Joulu tuli, Au Pair meni

Se oli sitten muka siinä.
Meikäläisen Au Pair -elämä nääs.

Joulu tulla tupsahti ja niin ne penskat oli tänäkin vuonna aamukuudelta hihkumassa sängyn vieressä että "Herätys, herätys, Joulupukki tuli!!!". Silmät ristissä yläkertaan ja voi luoja, todentotta, oli taas lahjoja kerrakseen.

Kuvassa näkyy ainoastaan molempien poikien omat pinot. Sitten oli vielä yhteinen pino, sukulaisten iltapäivällä tuomat lahjat ja muutamat erinäiset kuusten alta löytyneet paketit. Ja kyllä, sanan kuusi on tarkoitus olla monikossa, sillä meillä niitä on joka vuosi kaksi. Tässä kuvassa näkyy poikien kuusi, joka on täytetty poikien lempparikoristeilla. Sitten on isompi kuusi jonka koristelusta pääasiassa huolehtii äiti.

Oli ilmeisesti tämäkin Au Pair ollut ihan kilttinä, kun sai pakettejakin. Sain ihanan kuusenkoristeen, sellaisen lumiukon mikä on verhoutunut Amerikan lippuun ja sen hatussa on vuosi 2009 ja alareunassa mun nimi. Sitten tuli New York -valokuvakehys, New York -lumipallo (Mikä se on nimeltään, missä on vettä sisällä ja "lunta"?) ja shekki matkakassaan. Hyvin oli sisäistetty että matkalaukut on halkeamassa liitoksistaan ja matkakassa kaipaa lisää ruokaa. Joulusukassa oli myös erittäin mieleinen (oon nyt vartin miettinyt onko se sana mieluinen vai mieleinen, anteeksi jos meni väärin...) minihieromalaite, ihana!  Oli siellä jotain muutakin pikkusälää sitten täytteenä, yleisenä teemana: Vuosi 2009 Amerikassa.

Pakettileikin jälkeen tämä neiti paineli takaisin pehkuihin ja nukkui vielä makeat kolme tuntia, ennen kuin oli aika alkaa valmistautumaan vieraiden tuloon. Puolenpäivän jälkeen ovesta alkoi valua sisään sukulaisia, kukin mukanaan kasseittain paketteja (kuinka paljon lahjoja voi ihminen tarvita yhteen jouluun??). Iltapäivä kului jutustelun ja mutustelun parissa, ja päästiinpä sitä taas avaamaan pakettejakin. Ilmeisesti sukulaistenkin mielestä olin ollut ihan kiltti, kun isoäidiltä sain ihanat hopeakorvakorut, toiselta isoäidiltä rannekorun missä oli Rohkeus -laatta ("Kun sinä lähdet nyt uusiin seikkailuihin."), serkuilta sain ihanan kivistä tehdyn rannekorun ja niihin sopivat korvakorut. Oih!

Iltapäivän edetessä oli meikäläisen aika poistua. Lähdin vielä katsastelemaan joulumeininkejä poikaystävän luo ennen länsirannikolle suuntautuvaa matkaa. Sain mä sielläkin vielä lahjoja. Poikaystävän vanhemmilta ihanan mustan huivin ja iiiiiiison teekupin jotta voin täällä sitten siemailla teetä omasta kupposesta (on vissiin menny perille että teellä ja huiveilla ei voi mennä mun kanssa vikaan :D). Sitten sain ihanan hopeisen Peter Pan -korun jota oon netistä kuolannut jo pitkän aikaa. Paras!

Täällä stressailen nyt sitten länsirannikon reissua, jonne lähden tiistaina. Tarkoitus on lentää Phoenixiin, tavata siellä pari kaveria jotka lähti matkaan jo jouluna ja jatkaa matkaa sitten kimpassa. Ensin suunnataan Grand Canyonille, sitten matkataan yöksi Flaggstaffin kylään josta jatketaan aamulla matkaa Las Vegasin neonvaloräiskeeseen vuodenvaihdetta viettämään. Kun vuosi on vaihtunut, lähtee toverit kohti itää ja minä jatkan reissua ylhäisessä yksinäisyydessä, hypäten bussiin ja matkaten Los Angelesin ihmeelliseen maailmaan. Sieltä loppuviikosta jatkuu matka vielä San Franciscoon, josta parin päivän pällistelyn jälkeen lennän takaisin tänne itään.

