Breaking the habit

Dodii! Olipas eilen päivä! Työt kun sain perjantai-illan päätteeksi pakettiin niin suuntasin Tae Kwon Do salille elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen! Yhtään en tiennyt mitä odottaa, joten jännitys oli aikamoinen kun perille asti pääsin.

Kokeen alussa oli lihaskunto-osuus (punnerra punnerra!!), jonka jälkeen piti näyttää osaaminen eri liikkeissä. Sparraamaankin jouduttiin, ilman kontaktia tosin.
Kokeen lopuksi ohjaaja vielä nappasi jostain jemmasta jumankauta pätkän lautaa(!!), käski kirjoittaa siihen jonkun oman huonon tavan ja sitten hankkiudutaan tavasta eroon (eng. break the habit). Että anteeksi kuinka?! Juu, ilman mitään harjoittelua tahi mitään, mun pyydettiin rikkomaan lauta nyrkillä. Ei siinä muu auttanut kun päättäväisesti kumauttaa niin kovaa kuin lähtee ja leikkiä ettei se voi sattua ollenkaan.Ja päättäväisyyshän vie vaikka läpi harmaan kiven, niin myös laudankin ja oikein näppärästi se kalahti poikki. Hah! Olin vähän ylpeä.

Kokeen myötä minulla on nyt sitten virallisesti elämäni ensimmäinen Tae Kwon Do -vyö, valkoisella mennään näin alkuun. Sain oikein pystinkin!(Tietenkään ei voida olettaa että osaan pitää pystiä oikein päin kädessä :D) Tuossa ne laudan palasetkin kuvassa, ne on mulla mukana kotona, pitää kaikille leveillä niillä jatkossa. Tuli tosta kokeesta kyllä hirmuisen hyvä mieli. Sitä on neiti ihan oikeasti kerrankin saavuttanut jotain! Tästä virstanpylväästä sai myös hirmuisen motivaatiopuuskan entistä kovempaan treenaamiseen jotta mahdollisimman pian pääsisi etenemään seuraavaan vyöhön (keltainen).

Vyökokeesta hypättiin sitten Pernillan kanssa autoon (pakotin sen mukaan ottamaan valokuvia) ja minä kipasin äkkiä kotona pikasuihkussa. Sitten lähdettiin harhailemaan New Jerseyn pimeille autoteille ja etsimään luisteluhallia. Meillä oli Au Pair Caren (STS) järjestötapaaminen ja näin joulukuussa ohjelmassa oli luistelua (kivaa!!). Halli löytyikin parin U-käännöksen jälkeen ja siellähän oli neitejä jo rinki täynnä! Saatiin luistimet jalkaan ja alkoi meikäläistäkin hirvittää kun olen koko ikäni luistellut isoveljien vanhoilla hokkareilla (ja pienenä kun piti olla tyttöluistimet niin ei ollut piikkejä) ja nyt mulle tökättiin jalkaan kunnon piikilliset perusluistimet. Iiik :/ No kaksi kertaa kävin pepulla koittamassa jään pintaa, mutta kyllä se siitä sitten lähti sujumaan kun vaan piti mielessä että ne piikit on siinä. Brasilialaisilla tytöillä oli myös vähän ongelmia, monet heistä kun ei ilmastollisista syistä olleet koskaan luistelleet. Vaan lähti se hiljalleen sujumaan etelän naisiltakin.
Kuvassa minä ja aivan ihana brasilialaistoveri Aline (ja kentän diskovalot).

Tänä aamuna taas sain herätyksen 7:42 kun nuorin poika rupes tömisemään portaita edes takaisin ja sitten alakerrasta huutamaan yläkerrassa olevalle isälleen. Olin sitten niin valmis tappamaan sen kakaran ettei mitään rajaa! Nyt on kello jo puoli yksi iltapäivällä ja vieläkin ottaa päähän kun jumalauta joka helevetin lauantai sama juttu! Ja se ei oikeasti vaan juokse niitä portaita, mä olen nähnyt mitä se tekee, se oikeasti siis hyppää niille niin kovaa kun sen pienistä jaloista vaan lähtee, jotta ääni on mahdollisimman kova. Se kuulostaa täällä alhaalla mun huoneessa siltä kuin joku yrittäisi tulla katosta läpi.

No joo. Sitten huudatin musiikkia täysillä, vedin henkeä ja purin raivoa sopimattomiin väkivaltaisiin ajatuksiin, kunnes olin siinä mielentilassa että saatoin lähteä ihmisten ilmoille. Vähän puoli kymmenen jälkeen löysinkin itseni naapurikylän pikkukirkosta, jonne ruotsalainen kaveri oli kutsunut (ja siis aikaisesta ajankohdasta johtuen puoliksi pakottanut) minut seuraamaan Lucia-kulkuetta. No oli ihan soma kulkue kyllä. Puolisen tuntia ne lauloi joululauluja ruotsiksi ja sitten lopuksi sai vielä glögiä ja ruotsalaisia Lucia-pullia.

Nyt jumitan kotona väsyneenä ja kohta lähden ostamaan uusia farkkuja joita olen kuolannut jo jokusen viikon. Dippadai. Hyvää viikonloppua vaan!