataululla piti ehtiä New Jerseyn metsistä New Yorkin Chinatownista lähtevään bussiin. Kunnianhimoisena aikomuksena oli päästä illaksi Bostoniin katsomaan kauan odotettua
The Usedin keikkaa. Homma helpommin sanottu kuin tehty! Kun juna vihdoin saapui New Yorkiin, oli minulla jokseenkin tasan 15 minuuttia ehtiä ruuhkaisia katuja pitkin asemalta Chinatowniin. Kääk!
Onni oli matkassa kun piti saada taksi, sillä noustuani katutasolle asematunnelista, sattui juuri eräs nainen nousemaan ulos autosta, ja minä näppäränä kirmasin ovelle ja otin keltaisen menopelin haltuun eikä tarvinnut anoa etuilulupaa kadunkulman taksijonosta. Jes! Seuraavaksi selitin kiireeni taksikuskille, joka naureskellen otti tehtävän haasteena vastaan ja lähti kiitämään ruuhkaisia katuja siihen malliin että missä tahansa muussa tilanteessa olisi varmaan pelottanut kuin pikkulasta kummitusjunassa.
Taksin takapenkillä oli aikaa ottaa yhteys matkatoveriini Soniaan, joka itsekään ei ollut vielä päässyt bussipysäkille asti, vaan koitti myöskin taistella aikaa vastaan jumittavan New Yorkin metron kanssa. Apua! Tiivistä tekstailua pitkin matkaa ja oli selvää että mikäli ehtisimme bussiin, menisi erittäin hilkulle. Kilpajuoksun voitti Sonia, joka ehti kuin ehtikin bussille ajoissa ja aloitti ahkeran anomisen että bussi odottaisi pari minuuttia, kun meikäläisen taksi kurvaili lähemmäs kortteli toisensa perään.
Taksista ampaisin pikavauhtia kadulle, juoksin yhden korttelipätkän (nopeampaa kuin sompailu autolla yksisuuntaisilla kaduilla) ja näin vihdoin Sonian tutun punaisen takin ihmisten seassa. Ja bussikin oli vielä paikalla! Hirmuisella vauhdilla anteeksipyydellen kapuaminen linja-autoon ja ehdimme kuin ehdimmekin matkalle Bostoniin.
Bussimatka pohjoiseen kesti sekin perjantairuuhkissa jokusen aikaa, niinpä kilpajuoksu ei päättynyt vielä Bostonin päässäkään. Heti bussin pysähdyttyä kirmasimme juoksujalkaa juna-asemalle kyselemään neuvoa miten päästä oikeaan metroon ja keikkapaikalle. Yhden sekavan, ja toisen aivan loistavan neuvojan avulla olimme vihdoin junassa, ja ehdimme kuin ehdimmekin, kuin ihmeen kaupalla, keikkapaikalle ennen pääesiintyjän aloittamista. Aika pro suoritus, vaikka itse sanonkin! Kyllä me Sonian kanssa osataan.
The Usedista oli jostain syystä aivan mahdotonta saada edes siedettäviä kuvia, siispä luovutinkin aika pian ja saatte tyytyä yhteen huonoon otokseen.
The Used oli aivan mahtavaa päästä vihdoin vuosien odotuksen jälkeen näkemään livenä, ja bändi soittikin kivasti musiikkia kaikilta studioalbumeiltaan, eikä jumahtanut vain uusimman plätyn viisuihin. Pointsit siitä!
Keikan jälkeen valuttiin hiljaksiin takaisin hyiselle kadulle ja aloimme suunnitella matkaa bussiasemalle, josta yölinjuri veisi meidät takaisin New Yorkiin. Paikallisilta kuulimme että metrojen kulkeminen oli päättymäisillään, joten emme enää uskaltaneet lähteä maanalaisiin sompailemaan, varsinkin kun matkamme edellyttäisi junan vaihtoa. Aloimme siis huitoa taksia pysähdyksiin, kuultuamme että hinta ei tulisi vetämään budjettia aivan nollille. Ensimmäinen auto pysähtyikin heti ja kapusimme kyytiin.