Niin ja hei! Jos joku on, tai tietää jonkun joka on Los Angeles/San Francisco -akselilla, niin huudelkaa ihmeessä, vois vaikka käydä kahvittelemassa tai mahdollisesti näyttää paikkoja noin niin kuin paikallisen näkökulmasta ;)

Tässä pari kuvaa joissa tähtinä minä, pojat ja Chloé. Reissun jälkeen palaan vielä rikospaikalle viikoksi ihmettelemään menoa, ennen kotiinpaluuta.

Viimeistä viedään

Huomenna torstaina 24.12. on sitten tämän tytön Au Pair -uran viimeinen työpäivä. Ei meinaa mahtua päähän, ei sitten millään. Huomisen jälkeen täällä arki jatkuu ilman minua. Miten se muka on mahdollista? Miten jokin, jota minä tunnun pyörittävän, voi pyöriä samalla tavalla kun minä en enää ole paikalla?

Tunnelmat vaihtuu joka toinen minuutti. Sisällä myllertää sellainen sekamelska etten enää edes yritä pysyä perässä. Tänään aiemmin olin aivan täysillä lähdössä kotiin kohti uusia haasteita (koulutus, oma koti, uusi elämä) kunnes auton radiossa äsken soi Empire State Of Mind, jonka puolivälissä taas jo sitten itkeä tihrustin ja koitin nähdä tien kyynelten läpi. Tunnerikasta on tämä elämä täällä!

Tunnerikasta tuntuu myös olevan perheen nuorimmaisella, jolle alkaa pikkuhiljaa ilmeisesti todella valjeta että olen lähdössä. Poika on ollut yksi murheenkryyni, ruikuttava pieni raasu nyt maanantaista asti. Pikkunen on vaan valittanut kuinka on koko ajan väsy ja sitten sillä on kiukku päällä. Host-äiti otti asian eilen puheeksi, että taitaa nassikka oireilla mun lähtöä nyt sitten vähän enemmän. Voi sitä pientä <3 Käy sitä vaan surku, kun se on niin ihana pikkumies. Ei saa olla surkuinen näin joulun alla! Vanhempi osaa ottaa muutoksen jo paremmin, tai ainakin se piilottaa sitten suurimmat töyssynsä jos niitä jossain pinnan alla on.

Täällä jatkuu meno kohti joulua, ja kiitollisena odotetaan tuota lasten ilonpäivää, joka toivottavasti vie mökötykset ja surut pois tullessaan.

Hän on täällä!

Nimittäin Chloé! Torstaina 10.12 perheemme uusi sveitsiläisvahvistus vihdoin asteli taloon ja uudenlainen ajanjakso sai alkaa.

Ensivaikutelma neidistä oli hieman ujo mutta mitä suloisin. Illan aikana hieman tutustuttiin yhteisellä illallisella ja neiti asettui taloksi mun huoneeseen, tai siis, hänen uuteen huoneeseen. Meikäläinen siirtyi viereisen huoneen vuodesohvalle matkalaukkuineni, jotta uusi tulokas pääsisi purkamaan tavaransa ja sitä myöten sitten kotiutumaan.

Ensimmäinen työpäivä uuden seuralaisen kanssa meni mukavasti. Perjantaina otettiin hieman tuntumaa arkeen ja Chloé lähinnä seuraili vierestä ja esitti kysymyksiä kun minä häärin ja koitin muistaa kertoa mitä teen ja miksi. Välillä sai kyllä keskittyä oikein kovaa, ettei näyttänyt omia "huonoja tapojaan", vaan koitti näyttää tytölle asiat niin kuin ne minulle aikanaan näytettiin. Yllättävän vaikeaa kun on puolentoistavuoden aikana luonut omat tavat ja oikotiet!

