Mustelmia

Ollaanpas sitä muka kiireisiä (lue: saamattomia lusmuja) kun ei ehditä blogiakaan päivittämään!

Viikonloppu meni mulla sitten ihan leppoisasti. Lauantai-aamuna taloon paukkasi serkkua ja tätiä ja setää ja sitä sun tätä sukulaista niin että alkoi olla nurkat täys. Suurin osa aikuisista vietti kaiken ajan sairaalassa, missä isoisä yhä edelleen makaa, tosin tilansa on onneksi tällä hetkellä nyt vakaa. Tästä sukulaispaljoudesta johtuen meikäläistä ei kuitenkaan tarvittu lapsia katsomaan, joten sain touhuta omiani.

Lauantaina sitten (nukuttuani pitkään) kävin vähän ostarilla pyörähtämässä, kavereita moikkaamassa, ja sitten lähdin illaksi toisen kaverin kanssa Nyciin. Sovittiin treffit yhteen kadunkulmaan seitsemäksi, ja aika tarkalleen juuri siihen aikaan olinkin paikalla. Nokka kohti Times Squaren Nokia Teatteria, jonka lavalle nousisi illalla Sonata Arctica. Pääesiintyjänä oli tarkoitus olla Nightwish, mutta laulistineitonen se meni sairastumaan niin että keikka oli pakko peruuttaa. Harmi, tahdoin ihan kovasti nähdä bändin livenä. No mutta tosiaan Sonata kuitenkin kiipesi lavalle (ja lipusta vieläpä sai rahat takaisin, eli tämä oli ilmaista hupia), joten jotain iloa iltaan kuitenkin.
Oli aivan taivaallisen ihanaa olla taas keikalla. Se keikkapaikan tunnelma ja meininki, ihan kun ois kotio tullut! Ai että mä nautin. Pääsin myös vähän suomea kälättämään kun kävin jututtamassa crewn jäseniä (mm. utelemassa milloin Nightwish mahdollisesti voisi koittaa näitä keikkoja uudestaan). Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta, joka keikan jälkeen jatkui levyshoppailulla...
(kyllä, Times Squaren levykauppa on auki viikonloppuisin aamukahteen. Myös vaatekauppojen ovet olivat vielä puoliltaöin avoinna...)
Oli kieltämättä ihan veikeää hengailla öisellä Times Squarella...
...jossa muuten ei väkeä ollut yhtään sen vähemmän kuin päivälläkään. Ihan tukossa koko mesta!
Levyshoppailun ja pienen syömisen jälkeen erkaannuttiin toverin kanssa, kun hän lähti Grand Centralille ja minä Penn Stationille, kukin omiin juniimme. Siitä sitten kävellä tallustin sateisen sumuisilla New Yorkin kaduilla......tosin matkani Times Squarelta asemalle edellyttää ainoastaan yhtä isoa katua pitkin kävelyä, joten siitä näkökulmasta öinen, sumuinen New York ei tuntunut sen epäystävällisemmältä paikalta kuin öinen Helsinkikään.
Kotiin päädyin yöjunalla ja löysin itseni vuoteeni reunalta kahden aikaan.

Sunnuntaina sitten taas nukuin jokseenkin pitkään, sen jälkeen kokosin itseni ja lähdin kaverille koomailemaan. Varattiin mm. matkat Niagaran putouksille! Tarkoitus olisi tehdä se reissu lokakuun 18.-19. päivä! Huuu en malta odottaa! Muistan vieläkin kun pikkutyttönä jostain kuulin että sen nimiset vesiputoukset on todella isot ja sitten aina selitin kerhokavereille että sinne minä menen seikkailemaan vesiputouksien luo. No nyt mä sitten todella menen! Huijui!

Alkuillasta kaverin piti vähän katsoa kahden tyttösen perään ja leikittiin sitten piilosta. Leikin tiimellyksessä minä sitten mennä humpsahdin selälleni kylpyammeeseen pimeässä kylpyhuoneessa. Voi luoja me naurettiin! Vedet silmissä räkätettiin varmaan kymmenen minuuttia aivan hysteerisenä. Se oli kyllä niin koomista! Sen kummemmin ei onneksi sattunut, en lyönyt päätäni tai mitään, mutta käteen sain piiiitkän komean mustelman, ja toisen mokoman selkään. Tähän kun lisätään se, että aikaisemmin viime viikolla lensin (TAAS!) selälleni portaissa ja siitä on jaloissa aivan hirveät mustelmat, niin olen aika komea näky näiden ruhjeideni kanssa... Tulenkohan mä täältä hengissä kotiin ollenkaan kun olen tämmöinen turvallisuus-hasardi itselleni?!

Tänään tiistaina oli joku juutalainen juhlapyhä (näin sitä neiti taas todistaa olevansa sivistynyt maailmannainen, kun moista täsmällistä informaatiota julkaisee), jonka vuoksi alakoulujen ovet olivat kiinni. Serkut paukkasivat tänne eilen illalla, ja heidän ansiostaan minä saatoin mennä omille luennoilleni (koulujen sulkeminen ei koskenut yliopistoja) kun vanhin serkuksista katsoi nuorempien perään sen aikaa. Myös loppupäivä oli meikäläiselle helppo, sillä lapsia kun oli noin monta talossa, leikkivät ne keskenään ja meikäläisen osaksi jäi vaan silloin tällöin huudella terassilta jos trampoliiniin eksyi liikaa porukkaa kerralla.

Illalla kävin vielä kaverin luona vähän pyörähtämässä, nyt pitäisi alkaa kirjoittamaan koulujuttuja tai olen kohta lirissä niiden kanssa.

Ja taas meni viikko

Tämä viikko on mennyt jotenkin ihan huti.

Käsi piti valveilla vielä pari yötä tuon ensimmäisen jälkeen, mutta alkoi sitten helpottaa ja nyt on kipu kokonaan poissa. Taisi siis olla vaan jotkut hermot jumelissa tuolla olkapäässä. Hyvä niin, ei nimittäin todellakaan huvittanut mikään lääkärireissu.

Alkuviikko meni treeneissä, keskiviikkona ilmestyi The Rasmuksen uusi levy ja kaverit sitten pisti kipaleet tulemaan mulle joten keskiviikkoilta meni sitä kuunnellessa. Menisi omaelämänkerran puolelle jos alkaisi tässä nyt kertaamaan minkä takia se minussa aiheutti kauhean ikävän ystäviä kohtaan. Sanottakoon kuitenkin että viimeiset pari päivää Skype on ollut suorastaan pelastaja, ja kotosuomeen onkin tullut puhuttua aikasta paljon.

Siitä huolimatta on ollut päivisin ihan hyvä mieli ja poikien kanssa on mennyt kivasti. Keskiviikkona levyn julkaisun lisäksi seuraamme liittyi myös host-äidin äiti, joka tässä oli sitten enemmän tai vähemmän (välillä meinasi hyvästä ajatuksesta huolimatta vähän hidastaa meidän kiireisiä arkirutiineja) apuna perjantaihin asti.

