Meikäläisten viimeisten Amerikan koulupäivien jälkeen oli Kiitospäivän viikko. Lapsilla oli siis vain kaksi ja puoli päivää koulua, ja onnekas Au Pair sai hänkin pitkän viikonlopun torstaista eteenpäin. Woohoo!
Kiitospäivä meni tänä vuonna kaverin perheen luona. Pääsi taas maistelemaan perinteisiä Amerikkalaisia herkkuja, kuten kalkkunan täytettä ja herkullisia jälkiruokapiiraita. Kyllä moinen kotiruoka kelpaa! Kiireetön perheillallinen oli todella tervetullutta ja kaverin perhe on mitä mukavin joten tunnelmakin oli ihanan kotoisa.
Kiitospäivän jälkeen perjantai sulateltiin kalkkunaa ja shoppailtiin, sillä kiitospäivän jälkeinen perjantai on täällä niin sanottu Musta Perjantai, jolloin on vuoden parhaat alet. Enkä muuten huijaa kun kerron, että jengi oikeasti jonottaa kauppoihin läpi yön, kun tietyt alennukset ovat voimassa vain esim. aamuviidestä aamuyhdeksään. Siellä on oltava sitten heti aamuyöstä oven takana! Itse en ihan niin hulluksi ryhtynyt, vaan raahauduin ostarille vasta (...öh... no... kaikki on niin suhteellista...) yhdeksältä polkaisemaan joululahjametsästyksen käyntiin (no kai se lasketaan jos ostaa ittelleen lahjoja??). Ei se nyt silti alennuksista huolimatta ihan humputteluksi mennyt, ostin nimittäin samalla sitten matkalaukkuja kotimatkaa varten, ja hyvillä alennuksilla sainkin uudet kapsäkit!
Lauantaina oli sitten vuorossa suomalaista joulumenoa, oli nimittäin Suomikirkon vuotuiset joulumarkkinat! Hulinaa riitti taas kirkolla ja New Yorkin alueen suomalaiset pääsivät ostamaan kotimaan makoisia nameja oikein pussikaupalla. Alakerran kahviossa puolestaan oli tarjolla glögiä, pipareita, kotoisia voileipiä, hernerokkaa ja ihan aitoa riisipuuroa. Oi nam! Sinne kelpasi tämän suomalaistytön tallustella masu kurnien puuroa mutustamaan.
Puurojen ja muutaman suomalaisen kirkossa veisatun joululaulun jälkeen suunnattiin Ritan kämpille kaunistautumaan, sillä joulutunnelmista oli aika siirtyä synttärihumuun! Ritsu-neiti täytti nääs vuosia ja sitähän lähdettiin suomivoittoisella porukalla juhlistamaan New Yorkin yöhön. Ilta päättyi kivasti taas kantakapakkaan, joka ei pettänyt (taaskaan) pettänyt ja hauskaa riitti. Yöjunalla sitten kivasti takaisin Jerseyyn unille ja viettämään laiskanleppeää sunnuntaita.
Seuraavalla viikolla alkoi meikäläisen viimeinen viikko yksin Au Pairina, ennen uuden tytön tuloa. Ohjelmassa oli siis armotonta pakkailua uusiin matkalaukkuihin, kun huone piti saada tyhjäksi uutta tulijaa varten.
Alkaa mennä jännäksi!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viikonloppu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste viikonloppu. Näytä kaikki tekstit
maanantai 21. joulukuuta 2009
tiistai 10. marraskuuta 2009
Rocktober jatkukoon!
Paramoren aivan loistavan New Jerseyn keikan jälkimainingeissa innosta puhkuva Pikkusisko loikki keskiviikkona 21.10 tyytyväisenä töiden jälkeen New York Cityyn katsastamaan saman bändin lavalla vielä uudestaan. Ison Omenan keikka ei saanut ihan samanlaista intoa irti allekirjoittaneesta, mutta syyttämään ei pidä lähteä yhtyettä, hermo meni huonolla akustiikalla varustettuun keikkapaikkaan jo ennen Paramoren ensinuotteja. En nyt ala laittamaan mitään kuvia, kun eiköhän niitä jo edellisessä merkinnässä saatu ihan tarpeeksi nähty, ei se kuvauskohde New Yorkissa sen monipuolisemmaksi muuttunut.