Perjantai-iltana yllätti sitten ahdistus, kun taka-alalla ollut kummallinen mörrimöykkyolo pääsi valloilleen ja aivan yhtäkkiä tuli itku joka ei sitten ottanutkaan loppuakseen. Jostain alitajunnan syövereistä pulpahti päälle oivallus, että minun ollessa kaverin kanssa hengailemassa, siellä nyt uusi tyttö viettää iltaa MINUN perheeni kanssa, tutustuen MINUN poikiini ja ottaen haltuun MINUN elämääni. Tulihan se sieltä. Se pieni pistos siitä, että joku on nyt konkreettisesti tullut ottamaan minun paikkani perheessä.

Viikonlopun ahdistuksen jälkeen oli onneksinämä tunteet käsitelty niin, että maanantaina pääsi taas työskentelemään uuden neidin kanssa ihan iloisella mielellä vailla mitään mökötystä.

Ensimmäinen täysi viikko uuden neitosen kanssa kului tutustuen ja päivittäisiä rutiineja toistellen. Ensivaikutelma tytön luonteesta on pysynyt ja edelleen hän vaikuttaa mielettömän herttaiselta ja ihanalta nuorelta naiselta. Olenkin jo sanonut host-äidilleni, että mikäli ei koti-ikävä neitiä vie niin uskon kyllä poikien olevan hyvissä käsissä.

Tuntuuhan se omituiselta katsoa kun vähitellen joku toinen alkaa elää mun elämää. Vaikka edelleen neuvot ensin kysytään multa ja vesipullot tuodaan mulle kun korkki ei aukea. Varsinkin nuorempi pojista on selkeästi alkanut tajuamaan että kohta minä lähden. Sen verran halimista ja yleistä turvautumista on ollut havaittavissa. Uusi tyttö on toistaiseksi vielä kiva leikkikaveri, mutta kun tarvitaan apua ja päätöksiä, kääntyy silmät vielä minuun. Ehtiiköhän roolit muuttua ennen kuin poistun talosta?

Valmistautumista uuteen (30.11. - 9.12.)

Niin se sitten tuli. Tämä omituinen, käsittämättömän epätodellinen hetki. Pikkusiskon viimeinen täysi viikko perheen ainoana Au Pairina. Ensi viikon torstaina sveitsiläistyttö Chloé saapuisi taloon opettelemaan tapoja ja tottumuksia, ja minun tehtäväni olisi ensin näyttää mallia ja sitten astua taka-alalle.

Ennen uuden asukkaan vastaanottoa oli kuitenkin pakkaustalkoiden aika! Alennusmyynneistä ostamani matkalaukut pääsivät käyttöön kun aloin kiskoa kaapeista ja laatikoista tavaraa ulos, tovereinani matkalaukun lisäksi mustat jätesäkit. Voi luoja mikä määrä tavaraa voi kertyä puolessatoista vuodessa! Ja minullahan on vierailleet perheenjäsenet jo vieneet kamaa Suomeen... Apua... Ahkeran roskiin-heittämisen jälkeen hommassa alkoi jo olla tolkkua ja tilanne näyttää edes suhteellisen siedettävältä.

Tuntui todella omituiselta pakata omaa huonettaan laukkuihin. Vähitellen, hylly hyllyn perään kämppä alkoi näyttää samalta kuin silloin 1,5 vuotta sitten kesällä, kun ensimmäisen kerran astelin tähän taloon ja kiinnitin Kurt Cobain -seinälippuni sängyn yläpuolelle. Ensin tyhjeni henkarikaappi. Seuraavaksi piirongin laatikot yksi kerrallaan. Lopulta jäljellä oli enää vaatteet viimeiselle neljälle aamulle tässä huoneessa. Jos laatikot ja kaapit laittoi kiinni, ei eroa huomannut (mitä nyt huone tuskin koskaan taloksi asettumisen jälkeen oli ollut noin siisti), mutta heti kun avasi yhdenkään, kumisi se uhkaavasti tyhjyyttään.