Torstai-aamu alkoi leppoisasti vanhemman pojan ilmoituksella että olimme unohtaneet eilen leipoa pikkuleipiä hänen koulumyyjäisiään varten. Voi kakka! Niin todella unohdettiin. No eihän siinä sitten auttanut kun penkoa kaappeja että löytyisikö valmistaikinaa (täällä kaikki noi suklaakeksit tunnutaan tekevän valmistaikinasta), mutta eipä tietenkään. Host-äidin tullessa alakertaan kerroin sitten ongelman hänelle (vanhemman vastusteluista huolimatta, raasu oli ihan paniikissa että tulee sanomista) ja äiti lupasi viedä vanhemman kouluun ja käydä matkalla leipomossa hakemassa keksejä. Ongelma hoidettu, eikä tullut pojallekaan huutoja vaikka se raasu niitä pelkäsi. Vahinkoja sattuu! Välillä sitä vaan unohtaa jotain, ei ole niin kamalaa.

Tänään puhelimessa tuli vähän huonoja uutisia. Tuossa viiden aikaan host-äiti soitti että hänen isänsä on joutunut auto-onnettomuuteen ja saanut pahan sydänkohtauksen. Äiti oli matkalla sairaalaan. Minä olin juuri saanut päivällisen pöytään, kokosin lapset alakerrasta ylös ja kerroin huonot uutiset (tai siis niiden lapsiversion). Lapset otti asian ihan hyvin, vähän aikaa puhuttiin asiasta, sitten ruvettiin syömään ja kohta ne jo taas pelasi alakerrassa. Myöhemmin pyjamat päällä leivottiin brownieseja ja syötiin lämpimiä leivonnaisia maidon kera. Nam! Nyt istun yläkerrassa vanhempien sängyllä, lapset katsoo telkkaria ja toivottavasti kohta alkaa sammahtamaan (ne yleensä aina nukahtaa yläkerrassa tv:n ääreen). Host-äiti tulee jossain vaiheessa takaisin sairaalasta mukanaan siskonsa ja äitinsä. Host-isä on matkalla Californiasta työmatkalta takaisin tänne, en tiedä millä lennolla pääsee kotiin. Huomenna taloon paukkaa myös tänne tänään tulevan siskon lapset, joten alkaa olla talo täynnä.

Tuntuu hassulta olla keskellä tällaista perhe-kriisiä. Jotenkin niin sisällä siinä, osana kaikkea, palasena joka koittaa pitää lapsille normaaleja rutiineja käynnissä, ja samalla olen niin ulkopuolella. Kyseessä on mies jonka olen tavannut kahdesti todella, todella nopeasti. Tuntuu vieraalta katsoa tilannetta puoliksi sisältä, puoliksi ulkoa.

Saa nähdä kuinka tässä käy.
Nyt on omat suunnitelmat kuitenkin tauolla, katsellaan kuinka paljon mua tarvitaan täällä.

TV:stä tuttu

Tuntuupa taas että on mahtunut sitä sun tätä viime päiviin. Aloitetaan torstaista.

Torstai on toivoa täynnä. No tuskin! Voi luoja mikä iltapäivä.

• 14:55 vanhempi poika kömpii koulun ovista autoon.
• 15:15 nuorempi poika kirmaa koulusta pihalle.
• 15:30 kaksi lasta ympäri ämpäri taloa, yksi Au Pair joka koettaa saada ne syömään välipalansa.
• 16:00 välipalat on syöty ja seuraava missio on saada läksyt tehtyä, vanhempi menee kuistille tekemään kouluhommia kaverinsa kanssa, nuorempi istahtaa keittiöön kirjoinensa.
• 16:30 täytyisi lähteä vaihtamaan nuoremmalle jalkapallovarusteita päälle, mutta me ollaan puolessa välissä äikän läksyjä.
• 16:35 täytyisi todellakin mennä vaihtamaan nuoremmalle jalkapallovarusteita päälle, mutta me aloitamme matematiikan läksyt.
• 16:45 nuorempi painii matematiikan kanssa, Au Pair hyppii seinille, koittaa auttaa kertomatta vastauksia ja laittaa eväitä valmiiksi, syököön autossa.
• 16:50 nuorempi tekee paria viimeistä tehtävää, Au Pair käy häätämässä vanhemman kaverin kotiinsa ja paimentaa vanhemman korjaamaan koulukamansa pois kuistilta, kohta mennään.
• 16:55 nuorempi saa matikat tehtyä ja juoksee (tajuaa sentään juosta) yläkertaan vaihtamaan jalkapallovarusteita päälle.
• 17:00 Au Pair avustaa jalkapallovarusteet pojan ylle ja saa homman hoidettua ennätysajassa, samalla kiljuu vanhempaa pojista laittamaan kengät jalkaan.
• 17:05 Au Pair sitoo nuoremman piikkareita ja kiljuu uudemman kerran vanhempaa alakertaan, pitäisi lähteä.
• 17:07 Vanhempi poika huutaa yläkerrasta kysymyksen "Missä mun teatterivaatteet on?". Siis mitkä helvetin teatterivaatteet? Joku unohti sitten kertoa jotain olennaista, sinne on hei oma asu!
• 17:09 Au Pair kääntää vanhemman pojan vaatekaappeja ylösalaisin ja koettaa etsiä pojan kuvailemia vaatekappaleita samalla kun jättää viestiä host-äidin vastaajaan.
• 17:11 vaatteet löytyy kuin löytyykin ja Au Pair hyökkää takaisin alakertaan etsimään nuoremman hartiapanssarista puuttuvaa, mystisesti kadonnutta remmiä. Puhelin soi.
• 17:13 Au Pair puhuu puhelimessa host-äidin kanssa ja hoputtaa samalla lapsia autoon, KIIRE!
• 17:15 Vihdoin matkalla kohti teatteri-paikkaa.
• 17:27 Teatteri-rakennuksen ulkopuolella. Parkkipaikalla ei auton autoa, kukaan ei avaa ovea kun pääsemme sinne asti kelloa soittamaan.
• 17:28 Puhelu host-äidille, mistä oikein on kyse?
• 17:30 Puhelu host-äidiltä takaisin. Hups! Teatteri alkaakin vasta ensi viikolla!
• 17:35 Au Pair ajaa takaisin päin kohti kotikaupunkia ja rukoilee bensan riittävän seuraavalle tankkauspisteelle.
• 17:40 Nuori herrasmies tankkaa autoa, Au Pair kuuntelee kun nuorempi pojista ruikuttaa takapenkiltä miksi HÄNEN täytyy mennä treeneihin vaikka isoveli saakin mennä kotiin.
• 17:55 Au Pair kävelee nuoremman pojan kanssa kentälle ja selittää valmentajalle kadonnut remmi -ongelman, valmentaja lupaa hoitaa pojalle uuden remmin.
• 18:05 Au Pair sulkee kotioven takanaan ja lysähtää vanhemman pojan viereen sohvalle.