Perjantai 23.10 saapui vihdoin pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Puolikkaan työpäivän jälkeen alkoi kilpajuoksu kellon kanssa, kun minuuttiaikataululla piti ehtiä New Jerseyn metsistä New Yorkin Chinatownista lähtevään bussiin. Kunnianhimoisena aikomuksena oli päästä illaksi Bostoniin katsomaan kauan odotettua The Usedin keikkaa. Homma helpommin sanottu kuin tehty! Kun juna vihdoin saapui New Yorkiin, oli minulla jokseenkin tasan 15 minuuttia ehtiä ruuhkaisia katuja pitkin asemalta Chinatowniin. Kääk!
Onni oli matkassa kun piti saada taksi, sillä noustuani katutasolle asematunnelista, sattui juuri eräs nainen nousemaan ulos autosta, ja minä näppäränä kirmasin ovelle ja otin keltaisen menopelin haltuun eikä tarvinnut anoa etuilulupaa kadunkulman taksijonosta. Jes! Seuraavaksi selitin kiireeni taksikuskille, joka naureskellen otti tehtävän haasteena vastaan ja lähti kiitämään ruuhkaisia katuja siihen malliin että missä tahansa muussa tilanteessa olisi varmaan pelottanut kuin pikkulasta kummitusjunassa.
Taksin takapenkillä oli aikaa ottaa yhteys matkatoveriini Soniaan, joka itsekään ei ollut vielä päässyt bussipysäkille asti, vaan koitti myöskin taistella aikaa vastaan jumittavan New Yorkin metron kanssa. Apua! Tiivistä tekstailua pitkin matkaa ja oli selvää että mikäli ehtisimme bussiin, menisi erittäin hilkulle. Kilpajuoksun voitti Sonia, joka ehti kuin ehtikin bussille ajoissa ja aloitti ahkeran anomisen että bussi odottaisi pari minuuttia, kun meikäläisen taksi kurvaili lähemmäs kortteli toisensa perään.
Taksista ampaisin pikavauhtia kadulle, juoksin yhden korttelipätkän (nopeampaa kuin sompailu autolla yksisuuntaisilla kaduilla) ja näin vihdoin Sonian tutun punaisen takin ihmisten seassa. Ja bussikin oli vielä paikalla! Hirmuisella vauhdilla anteeksipyydellen kapuaminen linja-autoon ja ehdimme kuin ehdimmekin matkalle Bostoniin.
Bussimatka pohjoiseen kesti sekin perjantairuuhkissa jokusen aikaa, niinpä kilpajuoksu ei päättynyt vielä Bostonin päässäkään. Heti bussin pysähdyttyä kirmasimme juoksujalkaa juna-asemalle kyselemään neuvoa miten päästä oikeaan metroon ja keikkapaikalle. Yhden sekavan, ja toisen aivan loistavan neuvojan avulla olimme vihdoin junassa, ja ehdimme kuin ehdimmekin, kuin ihmeen kaupalla, keikkapaikalle ennen pääesiintyjän aloittamista. Aika pro suoritus, vaikka itse sanonkin! Kyllä me Sonian kanssa osataan.
The Usedista oli jostain syystä aivan mahdotonta saada edes siedettäviä kuvia, siispä luovutinkin aika pian ja saatte tyytyä yhteen huonoon otokseen.
The Used oli aivan mahtavaa päästä vihdoin vuosien odotuksen jälkeen näkemään livenä, ja bändi soittikin kivasti musiikkia kaikilta studioalbumeiltaan, eikä jumahtanut vain uusimman plätyn viisuihin. Pointsit siitä!
Keikan jälkeen valuttiin hiljaksiin takaisin hyiselle kadulle ja aloimme suunnitella matkaa bussiasemalle, josta yölinjuri veisi meidät takaisin New Yorkiin. Paikallisilta kuulimme että metrojen kulkeminen oli päättymäisillään, joten emme enää uskaltaneet lähteä maanalaisiin sompailemaan, varsinkin kun matkamme edellyttäisi junan vaihtoa. Aloimme siis huitoa taksia pysähdyksiin, kuultuamme että hinta ei tulisi vetämään budjettia aivan nollille. Ensimmäinen auto pysähtyikin heti ja kapusimme kyytiin.