Pakkaaminen ja alastomaksi riisutun huoneen katselu sai lähdön tuntumaan hieman konkreettisemmalta. Ensimmäisen kerran utopistiselta tuntuva tulevaisuus iski vasten kasvoja kun sain järjestöltä tiedot kotiinpaluulennoistani. Kun katsoi tietokoneen ruudulta tarkkoja päivämääriä ja kellonaikoja, tuntui tyhjältä ja hassulta. Jotenkin aivot kieltäytyi ottamasta informaatiota vastaan. Että tuolloinko minä muka sitten olen Suomessa? Koko ajatus oli aivan absurdi. Puolessatoista vuodessa sitä tottuu jo asumaan jossain kaukana niin, että ajatus paluusta kotiin perheen ja vanhojen ystävien luo tuntuu unenomaiselta. Täällä kaukanakin on jo ihan hyvä olla.

Kun sitten koko Amerikan elämä alkoi olla matkalaukuissa, oli kai vihdoin jollain tasolla tajuttava että pian on aika lähteä. Lentotietojen saamisen jälkeen pakkailun hulinassa onkin sitten tunnelmat olleet mielenkiintoiset. USA -seikkailun alkupuolella kuvittelemani lähtövalmistelujen into on ollut tipotiessään ja paikallaan on asustellut vain suru ja ahdistus. Toisinaan on tehnyt mieli suorastaan heittäytyä lattialle parkumaan etten tahdo lähteä. Kotiinpaluu on pelottava ajatus, koska se tuntuu niin peruuttamattomalta. Vaikka USA:n kamaralle pääsee toki jatkossakin, on Au Pair -elämä tässä perheessä pian mennyttä iäksi.

Au Pair -elämän menettämisen lisäksi paluu vanhojen ystävien pariin jännittää pelonsekaisesti. Kaksikymppisille puolitoista vuotta on pitkä aika. Osa ystävistä on muuttaneet ulkomaille (toiset pysyvästi, toiset erimittaisille reissuille), osa valmistunut kouluista ja ovat nyt työssäkäyviä nuoria aikuisia. Jotkut ovat lyöneet hynttyyt yhteen puoliskojensa kanssa, ja toiset käyneet ulkomailla asumassa ja ehtineet jo takaisinkin. Jokainen on kasvanut ja kypsynyt omalla tavallaan, ja rehellisyyden nimissä aika tarkalleen yhtä lukuunottamatta yhteydenpito on ollut lähestulkoon olematonta. Miten sitä osaa tutustua uudelleen ihmisiin, jotka tietyllä tapaa jo luulee tuntevansa? Ja entä jos se yksi maailman ihanin ystävä ei enää tykkääkään minusta, siitä ihmisestä joka minusta on tullut? Entä jos minä en enää tykkääkään hänestä? Nämä ovat kaikki pelottavia kysymyksiä, joihin saan vastauksen parin kuukauden sisällä, tahdoin tai en.

Kiitollista menoa (23. - 29.11.)

Meikäläisten viimeisten Amerikan koulupäivien jälkeen oli Kiitospäivän viikko. Lapsilla oli siis vain kaksi ja puoli päivää koulua, ja onnekas Au Pair sai hänkin pitkän viikonlopun torstaista eteenpäin. Woohoo!

Kiitospäivä meni tänä vuonna kaverin perheen luona. Pääsi taas maistelemaan perinteisiä Amerikkalaisia herkkuja, kuten kalkkunan täytettä ja herkullisia jälkiruokapiiraita. Kyllä moinen kotiruoka kelpaa! Kiireetön perheillallinen oli todella tervetullutta ja kaverin perhe on mitä mukavin joten tunnelmakin oli ihanan kotoisa.