Että semmosta. Illalla menin sitten väsymyksestä huolimatta moikkaamaan kaveria naapurikylään. Ei olla nähty johonkin kahteen viikkoon! Oli ihan mielettömän kiva päästä taas juttelemaan. Höpötettiin niitä näitä ja sivuttiin koti-ikävääkin. Oli jotenkin ihana puhua siitä sellaisen kanssa joka käy itse läpi ihan samoja juttuja.

Perjantaina väsymyksen ollessa huipussaan otin ilon irti päivän vapaista tunneista. Aamulla nakkasin lapset kouluun ja yhdeksältä, ollessani taas kotona, laitoin pyykit koneeseen ja painelin itse takaisin vuoteeseen nukkumaan vähän lisää. Tunnin päästä vaihdoin toiset pyykit koneeseen ja nukuin vielä yhden tunnin verran. Sitten vain viikkailin tässä olkkarissa ja hengailin yöpissä, kunnes oli aika valmistautua hakemaan pojat koulusta.

Iltapäivällä todistin vesipyssysotaa pojat vastaan kotiin ajoissa tullut isä. Pojat voitti, isä kastui läpimäräksi vaikka koetti juosta karkuun pitkin pihaa. Hah! Tämän episodin jälkeen lähdin kaverin kanssa katsomaan The Women -elokuvaa. Elokuva oli varsin kiva ja rentouttava, välillä sopivan vakava, välillä meinasin pissata housuun kun nauratti niin paljon (tosin yhdessä vaiheessa ei naurattanut se leffa, vaan parin penkin päässä istunut nainen joka nauroi aivan hysteerisenä jollekin eikä voinut lopettaa, se oli aivan hulvatonta). Ystävän seura oli varsin mukavaa, sen kanssa on niin kiva olla. Suunniteltiin vähän reissua Niagaran putouksille. Täytyy istahtaa alas joku ilta varailemaan matkoja. Leffan jälkeen kaveri heitti mut videovuokraamolle ja kävin palauttamassa leffan. Sitten kävelin kotiin raikkassa syysillassa.

Yö meni vallan mielenkiintoisesti. Connecticutin reissun jälkeen vaivannu käsikipu yltyi puoleenyöhön mennessä sietämättömäksi ja kurkusta meni alas pari Aspiriinia. En pystynyt liikuttamaan vasenta kättä olkapää-kyynärpää -välillä, en pystynyt kääntymään sängyssä ilman minuutin ponnistelua, itkua ja huutoa. Yö meni parin kymmenen minuutin pätkissä, heräsin koko ajan kipuun eikä Aspiriinit tuntunut auttavan yhtään. Viideltä aamulla luovutin ja aloin penkoa esiin vakuutuspapereita, tarkistamaan (miljoonannen kerran) että kaikki lääkärikulut todella korvataan. Kuudelta soitin itku kurkussa äidille, väsyneenä ja käsi turkasen kipeänä. Aamu meni sitten vahvempaa tulehduskipulääkettä kokeillessa ja kylmähauteita testatessa. Kipu alkoi vähän lievittää ja yhdeksään mennessä jatkuva särky oli jo kadonnut, vaikkei kättä vielä voinutkaan liikuttaa. Kun kipu alkoi lieventyä päätin odottaa huomiseen ja katsoa miten käden kanssa nyt tänään käy. Jos ei ole huomenna yhtään parempi menen sinne lääkäriin (eikä muuten yhtään inspaa ajatus paikallisesta lääkärikäynnistä).

Kun kerran alkoi homma taas toimia, lähdin muutaman tunnin viiveellä Nyciin (peseydyttyäni ja pukeuduttuani yhdellä kädellä, aika vaikeaa muuten!) tapaamaan Essiä, sekä uutta tulokasta Annikaa. Tytöt oli superihanina odotelleet mun tilannekatsauspuhelua (lähetin aamulla Essille viestin että voin lääkärikäynnin takia joutua peruuttamaan sovitun päivän) eivätkä lähteneetkään vielä katsastelemaan sovittuja paikkoja ilman mua. Voi että! Siispä hyppäsin junaan ja matkasin kohti Isoa Omenaa!

Tänään oli tiedossa TV-kierros, joka vei meidät Villagen alueelle katsomaan Carrien asuntoa sekä sitä kuuluisaa Frendit-taloa. Metrolla oikealle asemalle ja kierros alkoi!

Frendien talo löytyi jokseenkin vaivatta:
Oli hassua katsoa kulmausta jonka on nähnyt telkkarista aivan miljoona kertaa!

Siinä kameroiden kanssa hilluessamme paikalle saapui herrasmies joka kertoi meille vähän alueen historiaa, sekä antoi yhden vierailuvinkinkin. Aivan älyttömän ihanaa, koska enpä olisi ilman miehen kertomusta tiennyt että seisoimme Barbie-nuken keksijän kotitalon vieressä:

Ja että toisella puolella katua olleet kauniit rakennukset olivat ennen suuri oluttehdas!
Puhumattakaan siitä, että miehen opastuksen perusteella löysimme Manhattanin kapeimman rakennuksen, jonka talonumerokin kertoi sen pienuudesta, kyseessä nimittäin oli talo numero 75½!

Kierros TIETENKIN vei meidät myös Carrien kuuluisille kotiportaille:
(Jep, takanani näkyvä kyltti kiertää portailla kävelemisen. Taisi asukkailla vähän mennä hermo röyhkeisiin turisteihin. No... me otettiin kuvat silti!)

Piti ottaa myös kuva Carrien kotikadusta.
Tuo Villagen alue on niin kaunis! Löysin vihdoin New Yorkista alueen joka tuntuu kotoisalta ja ihanalta, tuosta paikasta minä pidän!

Siellä kierreltiin pitkin katumarkkinoita (aivan ihana tunnelma!) ja käytiin ostamassa Cupcaket Sinkkuelämästä tutusta Magnolia-leipomosta:
Essi se myös osasi esitellä, jälleen Sinkkuelämästä, tutun kirjakaupan (ja en voi käsittää miten minä, joka en sarjaa niin paljoa kuitenkaan ole katsonut, muistan sen kohtauksen missä Miranda seisoo ton kirjakaupan edessä katsoen noiden pöytien valikoimia!).Villagesta löytyy muuten myös Suomi-kirkko, jonka toimistossa käytiin vähän haahuilemassa. Vaikka en ehkä niin, öh, kirkollinen ihminen olekaan, niin oli niillä ihan hyviä juttuja siellä. Mm. Suomi-kirjasto, sekä säännöllisesti tapahtuvat Au Pair -illat, joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä Jeesustelun kanssa, täytyy käydä joskus vilkaisemassa mikä siellä on homman nimi (ainakin kuulosti ihan hauskalta touhulta, kun tosiaan selvisi ettei se olekaan mikään Au Pairien hallelujah-tapahtuma).

Ympäri ämpäri Village-aluetta tallustettuamme lähdettiin suuntaamaan takaisin kotia kohti. Välietappina Nokia Theatre Times Squarella, josta kävin ostamassa lipun ensi lauantaille Nightwishin keikalle (ei muuten tuolta ostettaessa tullut niitä $10 käsittelykuluja, jee!).