Pitkälle emme tällä autolla päässeet, sillä käännyttyään kulmasta taksi joutui poliisin pysäyttämäksi. Siinä katsoivat allekirjoittanut ja toveri suut ymmyrkäisinä että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Poliisiherra avasi takapenkin oven ja pyysi meitä nousemaan ulos autosta, ohjaten meidät takana odottavaan, toiseen taksiin. Ennen matkamme jatkumista meille selitettiin, että ensinnä valitsemamme taksi oli naapurikaupungista, eikä siksi saisi ottaa ketään kyytiin Bostonin rajojen sisäpuolella. Jahas! Aika hurjalta tuntui kun ei tiennyt mistä oli kyse. Taksikuski numero kaksi, oli äärimmäisen mukava ja puhelias herra, joka ajoi meidät asemalle varsin pikaisesti ja neuvoi ruokapaikkojakin odotusajaksi (bussimme New Yorkiin lähtisi vasta aamukahdelta).
Ravintotankkauksen ja pienen odottelun jälkeen pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka kului jokseenkin nukkuen mitä kummallisimmissa sykkyröissä bussin penkeillä. Tuli ihan mieleen teinivuosien ahkera keikkailu Suomenmaalla, missä varsinkin kesäisin tuli nukuttua yö jos toinen ja kolmaskin busseissa ja junissa. Yön liikenteessä linja-auto oli Chinatownissa aikaisin ja sitä olisi kyllä mieluusti vähän pidempäänkin kuluttanut penkkiä ja nähnyt unia. Vaan ei auttanut itku markkinoilla, lähdimme laahustamaan sateisen Chinatownin läpi kohti kaverin kotitaloa.
Sonian käydessä toverimme luona hoitamassa raha-asioita (kivasti kuudelta aamulla, kun oltiin eka kulman kahvilassa syöty aamiaista), meikäläinen rentoili vielä hetken aamiaispaikassamme, ennen kuin seitsemän aikaan lähdimme kohti juna-asemaa. Tällä kertaa suuntana oli New Jersey ja kaverin ihanan pehmeä sänky, jonne pääsimme juna- ja autokyydillä kiskomaan unta kaaliin jokusen tunnin.
Iltapäivällä oli taas aika herätä ja nyt suunnata kolmeen pekkaan autolla Pennsylvaniaan, erääseen pikkukylään jossa illalla jälleen lavalle nousisi The Used. Jee! Kaatosateessa ajettu matka ei ihan ongelmitta sujunut, nääs kävi niin että eksyimme kerran kylän... öh... huonommalle ghetto-alueelle ("joo nyt ei näytä hei hyvältä... ovet lukkoon!"), mutta lopulta löysimme kuin löysimmekin hiljaiseen keskustaan ja keikkapaikalle.
Lauantain keikka oli tunnelmaltaan mitä loistavin! Keikkapaikka oli pieni kuin mikä, ja loppuunmyytynä aivan täyteen pakattu. Jo lämppäribändien aikana meinasi kansalta loppua happi, mutta sekin tilanne parani kun yksi seinä avattiin (kyllä, luitte oikein, yksi seinä koostui kolmesta isosta ylösrullautuvasta ovesta) ja ulkoilma pääsi virtaamaan sisään. Roudausjärjestelyt oli ihan pebasta, kun se rajoitti yleisön liikkumista, mutta muuten oli hyvä meininki. Jo ennen pääesiintyjän aloittamista oli tunnelma mukavan nihkeä, ja voitte vain kuvitella kuinka kauniilta näytti meidän seurue kun riekkumisen jälkeen oli kansa likainen, hiestä märkä ja varsin.. no... aromikas. Oi nam! Sitä oli mitä mukavin sen jälkeen pakkautua autoon ja ajella kotio! Jostain syystä ikkunat oli auki jonkun verran matkan aikana...
Sunnuntaina heräiltyämme oli aika viedä Sonia juna-asemalle ja sanoa heipat neitoselle, joka maanantaina lähti suuntamaan Suomea kohti. Oli kyllä ihan huippua tehdä yhdessä vielä tämmönen kunnon keikkareissu, ennen kuin tiet taas erkanivat. Nähdään ensi vuonna!
Perjantai 23.10 saapui vihdoin pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Puolikkaan työpäivän jälkeen alkoi kilpajuoksu kellon kanssa, kun minuuttiaikataululla piti ehtiä New Jerseyn metsistä New Yorkin Chinatownista lähtevään bussiin. Kunnianhimoisena aikomuksena oli päästä illaksi Bostoniin katsomaan kauan odotettua The Usedin keikkaa. Homma helpommin sanottu kuin tehty! Kun juna vihdoin saapui New Yorkiin, oli minulla jokseenkin tasan 15 minuuttia ehtiä ruuhkaisia katuja pitkin asemalta Chinatowniin. Kääk!