Kiitospäivän jälkeen perjantai sulateltiin kalkkunaa ja shoppailtiin, sillä kiitospäivän jälkeinen perjantai on täällä niin sanottu Musta Perjantai, jolloin on vuoden parhaat alet. Enkä muuten huijaa kun kerron, että jengi oikeasti jonottaa kauppoihin läpi yön, kun tietyt alennukset ovat voimassa vain esim. aamuviidestä aamuyhdeksään. Siellä on oltava sitten heti aamuyöstä oven takana! Itse en ihan niin hulluksi ryhtynyt, vaan raahauduin ostarille vasta (...öh... no... kaikki on niin suhteellista...) yhdeksältä polkaisemaan joululahjametsästyksen käyntiin (no kai se lasketaan jos ostaa ittelleen lahjoja??). Ei se nyt silti alennuksista huolimatta ihan humputteluksi mennyt, ostin nimittäin samalla sitten matkalaukkuja kotimatkaa varten, ja hyvillä alennuksilla sainkin uudet kapsäkit!

Lauantaina oli sitten vuorossa suomalaista joulumenoa, oli nimittäin Suomikirkon vuotuiset joulumarkkinat! Hulinaa riitti taas kirkolla ja New Yorkin alueen suomalaiset pääsivät ostamaan kotimaan makoisia nameja oikein pussikaupalla. Alakerran kahviossa puolestaan oli tarjolla glögiä, pipareita, kotoisia voileipiä, hernerokkaa ja ihan aitoa riisipuuroa. Oi nam! Sinne kelpasi tämän suomalaistytön tallustella masu kurnien puuroa mutustamaan.

Puurojen ja muutaman suomalaisen kirkossa veisatun joululaulun jälkeen suunnattiin Ritan kämpille kaunistautumaan, sillä joulutunnelmista oli aika siirtyä synttärihumuun! Ritsu-neiti täytti nääs vuosia ja sitähän lähdettiin suomivoittoisella porukalla juhlistamaan New Yorkin yöhön. Ilta päättyi kivasti taas kantakapakkaan, joka ei pettänyt (taaskaan) pettänyt ja hauskaa riitti. Yöjunalla sitten kivasti takaisin Jerseyyn unille ja viettämään laiskanleppeää sunnuntaita.

Seuraavalla viikolla alkoi meikäläisen viimeinen viikko yksin Au Pairina, ennen uuden tytön tuloa. Ohjelmassa oli siis armotonta pakkailua uusiin matkalaukkuihin, kun huone piti saada tyhjäksi uutta tulijaa varten.

Alkaa mennä jännäksi!

Arkea ja pikkutapahtumia

Pikakelataanpa taas hieman eteenpäin. Arkipäivät ne vaan mennä hujahtelee samansorttisina. Pari viikkoa Halloweenin jälkeen käytiin järjestön tapaamisessa seinäkiipeilemässä. Olipa hauskaa! Itsekin yläasteen traumojen (pullukka ei päässyt yhtään mihinkään, nujertavaa!) jäljiltä yllätyin positiivisesti, kun selvitin pari haastavamman luokan seinääkin ihan ylös asti! En ole vielä saanut aluevalvojalta kuvia, hän kyllä räpsi kamerallaan tehokkaasti, joten täytynee kysellä josko osuin linssiin kertaakaan itse. Seinäkiipeily oli kyllä todella kivaa touhua, ja vähän niinkuin huomaamatta siinä sai kivasti lihastreeniäkin tällainen meikäläisen kaltainen, punnertamista inhoava rimpulakäsi.