Kyllä kannatti aamun käsikivuista huolimatta lähteä liikkeelle. Oli ihan mielettömän onnistunut päivä! Saatiin todella paljon irti, ja mä ainakin aivan rakastuin tohon Villageen, se on ehdottomasti sellainen osa New Yorkia jossa minä alan aikaani viettämään. On ihan älytöntä miten erilainen tunnelma siellä voi olla verrattuna johonkin Times Squaren alueeseen, ja kyse on vain lyhyestä metromatkasta! Suosittelen lämpimästi kaikille Nycissä käyville.

Toimivat jalat

Amerikkalaiset ajavat autoa. Paljon! Kun on oma auto käytössä 24/7, eikä bensoja käytännössä tarvitse koskaan maksaa itse, tarttuu amerikkalainen auton käyttö kovin helposti. Se meinaa sitä että pieneen mieleenkään ei pälkähdä kävely-vaihtoehto, vaan aina loikataan heti ratin taa. Itse havahduin tähän ongelmaan tiistaina, kun heti aamusta kiukustuin omaan autolla suhailuuni. Kyllä minä tiesin, ettei tuohon keskustaan (=kahvila, apteekki-yleiskauppa cvs, videovuokraamo, kirjasto) pitkä matka ole, mutta aina vaan hyppäsin autoon sillä verukkeella että "enhän minä tiedä kuinka kauan sinne oikeasti kestää kävellen, eikä mulla nyt niin paljon ole aikaa". Tiistain auto-kiukussani sitten koulupäivän jälkeen nakkasin auton kotiin ja lähdin tallustamaan cvs:n suuntaan. Kauan luulette että meni? 20 minuuttia? 30? No hitto alle viisitoista minuuttia! Alle. Meinaa sitä että kiireessä sen juoksee alle kymmenessä. Ottaa autotallista host-äidin pyörän ja menee viisi minuuttia. Että se siitä kiire-verukkeesta kun seuraavan kerran lähden ostamaan itselleni jotain sen verran pientä etten tarvitse autoa, tai menen kahville. (Oikeastaan ainut syy minkä takia tarvitsen autoa yksinäni on koulumatka ja ruokaostokset.) Kävelyreissuna tämän kertainen tosin oli kallis. Ostin perustarpeita: kosteusvoidetta, deodorantin, purkkaa, hammaslankaa, suuvettä ja tuommosta. Meni sitten reilu 50 dollaria! Positiivinen ajattelija tietenkin sanoo: Olen ehkä köyhä, mutta pitäs ainakin hei olla terveet hampaat! (Mikä mainos se nyt sanookaan: "Terve suu on pääasia!")

Tiistai-iltana sitten myös vihdoin toteutin liikunta-suunnitelman ja kävelin allekirjoittamaan itseni vararikkoon. Reilut $1000, ja olen sitoutunut harrastukseen 3-4 kertaa viikossa, kesäkuun 2009 loppuun saakka. Kah meikäläinen aloitti Tae Kwon Don! Ennen kuin minut tuntevat aloittavat huokailunsa ("No voi luoja..." "Onhan tämä ennenkin nähty, aina se lopettaa kaiken kesken." ja "Pistit sitten tommosen rahasumman menemään kun et ekan flunssan jälkeen kuitenkaan mene...") niin voin paljastaa että tämän takana oli pieni juonenpoikanen. Koska olen erittäin tietoinen taipumuksestani aloittaa uudet liikuntaharrastukset, ja lopettaa ne kuukauden sisällä, koitin tällä kertaa tietoisesti ehkäistä moisen hölmöyden. Juju on siinä, että huollettavani kaksi poikaa käyvät kyseisessä paikassa, joka meinaa sitä, että minä joudun menemään sinne joka tapauksessa kahdesti viikossa ja kohtaamaan samalla ohjaajani kasvokkain (joka on niin tiukka äijä että se ei kyllä tekosyitä ota vastaan kovinkaan herkästi...). Tämän faktan valossa minulle tyypillinen "ryhmästä katoaminen" on jokseenkin mahdotonta.

Eilen sitten tosiaan oli se ensimmäinen tunti, ja puolet ajasta olin ihan pihalla. Mutta hyvällä tavalla pihalla, oli paljon ihmeteltävää ja paljon opittavaa. Tunnilla oli mun lisäksi muutama hetken harrastanut, yksi black belt jr. ja yksi black belt. Että meitä löytyi kirjaimellisesti laidasta laitaan! Aivan mielettömän hyviä tyyppejä kuitenkin kaikki. Neuvoivat todella hyvin ja kärsivällisesti, tsemppasivat kun jokin oli vaikeaa. Siitä tuli hyvä fiilis.

Tänään sitten on puskettu päivän läpi kauhealla tohinalla (mm. metsästetty kanaa), mutta pojat on onneksi aamukiukuista huolimatta olleet kunnolla ja näin hieman kärttyinen Au Pairikin on selvinnyt ilman verisuonien poksahduksia. Tämä kananmetsästys on siis sellainen tarina, että sovittiin eilen illalla host-äidin kanssa että ruokin lapset ennen nuoremman jalkkistreenejä. Kaupassa ollessani päätin sitten ostaa sellaisen kokonaisen, valmiin broilerin kun tiesin sen olevan lasten lempparia (ja tietty mulle suunnattoman helppo ratkaisu :D). Kassalla miekkonen pakkasi ostokseni kasseihin ja kärryyn, kärräsin itseni takaisin autolle ja nostelin kassit takakonttiin. Kotona ostokset purettuani tajusin että eipä ole kanaa mailla halmeilla! Voi että kiukutti kun vieläpä juuri tänään kävin kaupassa tuolla kauempana naapurikylässä, kun ajoin siitä ohi. Ei auttanut muu kuin lähteä ajamaan takaisin kananmetsästykseen. Siispä takaisin kauppaan ja samalle kassalle. Siellä kassarouva sanoi vieneensä kanan asiakaspalvelutiskille. No minä kanan perässä asiakaspalvelutiskille (ja arvatkaa nyt kuinka urpoksi tuntee itsensä ihminen, joka juoksee pitkin kauppaa broilerin perässä unohdettuaan sen tunti sitten kassalle...), jolla ystävällinen naishenkilö kertoo vieneensä kanan deli-tiskille, jotta tipu pysyisi lämpimänä. Ja minä sitten kanan perässä toiseen päähän sitä hemmetin hallia. Deli-tiskillä sushi-mies kiekaisee työkaverilleen että "HEI TÄÄ TYTTÖ TÄÄLLÄ ETSII UNOHTAMAANSA KANAA!", kyseinen työkaveri huutaa takahuoneeseen kolmannelle henkilölle että tulee ottamaan uunihässäkästä yhden kanan irti. Sitten irroitellaan, pakataan ja laitetaan, kunnes vihdoin saan sen hemmetin broilerin kätösiini ja pääsen lähtemään takaisin kotiin. Ha. Ha. Ei siinä kohtaa muuten jaksanu enää naurattaa kun joutui ajamaan edes takaisin ihan omaa tyhmyyttään.