Onni oli matkassa kun piti saada taksi, sillä noustuani katutasolle asematunnelista, sattui juuri eräs nainen nousemaan ulos autosta, ja minä näppäränä kirmasin ovelle ja otin keltaisen menopelin haltuun eikä tarvinnut anoa etuilulupaa kadunkulman taksijonosta. Jes! Seuraavaksi selitin kiireeni taksikuskille, joka naureskellen otti tehtävän haasteena vastaan ja lähti kiitämään ruuhkaisia katuja siihen malliin että missä tahansa muussa tilanteessa olisi varmaan pelottanut kuin pikkulasta kummitusjunassa.
Taksin takapenkillä oli aikaa ottaa yhteys matkatoveriini Soniaan, joka itsekään ei ollut vielä päässyt bussipysäkille asti, vaan koitti myöskin taistella aikaa vastaan jumittavan New Yorkin metron kanssa. Apua! Tiivistä tekstailua pitkin matkaa ja oli selvää että mikäli ehtisimme bussiin, menisi erittäin hilkulle. Kilpajuoksun voitti Sonia, joka ehti kuin ehtikin bussille ajoissa ja aloitti ahkeran anomisen että bussi odottaisi pari minuuttia, kun meikäläisen taksi kurvaili lähemmäs kortteli toisensa perään.
Taksista ampaisin pikavauhtia kadulle, juoksin yhden korttelipätkän (nopeampaa kuin sompailu autolla yksisuuntaisilla kaduilla) ja näin vihdoin Sonian tutun punaisen takin ihmisten seassa. Ja bussikin oli vielä paikalla! Hirmuisella vauhdilla anteeksipyydellen kapuaminen linja-autoon ja ehdimme kuin ehdimmekin matkalle Bostoniin.
Bussimatka pohjoiseen kesti sekin perjantairuuhkissa jokusen aikaa, niinpä kilpajuoksu ei päättynyt vielä Bostonin päässäkään. Heti bussin pysähdyttyä kirmasimme juoksujalkaa juna-asemalle kyselemään neuvoa miten päästä oikeaan metroon ja keikkapaikalle. Yhden sekavan, ja toisen aivan loistavan neuvojan avulla olimme vihdoin junassa, ja ehdimme kuin ehdimmekin, kuin ihmeen kaupalla, keikkapaikalle ennen pääesiintyjän aloittamista. Aika pro suoritus, vaikka itse sanonkin! Kyllä me Sonian kanssa osataan.
The Usedista oli jostain syystä aivan mahdotonta saada edes siedettäviä kuvia, siispä luovutinkin aika pian ja saatte tyytyä yhteen huonoon otokseen.
The Used oli aivan mahtavaa päästä vihdoin vuosien odotuksen jälkeen näkemään livenä, ja bändi soittikin kivasti musiikkia kaikilta studioalbumeiltaan, eikä jumahtanut vain uusimman plätyn viisuihin. Pointsit siitä!
Keikan jälkeen valuttiin hiljaksiin takaisin hyiselle kadulle ja aloimme suunnitella matkaa bussiasemalle, josta yölinjuri veisi meidät takaisin New Yorkiin. Paikallisilta kuulimme että metrojen kulkeminen oli päättymäisillään, joten emme enää uskaltaneet lähteä maanalaisiin sompailemaan, varsinkin kun matkamme edellyttäisi junan vaihtoa. Aloimme siis huitoa taksia pysähdyksiin, kuultuamme että hinta ei tulisi vetämään budjettia aivan nollille. Ensimmäinen auto pysähtyikin heti ja kapusimme kyytiin.
Pitkälle emme tällä autolla päässeet, sillä käännyttyään kulmasta taksi joutui poliisin pysäyttämäksi. Siinä katsoivat allekirjoittanut ja toveri suut ymmyrkäisinä että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Poliisiherra avasi takapenkin oven ja pyysi meitä nousemaan ulos autosta, ohjaten meidät takana odottavaan, toiseen taksiin. Ennen matkamme jatkumista meille selitettiin, että ensinnä valitsemamme taksi oli naapurikaupungista, eikä siksi saisi ottaa ketään kyytiin Bostonin rajojen sisäpuolella. Jahas! Aika hurjalta tuntui kun ei tiennyt mistä oli kyse. Taksikuski numero kaksi, oli äärimmäisen mukava ja puhelias herra, joka ajoi meidät asemalle varsin pikaisesti ja neuvoi ruokapaikkojakin odotusajaksi (bussimme New Yorkiin lähtisi vasta aamukahdelta).