Jotenkin Halloweenin aikoihin tänne tulla tupsahti syksy jostain kulman takaa! Maailma oli jokusen viikon ihanan värikäs ja täynnä rahisevia lehtiä <3
Viikko kiipeilyn jälkeen, oli viimeisen viikonloppukurssin aika. Suuntana siis Long Island University, nimensä mukaisesti New Yorkin Long Islandilla. Tällä kertaa lähdin kursseilemaan yksinäni, enkä todellakaan odottanut viikonlopun koulutuomiota innolla. Perjantain junamatkojen jälkeen pääsin vihdoin oikealle asemalle odottelemaan koulun bussikuljetusta kampukselle, kun silmiin osui tutun näköinen hahmo. Ranskatartoverini Sarah! Mikä tuuri! Ei ollut käynyt edes mielessä kysellä Sarahilta josko hän olisi vielä koulusuorituksia vailla! Yllätys oli mieluinen myös ranskalaistoverilleni, sillä oli neiti itsekin tullut kouluilemaan ihan yksinään.

Perjantai-ilta meni lähinnä kurssisisältöä läpikäyden (Intiaanien historia) ja viikonlopun ohjelmaa kerraten (Amerikkalaiset kertaa kaiken noin sataan kertaan, jos joku ei vaikka ekalla kerralla tajunnut). Puoli yhdeksän aikoihin keltainen koulubussi sitten kuljetti meidät majoitukseemme, mukavaan pieneen hotelliin. Ilta kului lähinnä hotellilla hengaillen, pikkukylän viihdykkeet oli niin rajatut ettei jaksanut innostaa juuri ketään vaan uni tuli aikaisin itse kullekin.

Lauantaina oli sitten täyden koulupäivän aika. Bussi kuljetti öh.... ahkerat.... Au Pair -opiskelijat hotellilta koululle yhdeksäksi, jolloin alkoi ensimmäinen tunti. Meidän kurssi sai aivan erityisen hauskan viikonlopun, sillä aamun tuntien jälkeen lähdettiin läheiseen Intiaani-museoon, jossa oli juuri tänä viikonloppuna erityinen Intiaanien historiasta kertova näyttely. Mikä tuuri! Ilolla mentiinkin sitten museoon oppimaan lisää, voittaa kummasti luentosalissa istumisen. Museossa oli näytillä jos jonkinmoista inkkarinaamiota, työkalua, kanoottia ja asumusta.

Toverini Anni A. teki yllätysvierailun pyhävetimissään!

Myös kasvomaalauksia oli lapsille tarjolla, ja tokihan meidän isompien lapsien oli myös ängettävä jonoon...
Museon sattui muuten olemaan kivasti myös ihan rannassa, ja pääsi siinä kauniina, kirpakkana syyspäivänä haistelemaan vähän merellistä ilmaakin. Aivan ihanaa.
Museoitumisen jälkeen palattiin taas koululle ja illallisen jälkeen oli vielä muutaman tunnin luentopänttäyksen vuoro. Osa ajasta tosin onneksi katsottiin leffaa, niin että aika helpolla tulee sitten nämäkin opiskelumerkinnät...

Sunnuntaina oli viimeiset koulutunnit, ja taisi kotiin tahtoa niin opettajat kuin oppilaatkin. Jotta homma ei menisi tylsäksi (ja koska opiskelijat olivat Au Paireja) myös hieman askarreltiinpaskarreltiin Toukopoukon tyylillä aitoa Intiaanien jumalatoteemia. Tuli hieno mun toteemistani! (Vasemmanpuoleinen on Sarahin rakentama Hawajilainen surffaritoteemi.)Lounaan jälkeen palattiin luentosaliin vielä kerran ottamaan kokonaiskatsaus siihen, mitä oli viikonlopun aikana opittu, ennen kuin iltapäivällä kolmen maissa saatiin armahdus ja kirmattiin ulos odottamaan koulubussia. Pikaisesti juna-asemalle, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin vielä aikaisempaan junaan, jes!

Nyt on virallisesti kaikki 1,5 vuoden Au Pair -viisumin vaatimat yhdeksän opintopistettä (hui mikä määrä :P) kasassa, kolme kurssia käyty. Viikonlopun jälkeen naputin vielä vaaditut esseet, lähetin koululle ja jäin odottelemaan virallisia papereita työn suorittamisesta.

Viimetippaanhan se taas jäi, niin kuin mulla nää aina, mutta tulipa suoritettua!