Tällaiset asiat on tänään ärsyttänyt ja koti-ikäväkin on vähän meinannut kaivella. Sitä meinaa kaivata hassuja asioita välillä, niin kuin esimerkiksi Helsingin tuttuja katuja ja raitiovaunujen kolinaa.

Ikävästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi, ikään kuin sitä pois ajaakseni) menin tänään illalla sitten taas treeneihin. Päivällä sain todeta, ettei ollut tiistai-illasta mikään lihas kipeänä = en selkeästi ollut rääkännyt itseäni tarpeeksi. No tänään tuli korvattua! Nyt jo tuntuu siltä etten kävele huomenna. Mutta se on kyllä vaan hyvä, sen verran on tullut täällä nyt kahden kuukauden aikana laiskoteltua ja mussutettua keksejänamiakorppujasokerimurojavanukastajätskiäsitäjatätä ja lihottua. Pakko alkaa tehdä jotain tai en mahdu ensi kesänä enää lentokoneeseen ja joutuvat lähettämään mut kotiin jossain rahtikontissa.

Kerrottakoon vielä se, että odottaessani sitä hemmetin broileria siellä deli-tiskin luona, huomasin tiskillä Finlandia-juustoa! En ole edes tiennyt sellaisen olemassaolosta! Oli oikein kuulkaa leijona-logo ja kaikkea. Aika mahtia.

Au Pair New Jerseystä kiittää ja kuittaa.

Viikonloppu Connecticutissa

Viikonloppu, jee!

Perjantai meni tosiaan ihan jumittaessa. Oli kunnon sadepäivä, vettä tuli koko päivän, joten keskityin kaikessa rauhassa pyykkien viikkailuun. Niin ja iskäkin soittaa päräytti päivän piristykseksi!

Lasten kanssa mentiin jätskille koulun jälkeen, kuten olin suunnitellutkin, ja sitten heidän äitinsä tulikin jo työmatkaltaan kotiin. Oli käynyt mm. Vegasissa, ja toi mullekin sieltä semmosen pussukan missä oli nopat ja suklaisia pelimerkkejä. Aikas mukava ele.

Koska sade tosiaan pilasi suunnitelmat kävelystä, soitin sitten Helenille ja pidettiinkin leffailta. Ihan hyvä tapa viettää sateista perjantaita! Kesken elokuvan perhe alkoi valua kotiin päin menoiltaan ja nuoremman tullessa äitinsä kanssa kotiin se haahuilee olkkariin kertoen että sillä on mulle lahja. Siis ihan oikeasti! Ja sitten se ojentaa mulle punaisen paketin. Paketissa oli Paul Coelhon Brida! Tämä kahdeksan vuotias oli nähnyt torstaina mun avaavan äidiltä tullutta pakettia ja huomannut siellä olleen Coelhon kirjan (Portobellon noita) ja muistanut kirjailijan nimen sitten perjantaina kirjakaupassa! Host-äiti kertoi myöhemmin että he olivat kävelleet kirjakaupassa ja pojan ohittaessa yhden pöydän se oli pysähtynyt ja huudahtanut että "Noi on Riikan kirjoja! Se lukee näitä ostetaan sille yksi!". En voi vieläkään uskoa että kahdeksanvuotiaalle jäi se nimi mieleen tuolla tavoin! Sitten kassajonossa oli kuulemma vielä käyty seuraava keskustelu:
Poika: "Näin kun Riikka sai sen äidiltä eilen paketin. Se näytti niin onnelliselta kun se avasi sitä keittiössä. Haluan ostaa sille tämän että se on onnellinen."
Host-äiti: "Onko Riikka sun mielestä sitten jotenkin onneton?"
Poika: "Ei! Mutta sitten se on vieläkin onnellisempi!"
Hyvä etten pillahtanut itkuun kun host-äiti kertoi tosta. Miten kultaisia voi pienet pojat ollakaan?

Lauantaina heräilin ajoissa ja pakkailin laukun valmiiksi. Aamiaisen jälkeen ajelin juna-asemalle ja suuntasin nenäni New Yorkin kautta Connecticutiin ystäväni Nadjan luo. Ensin tunti junalla keskustaan, siellä metrolla asemalta numero 1 asemalle numero 2, sieltä sitten toisella junalla vielä reilu tunti kaverin kaupunkiin. Oli vallan kiva reissu. Käytiin syömässä ihanaa sushia ja illalla katsottiin My Chemical Romancen dvd:tä. Oli ihana vaan hengailla jonkun vanhan tutun kanssa. Tänään sitten käytiin aamiaisella sellaisessa bagel-mestassa ja sieltä käveltiin rannalle. Sitten Starbucksin kautta takaisin talolle jossa hengailtiin hetki ennen kuin mun oli aika lähteä junalle. Aamulla auto ei ollut suostunut käynnistymään ja epäiltiin akkua. Olivat ladanneet sen ja saaneet kuulemma auton toimimaan joten ei siinä ongelmaa. Mutta kas kas kun istahdettiin autoon niin eipäs käynnistynytkään! Ja himputti kun piti siihen junaan ehtiä! Onni onnettomuudessa, pihassa istui perheen vanha lastenhoitaja autossaan tekemässä lähtöä. Nuori nainen oli superystävällinen ja tarjosi mulle kyydin, joten hyppäsin autoon ja hän nakkasi minut asemalle. Jee! Junakin oli juuri sen verran sopivasti myöhässä että ehdin jopa vähän odottelemaan.

Matka kotiin oli pitkä. Ensin kaverilta reilu tunti junalla Grand Centralille, sieltä metrolla omalle asemalle josta tunti junalla naapurikylään, missä hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Väsytti ja oli kamala nälkä. Kotona kuumaan suihkuun ja yöppi päälle.

Huomenna alkaa taas uusi viikko uusine kujeineen. Saas nähdä kuin meidän käy.

Älä koskaan unohda...

...sanotaan televisiossa, radiossa, kaikkialla tänään kun on syyskuun 11. päivä. Liput ovat liehuneet puolitangossa ja paloasemilla vietetään muistojuhlia kuolleiden työkavereiden vuoksi. Tuntuu että jokainen tuntee jonkun joka kuoli kaksoistornien romahtaessa, mutta yhteisistä kokemuksista huolimatta ihmiset tuntuu jakautuvan kahteen ryhmään. On niitä, jotka pitävät päivällä hiljaisia hetkiä ja vellovat aiheessa, ja sitten on niitä, jotka elävät tämän päivän läpi niin kuin minkä tahansa toisenkin arkisen torstain. Jakautumisen huomasi aamulla myös radiokanavissa. Yhdellä kanavalla vietettiin hiljaista hetkeä aamulla kello 9:03 (kun toinen lentokoneista kossahti seinästä sisään), toisella kanavalla Nirvana pauhasi kuin viimeistä päivää.