Ravintotankkauksen ja pienen odottelun jälkeen pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka kului jokseenkin nukkuen mitä kummallisimmissa sykkyröissä bussin penkeillä. Tuli ihan mieleen teinivuosien ahkera keikkailu Suomenmaalla, missä varsinkin kesäisin tuli nukuttua yö jos toinen ja kolmaskin busseissa ja junissa. Yön liikenteessä linja-auto oli Chinatownissa aikaisin ja sitä olisi kyllä mieluusti vähän pidempäänkin kuluttanut penkkiä ja nähnyt unia. Vaan ei auttanut itku markkinoilla, lähdimme laahustamaan sateisen Chinatownin läpi kohti kaverin kotitaloa.
Sonian käydessä toverimme luona hoitamassa raha-asioita (kivasti kuudelta aamulla, kun oltiin eka kulman kahvilassa syöty aamiaista), meikäläinen rentoili vielä hetken aamiaispaikassamme, ennen kuin seitsemän aikaan lähdimme kohti juna-asemaa. Tällä kertaa suuntana oli New Jersey ja kaverin ihanan pehmeä sänky, jonne pääsimme juna- ja autokyydillä kiskomaan unta kaaliin jokusen tunnin.
Iltapäivällä oli taas aika herätä ja nyt suunnata kolmeen pekkaan autolla Pennsylvaniaan, erääseen pikkukylään jossa illalla jälleen lavalle nousisi The Used. Jee! Kaatosateessa ajettu matka ei ihan ongelmitta sujunut, nääs kävi niin että eksyimme kerran kylän... öh... huonommalle ghetto-alueelle ("joo nyt ei näytä hei hyvältä... ovet lukkoon!"), mutta lopulta löysimme kuin löysimmekin hiljaiseen keskustaan ja keikkapaikalle.
Lauantain keikka oli tunnelmaltaan mitä loistavin! Keikkapaikka oli pieni kuin mikä, ja loppuunmyytynä aivan täyteen pakattu. Jo lämppäribändien aikana meinasi kansalta loppua happi, mutta sekin tilanne parani kun yksi seinä avattiin (kyllä, luitte oikein, yksi seinä koostui kolmesta isosta ylösrullautuvasta ovesta) ja ulkoilma pääsi virtaamaan sisään. Roudausjärjestelyt oli ihan pebasta, kun se rajoitti yleisön liikkumista, mutta muuten oli hyvä meininki. Jo ennen pääesiintyjän aloittamista oli tunnelma mukavan nihkeä, ja voitte vain kuvitella kuinka kauniilta näytti meidän seurue kun riekkumisen jälkeen oli kansa likainen, hiestä märkä ja varsin.. no... aromikas. Oi nam! Sitä oli mitä mukavin sen jälkeen pakkautua autoon ja ajella kotio! Jostain syystä ikkunat oli auki jonkun verran matkan aikana...
Sunnuntaina heräiltyämme oli aika viedä Sonia juna-asemalle ja sanoa heipat neitoselle, joka maanantaina lähti suuntamaan Suomea kohti. Oli kyllä ihan huippua tehdä yhdessä vielä tämmönen kunnon keikkareissu, ennen kuin tiet taas erkanivat. Nähdään ensi vuonna!
maanantai 28. syyskuuta 2009
Seuraajaa etsimässä
Viikot vilistää kauheaa vauhtia eteenpäin ja aika Amerikassa alkaa käydä vähiin. Työt olisi tarkoitus lopettaa marras-joulukuun vaihteessa ja sitten suunnaksi otetaan länsirannikon ihmeet. Vuodenvaihteen jälkeen tämä tyttö lähetetäänkin sitten piakkoin kotio. Töiden loppuminen on alkanut viime päivinä konkretisoitua uuden Au Pairin metsästyksen muodossa, kun host-äidin kanssa käymme läpi kandidaatteja hommaan. Olen nyt ollu aktiivisesti mukana seuraajan etsinnässä, ja tuntuukin oudolta ja samalla käsittämättömän jännittävältä olla tällä puolella hakuprosessia. Lueskelen tyttöjen hakemuksia ja eilen perjantaina jopa puhelinhaastattelin kahta tyttöä (Sveitsistä ja Brasiliasta)! Uteliaana sieluna toki pengoin host-äitini internetprofiilista myös oman hakemukseni esiin, ja voi luoja miten hauska oli lukea niitä juttuja mitä sinne oli silloin joskus puolitoista vuotta sitten kirjoittanut! Valokuvasivuista puhumattakaan...