Pitkälle emme tällä autolla päässeet, sillä käännyttyään kulmasta taksi joutui poliisin pysäyttämäksi. Siinä katsoivat allekirjoittanut ja toveri suut ymmyrkäisinä että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Poliisiherra avasi takapenkin oven ja pyysi meitä nousemaan ulos autosta, ohjaten meidät takana odottavaan, toiseen taksiin. Ennen matkamme jatkumista meille selitettiin, että ensinnä valitsemamme taksi oli naapurikaupungista, eikä siksi saisi ottaa ketään kyytiin Bostonin rajojen sisäpuolella. Jahas! Aika hurjalta tuntui kun ei tiennyt mistä oli kyse. Taksikuski numero kaksi, oli äärimmäisen mukava ja puhelias herra, joka ajoi meidät asemalle varsin pikaisesti ja neuvoi ruokapaikkojakin odotusajaksi (bussimme New Yorkiin lähtisi vasta aamukahdelta).
Ravintotankkauksen ja pienen odottelun jälkeen pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka kului jokseenkin nukkuen mitä kummallisimmissa sykkyröissä bussin penkeillä. Tuli ihan mieleen teinivuosien ahkera keikkailu Suomenmaalla, missä varsinkin kesäisin tuli nukuttua yö jos toinen ja kolmaskin busseissa ja junissa. Yön liikenteessä linja-auto oli Chinatownissa aikaisin ja sitä olisi kyllä mieluusti vähän pidempäänkin kuluttanut penkkiä ja nähnyt unia. Vaan ei auttanut itku markkinoilla, lähdimme laahustamaan sateisen Chinatownin läpi kohti kaverin kotitaloa.
Sonian käydessä toverimme luona hoitamassa raha-asioita (kivasti kuudelta aamulla, kun oltiin eka kulman kahvilassa syöty aamiaista), meikäläinen rentoili vielä hetken aamiaispaikassamme, ennen kuin seitsemän aikaan lähdimme kohti juna-asemaa. Tällä kertaa suuntana oli New Jersey ja kaverin ihanan pehmeä sänky, jonne pääsimme juna- ja autokyydillä kiskomaan unta kaaliin jokusen tunnin.
Iltapäivällä oli taas aika herätä ja nyt suunnata kolmeen pekkaan autolla Pennsylvaniaan, erääseen pikkukylään jossa illalla jälleen lavalle nousisi The Used. Jee! Kaatosateessa ajettu matka ei ihan ongelmitta sujunut, nääs kävi niin että eksyimme kerran kylän... öh... huonommalle ghetto-alueelle ("joo nyt ei näytä hei hyvältä... ovet lukkoon!"), mutta lopulta löysimme kuin löysimmekin hiljaiseen keskustaan ja keikkapaikalle.
Lauantain keikka oli tunnelmaltaan mitä loistavin! Keikkapaikka oli pieni kuin mikä, ja loppuunmyytynä aivan täyteen pakattu. Jo lämppäribändien aikana meinasi kansalta loppua happi, mutta sekin tilanne parani kun yksi seinä avattiin (kyllä, luitte oikein, yksi seinä koostui kolmesta isosta ylösrullautuvasta ovesta) ja ulkoilma pääsi virtaamaan sisään. Roudausjärjestelyt oli ihan pebasta, kun se rajoitti yleisön liikkumista, mutta muuten oli hyvä meininki. Jo ennen pääesiintyjän aloittamista oli tunnelma mukavan nihkeä, ja voitte vain kuvitella kuinka kauniilta näytti meidän seurue kun riekkumisen jälkeen oli kansa likainen, hiestä märkä ja varsin.. no... aromikas. Oi nam! Sitä oli mitä mukavin sen jälkeen pakkautua autoon ja ajella kotio! Jostain syystä ikkunat oli auki jonkun verran matkan aikana...
Sunnuntaina heräiltyämme oli aika viedä Sonia juna-asemalle ja sanoa heipat neitoselle, joka maanantaina lähti suuntamaan Suomea kohti. Oli kyllä ihan huippua tehdä yhdessä vielä tämmönen kunnon keikkareissu, ennen kuin tiet taas erkanivat. Nähdään ensi vuonna!