Meidän talossa oli ihan normaali arkipäivä. Mitä nyt vanhempi pojista tapansa mukaan vähän meinasi alkaa tärkeilemään asiasta, mutta hiljeni sitten sekin kun tajusi ettei se saa muista mitään kauhistelua irti. On se jo kauhisteltu ja käsitelty, nyt eletään eteenpäin.

Se siitä aiheesta, nyt vähän tarinoita muista päivistä. Tosin en mä tiedä onko niitä kiva lukea kun nyt on ollut vähän tämmönen negatiivisuusviikko, on vaan väsyttänyt kauheasti koko ajan.

Tiistaina oli nuoremmalla jannulla jalkkismatsi, jota varten isä tuli töistä ajoissa kotiin niin että pääsee katsomaan. No meillä oli sitten taas "en tahdo pelata, en mene peliin enenen!!!" -päivä, joten kun sitten sain itkuisen pojan vihdoin varusteet päälle ja ovenrakoon, päätin itsekin lähteä mukaan kannustusjoukoiksi. Siellä katsomossa istuessa tuli tunnelmasta mieleen isoveljien jääkiekkopelit kotihallissa ja sitten tietty tuli isoveljiä ihan hirmuinen ikävä.

Eilen oli tosi väsynyt itkupäivä. Meikäläisen osalta siis. Ensin iltapäivällä alkoi ihan vallan veetuttaa kun siivoojat (meillä käy kerran viikossa semmoset nuoret naiset tekemässä isommat siivoukset) oli jättäneet työnsä puolitiehen ja minähän se sitten joudun paikkailemaan. Kivana yllärinä mua odotti täällä kunnon ekstraduuni kun nää oli jättänyt osan hommistaan vaiheeseen. Kiitti letuista vaan kun ei mulla enää siinä kohtaa (olin alun päivästä yhdessä puistossa tekemässä koulujuttuja) ollut aikaa niitä tehdä kun piti lähteä kohta hakemaan lapsia koulusta! Perheen äiti on tämän viikon työmatkalla ja ollaan sen kanssa lähetetty sähköposteja, nyt sitten kiukuissani pistinkin sille heti menemään mailin tästä aiheesta, että jos tämä näiden hommien paikkailu tulee viikottaiseksi rutiiniksi (ei ollut eka kerta) niin tahdon siitä kyllä ennakkovaroituksen että voin suunnitella aikatauluni sen mukaan. Illemmalla alkoi vielä puskea niin kova uupumus päälle että kaikki vaan itketti ja ihan koko ajan. Siispä koinkin parhaaksi mennä kuumaan suihkuun ja mahdollisimman ajoissa nukkumaan.

Tänään oli päivällä ihan ok meininki. Hoidin lapset ja itseni kouluun ajoissa, kävin kaupassa ja tein itselleni perunamuussia ja kalapihvejä (nam!). Sitten hoidin loput siivoojien mulle jättämistä hommista (en viitsi niitä host-äidillekään jättää kun se tulee väsyneenä reissusta huomenna) ja siinä samalla juttelin kaverin kanssa Skypessa. Hurlumhej alkoi taas kun oli aika hakea lapset koulusta. Voi kiukku! Meinas mennä niin totaalisesti hermo niihin ettei mitään rajaa. Helvetti kun on vaikeaa tehdä ne läksyt ja saada hommat hoidettua, varsinkin kun nuoremman kanssa meillä on sellaset kaksi ja puoli tuntia aikaa syödä välipala, tehdä kaikki läksyt pois alta, vaihtaa vaatteet ja olla ajoissa jalkkistreeneissä. Argh! Iltaa kohden tosin parani. Ensinnäkin host-äiti vastasi mun mailiin ja totesi että ei todellakaan ole mun homma paikkailla siivoojien hommia kun hän heille maksaa siitä palvelusta. Ja vielä myöhemmin puhelimessakin kiitteli että otin asian puheeksi heti, ettei jää hautumaan ja kasva suhteettoman isoksi ärsytyksen aiheeksi. Tuli hyvä mieli kun sekin oli sitä mieltä että parempi heti vaan selvittää asiat jos potuttaa. Sitten host-isä tuli suhteellisen ajoissa (no, sille ajoissa) kotiin, mä lupasin hakea nuorimmaisen treeneistä kun kerran tässä kotosalla olin ja sitten ne oli tilannut ruokaa tänne himaan joten syötiin ja katottiin leffaa. Isä ja vanhempi poika kävivät vähän treenaamassa, mä sitten vielä hoidin nuoremman suihkuun ja yöppiin, sen jälkeen makoiltiin sohvalla, nuorempi lempparihuopiensa alla, ja katottiin elokuvaa loppuun.

Väsymyksestä ja kiukusta huolimatta olen löytänyt itsestäni vähän kanaemo-piirteitä nyt kun lasten äiti on poissa. Tuntuu että kytin niiden perään ekstrapaljon ja koitan olla apuna ja paikalla. En ookaan tällä viikolla oikeestaan ollut missään, paitsi maanantaina siellä ilotulituksessa, kun olen vaan häärinyt tässä kotosalla ja koittanut selviytyä ajoissa nukkumaan.

Huomenna on perjantai enkä aio muuta kuin hilautua vuoteesta hoitamaan penskat kouluun ja sitten tulla kotiin jumittamaan. Pesen lasten pyykit ja katson vaikka jonkun leffan. Jos on yhtä nätti keli kuin tänään niin koitan ehtiä käydä kävelyllä ennen kuin pitää hakea noi riiviöt koulusta. Huomenna ei tosin ole jalkkistreenejä (=ei niin kova kiire), joten ajattelinpa viedä pojat koulun jälkeen jätskeille. Kyllä sitä sitten sen jälkeen ehtii ne läksyt tehdä ja huoneet siivota.

Kyllä tämä tästä taas suttaantuu. Täytyy vaan vähän saada nukuttua. Ja hei ehkä huomenna on taas kivempi päivä kun ei ole niin kamala kiire koulun ja harrastusten kanssa.

Ilotulittelua

Taas on mennä hurahtanut pari päivää niin että humpsista vain!

Sunnuntai meni leppoisissa merkeissä ihan omassa seurassa. Nukuin pitkään ja aamiaisen (joka tosin nautittiin puoliltapäivin...) jälkeen kiskaisin vaatteet päälle ja lähdin ulos. Ajoin auton naapurikaupungin ankkalammelle ja lähdin tallustamaan pitkin ulkoilureittiä, jonka pään olin aikaisemmin noteerannut mutten ole koskaan aiemmin käynyt sitä katsastamassa. Haahuilin sitten musiikkia kuunnellen pitkin tietä, joka kiemurteli joen vierellä kohti toista naapurikaupunkia. Ilma oli aivan täydellinen ulkona oleiluun, sillä öisen myrskyn jäljiltä aurinkoinen päivä oli raikas ja sopivan viileä (=normaalin, tuskaisen reilu 30C:n sijaan ehkä noin 20C). Liikkeellä olikin paljon ihmisiä, mutta liikenteestä huolimatta mp3-soitin takasi aivan täydellisen rauhan. Ihanaa. Reilu 1,5 mailia käveltyäni ylitin sillan, jonka toiselta puolelta mutkan takaa löytyi hieno kosken tynkänen.
Siihen sitten istahdin pientareelle veden kuohuilua ihmettelemään, enkä meinannut malttaa lähteä kun siinä oli niin rauhallinen olo. Jonkun tunnin istuskelun jälkeen kuitenkin alkoi nälkä kolkutella masun seinämiä ja lähdin haahuilemaan takaisin kohti autoa.