Tuntuu hölmöltä ajatella, että joku kohta tulee tänne minun tilalleni. Tekee nämä minun hommat ja ottaa hoidettavakseen nämä ”minun lapset”.
Uuden tytön metsästämisen lomassa on toki täytynyt myös hoitaa ihan normaalit arkihommatkin. Nyt koulujen alettua vaihtelua päivissä on suhteellisen vähän, kun viikot toistaa samaa rutiinia. Epämukavan vaihteluannoksen viime viikkoon toi nuoremman pojan sairastuminen, kun herra oli kotona kuumeessa kaksi päivää. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun se meinasi sitä että allekirjoittanutkin oli jumissa neljän seinän sisällä, niin meinasi vähän mökkihöperyys iskeä. Olin niin tavattoman kiitollinen kun vihdoin perjantaina poika meni kouluun ja minulla oli mahdollisuus mennä ULOS.
Viikko flunssaisessa talossa ja lauantaina oli ihanaa päästä tuulettumaan. Lähdettiin suomalaisella porukalla New Yorkiin katsomaan Stand Up -komiikkaa, sille samaiselle klubille jossa oltiin Saijan synttäreitä juhlistamassa. Ilta oli varsin onnistunut ja vatsan kipeytyminen runsaasta nauramisesta oli taattu. Nauruannoksen jälkeen kävimme vielä muutamalla lasillisella kantakuppilassa Villagessa, ennen kuin suuntasimme kukin kotio nukkumaan.
Tämä viikko onkin sitten ollut Amerikan-siskoni Emmin viimeinen, ja sen kunniaksi olemme kaverin kanssa mm. pilailleet Emmin kustannuksella (josta saimme sitten kyllä maksaa kun Emmi kosti alta aikayksikön) ja torstaina oma host-äitini tahtoi pitää Emmille läksijäis-grillailut joten nautittiin hyvästä ruuasta, seurasta ja herkullisesta kakusta perheporukalla. Olin kauhean kiitollinen host-äidilleni moisesta huomionosoituksesta, se on välillä kyllä ihan maailman paras.
Tämä viikonloppu on lähtenyt käyntiin railakkaasti. Eilen perjantaina mentiin pienellä kaveriporukalla istumaan iltaa New Yorkiin ja oli kyllä hauskaa! Nyt istun tatuointiliikkeessä ja ihmettelen kun kaverin käteen tehdään iiiiiisoa tatuointia. Väkisinkin alkaa itsekin suunnitella oman ensimmäisen tatskan paikkaa. Illalla suuntana taas New York, kun lähdetään tyttöporukalla syömään ja nautiskelemaan syksyisestä Manhattanista.
Maanantaina alkaa meikäläisen viikon loma kun iskä tulee Suomesta pällistelemään New Yorkia ja mestoja missä tytär on viimeiset 15 kuukautta luuhannut. Kivaaaa!
Tuntuu hölmöltä ajatella, että joku kohta tulee tänne minun tilalleni. Tekee nämä minun hommat ja ottaa hoidettavakseen nämä ”minun lapset”.
Uuden tytön metsästämisen lomassa on toki täytynyt myös hoitaa ihan normaalit arkihommatkin. Nyt koulujen alettua vaihtelua päivissä on suhteellisen vähän, kun viikot toistaa samaa rutiinia. Epämukavan vaihteluannoksen viime viikkoon toi nuoremman pojan sairastuminen, kun herra oli kotona kuumeessa kaksi päivää. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun se meinasi sitä että allekirjoittanutkin oli jumissa neljän seinän sisällä, niin meinasi vähän mökkihöperyys iskeä. Olin niin tavattoman kiitollinen kun vihdoin perjantaina poika meni kouluun ja minulla oli mahdollisuus mennä ULOS.
Viikko flunssaisessa talossa ja lauantaina oli ihanaa päästä tuulettumaan. Lähdettiin suomalaisella porukalla New Yorkiin katsomaan Stand Up -komiikkaa, sille samaiselle klubille jossa oltiin Saijan synttäreitä juhlistamassa. Ilta oli varsin onnistunut ja vatsan kipeytyminen runsaasta nauramisesta oli taattu. Nauruannoksen jälkeen kävimme vielä muutamalla lasillisella kantakuppilassa Villagessa, ennen kuin suuntasimme kukin kotio nukkumaan.
Tämä viikko onkin sitten ollut Amerikan-siskoni Emmin viimeinen, ja sen kunniaksi olemme kaverin kanssa mm. pilailleet Emmin kustannuksella (josta saimme sitten kyllä maksaa kun Emmi kosti alta aikayksikön) ja torstaina oma host-äitini tahtoi pitää Emmille läksijäis-grillailut joten nautittiin hyvästä ruuasta, seurasta ja herkullisesta kakusta perheporukalla. Olin kauhean kiitollinen host-äidilleni moisesta huomionosoituksesta, se on välillä kyllä ihan maailman paras.
Tämä viikonloppu on lähtenyt käyntiin railakkaasti. Eilen perjantaina mentiin pienellä kaveriporukalla istumaan iltaa New Yorkiin ja oli kyllä hauskaa! Nyt istun tatuointiliikkeessä ja ihmettelen kun kaverin käteen tehdään iiiiiisoa tatuointia. Väkisinkin alkaa itsekin suunnitella oman ensimmäisen tatskan paikkaa. Illalla suuntana taas New York, kun lähdetään tyttöporukalla syömään ja nautiskelemaan syksyisestä Manhattanista.
Maanantaina alkaa meikäläisen viikon loma kun iskä tulee Suomesta pällistelemään New Yorkia ja mestoja missä tytär on viimeiset 15 kuukautta luuhannut. Kivaaaa!
lauantai 12. syyskuuta 2009
Varaäiti, tarjoilija, ikkunanpesijä, kuski
Työntäyteiset pari päivää takana ja viikonloppu tuntuu taas aivan taivaalliselta hengähdystauolta, ennen ensi viikon koulukimaraa.
Meidän naapurin vanha herra kertoi minulle viime viikonloppuna, että hänen pitkään sairastellut vaimonsa menehtyi. Tällä viikolla oli sitten hautajaisia ja tarjouduin avuksi, mikäli ylimääräistä käsiparia ja terveitä jalkoja kaivattaisiin. Niiltä pohjilta, hipsin keskiviikkona naapuriin vietyäni lapset kouluun aamulla. Päivä kului ikkunoita pesten ja talon ulkopuolta siistien, illalla toisaalla pidettävän ruumiinvalvojaisten jälkeen kun olisi vieraita tulossa kahvittelemaan. Oli mukavaa tuntea itsensä hyödylliseksi, ja saatiinkin talo aika mukavaan kuntoon iltaa varten.
Kolmen hujakoilla hain lapset koulusta, ja läpi käytäviä papereita sun muita riitti ihan kiitettävästi, kun kyseessä oli vuoden ensimmäinen täysipitkä koulupäivä. Iltapäivä menikin koulujuttuja tehdessä ja nuorimmaisen hammaslääkärikäynnin parissa. Illalla oli sitten naapurin ruumiinvalvojaisten (kamala sana suomeksi!!) vuoro.
Mun host-perhe on ollut läheisissä väleissä naapureiden kanssa, joten toki mekin menimme kunnioittamaan Ingen muistoa. Host-äidin työmatkan vuoksi minä ajoin pojat hautajaistalolle (mikäköhän se ois suomeksi... Funeral Home...) ja tapasin host-isän siellä. Mentiin kaikki yhdessä sisään ja minä näin elämäni ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Tuntui aika hurjalta. Liikaa leffoja katsoneena tietekin odotin koko ajan että silmät rävähtää auki tai että hän purskahtaa nauruun. Kumpaakaan ei tapahtunut.
Lyhyen visiitin jälkeen host-isä lähti poikien kanssa omille teilleen, minä menin naapuriin laittamaan paikkoja valmiiksi valvojaisten jälkeisiä kahvitteluja varten. Sainkin kaikki kivasti esille ja kahvit keitettyä ennen kuin vieraat saapuivat. Illan vietin autellen tarjoilujen kanssa parhaan taitoni mukaan. Myöhäänhän se toki meni, ja puolenyön jälkeen vasta hilauduin nurmen yli kotiin nukkumaan.