Tänään maanantaina heräilin aamulla kuudelta varmistamaan että koulun retkelle lähtevä vanhempi poika todella pääsee koululle isänsä kyydillä, niin kuin oli perjantaina puhe. Pääsihän se, joten mehulasillisen ja hyvästelyhalien (vanhempi on varsinainen halaaja-ihminen) jälkeen menin takaisin petiin vielä tunniksi. Kun sitten seuraavan kerran hilauduin ylös, oli aika hoitaa nuorempi poika koulutielle. Lounas valmiiksi reppuun, unikeko ylös sängystä, aamiaista pöytään ja vaatteet päälle. Hampaiden pesu, hiusten kampaus, aurinkorasvan laitto, vuoteen petaus ja alakertaan katsomaan telkkaa kunnes on aika lähteä. Oltiin juuri käynnistämässä autoa kun talon eteen kaartoi FedEx -auto ja toi minulle pienen paketin. Mun iPod! Hieman oli nopeaa toimintaa jos perjantaina lähettivät ja maanantaiaamuna 8:30 se oli mun kädessä! Voi se on kaunis. Vietiin tällä kertaa host-äidin kanssa yhteisvoimin nuorimmainen kouluun ja sitten minä vein host-äidin töihin. Se lähti viikon työmatkalle joten mun piti ajella sen (äärimmäisen mukava ja kooltaan valtava) auto takaisin kotipihaan.

Päivä mennä hurahti jumittaessa (tuli yöllä nukuttua vähänlaisesti) ja pyykkejä pestessä (sekä uuden iPodin kanssa riidellessä kun en oikein osaa käyttää...). Sitten olikin jo aika hakea hyväntuulinen poika koulusta, ajella kotiin, vahtia että sillä tulee läksyt tehtyä, hoitaa sen suihku ja ajella nassikka ajoissa jalkkistreeneihin.

Treenien jälkeen isoisä nappasi ohjat käsiinsä ja he lähtivät yhdessä syömään. Minä taasen soitin Pernillalle ja me lähdettiin keskustaan katsomaan kaupungin palolaitoksen ilotulitusta. Ja oho mikä ilotulitus! En ole IKINÄ elämässäni nähnyt niin upeaa pommitusta! Kesti puoli tuntia ja aivan mieletöntä tykitystä koko se aika. Ja tämä oli vaan meidän pikkukylä ja vaan huvin vuoksi, entä millaista on esimerkiksi uutena vuotena?! En osaa edes kuvitella. Valokuvia en oikein saanut kun en osannut kamerasta oikeanlaisia asetuksia laittaa, mutta videoita otin miljoona. Katsotaan jos saan ne kivasti koneelle niin voin laittaa tänne sitten linkkiä vaikka yhteen.

Viimeiset pari päivää on ollut ihan mielettömän hyvä fiilis. Tänään kotiin tullessa kuuntelin Hansonin alkuaikojen livelevyä Live From Albertanea ja tanssin pyjamassa pitkin huoneen lattiaa. Ihan vain siksi kun oli niin hyvä mieli. Ja miksi ei olisi, kun pienistä asioista tuntee olevansa tärkeä. Kuten esimerkiksi sen jälkeen kun tänään kylppärissä nuorimmainen sanoi: "Missä kuussa sä lähdet, kesäkuussa? Sitten kun lähdet niin mä kyllä itken."
Niin itken minäkin. (Ja ehkä mun utelias peura-kaverikin.)

Myrsky ja mylväys!

Ulkona sataa ja tuulee, säätieteilijät ovat pitkin loppuviikkoa varoitelleet myrskystä. Ei haittaa, sillä minulla onkin lokoisa pyjama päällä, mummun kutomat villasukat jalassa ja Coldplayn uusi levy soittimessa. Muuta ei juuri nyt sitten tarvitakaan.

Torstaina mennä touhotin tosiaan ekaa kertaa itsekin yliopistolle. Parkkipaikka löytyi paljon, paljon helpommin kuin olin kuvitellut ja olinkin paikalla peloistani huolimatta oikein mukavissa ajoin niin, että ehdin rauhassa tallustella oikealle rakennukselle ja löytää oikean luokan. Rohvessori O'Brien vaikuttaa oikein kohtuulliselta ja hyvältä opettajalta, jonka kanssa uskon työskentelyn olevan varsin miellyttävää ja hedelmällistä. Huomasimpa myös, että minusta on aivan ihanaa olla taas välillä koulun penkilläkin! Vaikka täällä nyt ei mitään hurjia tutkintoja ehdikään suorittaa, on silti kiva ettei tuo opiskelutuntuma pääse täysin katoamaan. Pysyy sellainen pieni näppituntuma siihen hommaan ja se on hyvä, sillä kotiin tultaessa koulun penkki kutsuu taas täysipäiväisesti. Meidän kurssilla on myös yksi oikein mukava Puolasta kotoisin oleva, vanhempiensa kanssa tänne pari vuotta sitten muuttanut tyttö, Pauline, jonka kanssa luennon jälkeen juttelin hetkisen aikaa. Täytyy ensi kerralla vaikka vaihtaa numeroita jos mentäis joskus kaffittelemaan, täällä ei todellakaan voi olla liikaa kavereita.

Perjantai se mennä hurahti kotitöitä tehden. Haettuani lapset iltapäivällä koulusta ajeltiin nuoremman pojan ystävän luo viemään pojalle syntymäpäivälahjaa. Mentiin kaikki hetkeksi ihan sisälle asti, lapset sai leikkiä keskenään ja minä istuin perheen äidin kanssa ja höpöttelin niitä näitä. Aivan ihanan oloinen rouva! Siis sellainen aidosti mukava ihminen, ei mikään naamarihepsankeikka. Sain myös muutamia vinkkejä mitä tehdä Nycissä, täytyy ottaa niistä enemmän selvää vielä.

Illalla sitten lähdin kaverin kanssa syömään ja sen jälkeen istuskeltiin kahvilassa ja juteltiin niitä näitä. Helen on Perusta kotoisin, tarkemmin sanottuna Cuscosta, joka on aivan Inka-kaupunki Machu Picchun lähellä. Se kertoi aivan mielettömiä juttuja Inkojen kulttuurista ja historiasta, ja lupasi että jos ikinä tahdon tulla käymään niin hän kyllä majoittaa minut ja vie sitten retkelle Machu Picchun raunioille (olettaen että sinne vielä silloin voi mennä, kyseisessä paikassa vierailu kun on nykyään suurten kävijämäärien vuoksi vähän kyseenalaista). Eli kun täältä kotiin tullaan, on seuraava säästökohde tiedossa! Täytyy kuulemma mennä kesäkuussa, koska silloin on paljon kaikkia historiaan liittyviä juhlia jolloin siellä näkee paljon hienoja kulkueita ja vaikka mitä. Tahdon ehdottomasti matkustaa Peruun!

Perjantai-yönä kotiin tultuani vietin aikaa aamuyöhön asti Skypen äärellä, kun pidettiin ystävien kanssa kimppapuhelua, jossa kolme osallistujaa olivat Helsingissä, minä täällä USA:ssa ja yksi Hong Kongissa. Oli aivan ihanaa lörpötellä tyttöjen kanssa. Tuli oikein kunnolla sellainen olo että meitä ei kuulkaa tällaiset vaatimattomat pikku välimatkat noin vain kuulkaa hetkautakaan! Aika hieno meininki.

Tänään lauantaina olen jumittanut kotona, jälleen Skypen äärellä, ja vihdoin iltapäivällä (kun sade oli jo alkanut) lähdin Pernillan kanssa ostarille hetkeksi aikaa viettämään. Voi että sen tytön kanssa on kivaa! Me ollaan niin erilaisia ja kuitenkin niin järkyttävän samanlaisia. Aina tuntuu olevan kivaa ja jotenkin kauhean vaivatonta se meidän hengailu. Ei tarvitse täyttää jokaista hiljaista kohtaa, voidaan vaan olla. Se tuntuu aika kivalta.

Tilasin muuten torstaina vihdoin jo lähes kolme vuotta himoitsemani, tummanpunaisen iPod Nanon! Se on niin kaunis kapistus etten malta odottaa sen saapumista! Ensi viikon keskiviikkoon mennessä pitäisi olla kotiovella, aijai. Syytä olisi kyllä tullakin pian, vanhasta, jo vuosia palvelleesta soittimestani on alkanut nimittäin KIRJAIMELLISESTI putoilla osia irti itsekseen. Aika pelottavaa.

Huomenna sunnuntain viettoa. Ei vielä mitään hajua että millaisissa merkeissä, mutta ainakin ajattelin pyhittää lepopäivän ja nukkua pitkään!

Takaisin kouluun!

Kas näin sitä alkoi koulutaival täällä lätäkön länsipuolellakin. Kesä on muka olevinaan ohi, mutta niin vain olemme pari viimeistä päivää taas nauttineet helleaallosta ja lapsiraasut ne joutuvat hylkäämään kesälaitumensa ja palaamaan koulujen käytäville.

Aamu alkoi siis sietämättömän aikaisin kun mulla herätyskello soida rämpäytti ja pakotti käden hapuilemaan torkku-nappia (kerran... "käyn vain pikasuihkussa" ; toisen... "käyn suihkussa vasta kun lapset on viety" ; kolmannen... "nyt jumalauta on PAKKO nousta!"). Lopulta sain sitten itseni ylös, lapset aamupalalle ja reput valmiiksi. Perheen isä on nyt tänään ja huomenna mun kanssa kotona jotta saadaan tämä kouluhomma käyntiin, joten yhdessä lähdettiin sitten kuljettamaan poikia opinahjoihin, jotka tänä vuonna ovat eri osoitteissa.

Muutaman tunnin vapaudesta nautin mm. lueskelemalla kirjaa puiston penkillä ankkalammen luona. Samalla reissulla todistin alle metrin päässä tapahtunutta hanhi-tappelua, jonka aikana höyhenet pöllysi ympärillä ja hiljaa mielessäni toivoin ettei ne äkkäisi hyökätä mun kimppuun. Urpot elukat. Mutta enpä oo ikinä noin läheltä päässy näkemään hanhien yhteenottoa!

Koska tänään oli ensimmäinen koulupäivä, oli lapset laitoksissa vain puolikkaan päivän verran ja puoli yhden aikaan lähdettiin taas host-isän kanssa ajelemaan vanhimman koululle, ja sieltä sitten nuorimman koululle. Aamun "Ihan tyhmää, en haluu mennä, onks koulun pakko alkaa?" -ruikutus oli saanut uuden nuotin, joka kuulosti enemmän tältä: "Vitsi oli kivaa, meidän ope on ihan huippu, mul on hirveesti tärkeitä papereita jotka sun pitää sit Riikka allekirjottaa!" Vaan noin se kaava taisi minunkin kohdallani mennä kun olin vähän pienempi (ja ehkä vähän isompanakin vielä...).

Illalla nuoremman jalkkistreenit oli peruttu ja kun isä lähti viemään vanhempaa omaan harrastukseena nuori pyyteli että saahan se jäädä mun kanssa kotiin. Oli jotenkin kiva olo, varsinkin kun herra oli muutenkin oikea päivänpaiste ja koko ajan vaan höpötteli ihan hupsuja juttuja. Täällä sitten kahdestaan hölmöiltiin ja kun se ei halunnut lähteä enää mun kanssa ulos ostamaan äidilleen synttärikorttia (olin unohtanut päivällä ostaa) niin saatiin loistoidea tehdä kortit itse! Siispä askartelulaatikko esiin komerosta ja touhuamaan. Poika oli ihan innoissaan kun sai askarrella ja voi vitsi jos olisin tiennyt ton laatikon olemassaolosta aiemmin, olisi pari sadepäivää näppärästi saatu täyteen ohjelmaa! No parempi myöhään kun ei millonkaan, täytyy muistaa ostaa uusi liima jotta voidaan askarrella sellaisena päivänä kun koulu on kiinni.

Ilta meni sitten perheen kanssa. Host-isä toi ruokaa yhdestä hyvästä italialaisesta ja syötiin äidin toiveiden mukaisesti synttäri-illallinen tuolla terassilla kun oli kiva ja lämmin ilta (ja mulle tuotiin pesto-pastaa, oi NAM!). Istuttiin vielä illallisen jälkeen jokunen hetki tässä sisällä host-äidin kanssa ja höpöteltiin niitä näitä. Sillä on aina kauheesti mielenkiintosia ja hyviä juttuja kerrottavana. Tuli myös muuten puheeksi ne lasten valokuvat tähän blogiin, josta olen aina unohtanut kysyä, ja virallinen lupa myönnettiin, joten voin vaikka pari otosta tältä kesältä lisäillä tämän tekstin loppuun.

Kun perhe paineli yläkertaan, minä ehdin paneutua vähän lasten koulupapereihin. Tuntuu oudon aikuiselta allekirjoittaa toisen läksypapereita ja laittaa omaa nimeä ja numeroa yhteystietosarakkeisiin (äidin nimen lisäksi tietenkin). Milloin minä olen muka voinut olla tarpeeksi fiksu ja kypsä pitämään huolta jonkun lapsista? Itsekin pahainen kakara...

Huomenna alkaa oma koulu, saas nähdä kuin mun käy!

***


Tailgate-meininkejä ennen Brucen keikkaa.

Lounas joen rannalla läheisessä puistossa.


Kolme hullua kakaraa rannalla.


Käytiin kesän aikana myös eläintarhassa.