Torstaina taas aamulla lapset kouluun, ja parin ekstra-teeannoksen jälkeen hipsin taas naapuriin. Tällä kertaa vuorossa olisivat itse hautajaiset. Tulin paikalle juuri kun talon väki oli lähdössä hautajaisseremonioihin. Laitoin paikkoja kuntoon heidän ollessa poissa, ja päästin pitopalvelun mukavan naisen sisään. Auttelin sitten pitopalvelun ihmistä ja vieraiden tullessa paikalle ehdin hetken siinä olla ylimääräisenä käsiparina, kunnes oli aika lähteä hakemaan lapsia koulusta.
Torstai oli pitkä päivä. Haettuani lapset koulusta teimme läksyt, sitten oli harrastusten vuoro, jonka jälkeen kaikki isovanhemmat tulivat ruokalastillisen kera meille illalliselle. Koska host-äitini oli Californiassa ja host-isäni työskenteli myöhään, oli minun roolini olla talon emäntä ja kattaa pöydät ja pitää vieraista huolta. Illallinen meni kuitenkin kivasti (kaikki isovanhemmat on niin ihania tässä perheessä!) ja kahvittelujen jälkeen sulavasti sain vieraat kahdeksan aikaan ulos talosta.
Pienen hengailun jälkeen oli aika laittaa penskat nukkumaan, jonka jälkeen soitin host-isälle ja pyysin häntä herättämään minut vierashuoneesta kun tulisi kotiin. (Vierashuoneessa siksi että se on lähempänä poikien huoneita, jos he tarvitsisivat aikuista yöllä.) Yhdentoista aikoihin pitkän päivän puurtaja tulikin kotiin ja minä siirryin omaan sänkyyn nukkumaan. Tuntui kyllä vähän hassulta olla koko päivän se aikuinen noiden lasten rutiineissa. Minä aamulla herätin heidät kouluun, laitoin aamupalan, kuskasin sinne ja tänne, tarjoilin illallisen ja lopulta laitoin nukkumaan.
Perjantai meni jokseenkin koomaillessa. Kauhea väsymys päällänsä parista edellisestä päivästä, mutta onneksi pyykkäily sun muu pakotti muutenkin pysymään kotona (vesisateesta puhumattakaan). Host-äiti saapui kotio työmatkalta joskus kuuden aikaan, ja minä lähdin kavereiden kanssa elokuviin. Oli niin ihanaa päästä ulos kavereiden kanssa, pääsi hieman rentoutumaan!
Tänään olen ollut Au Pair -tapaamisessa, jossa ennakoivan ahdistuksen sijaan olikin ihan mukavaa. Pari kivaa uutta tyttöä oli tullut paikalle ja yhden ruotsalaisen neidin kanssa sovittiinkin että ensi viikolla mennään johonkin kun lapset ovat hänelläkin päivät koulussa. Myös yksi brasilialainen Suomi-Musiikki -fani oli paikalla (joka viritteli pitkän keskustelun HIMistä ja Nightwishistä mun kanssa), jonka kanssa täytyy jotain ohjelmaa vaikkapa sopia.
Ilta vielä vähän auki, yhtenä vaihtoehtona on minigolf, joka ois kyllä huisin hauskaa ja varmasti koomista. Edellisestä kerrasta on jokunen vuosi...
Meidän naapurin vanha herra kertoi minulle viime viikonloppuna, että hänen pitkään sairastellut vaimonsa menehtyi. Tällä viikolla oli sitten hautajaisia ja tarjouduin avuksi, mikäli ylimääräistä käsiparia ja terveitä jalkoja kaivattaisiin. Niiltä pohjilta, hipsin keskiviikkona naapuriin vietyäni lapset kouluun aamulla. Päivä kului ikkunoita pesten ja talon ulkopuolta siistien, illalla toisaalla pidettävän ruumiinvalvojaisten jälkeen kun olisi vieraita tulossa kahvittelemaan. Oli mukavaa tuntea itsensä hyödylliseksi, ja saatiinkin talo aika mukavaan kuntoon iltaa varten.
Kolmen hujakoilla hain lapset koulusta, ja läpi käytäviä papereita sun muita riitti ihan kiitettävästi, kun kyseessä oli vuoden ensimmäinen täysipitkä koulupäivä. Iltapäivä menikin koulujuttuja tehdessä ja nuorimmaisen hammaslääkärikäynnin parissa. Illalla oli sitten naapurin ruumiinvalvojaisten (kamala sana suomeksi!!) vuoro.
Mun host-perhe on ollut läheisissä väleissä naapureiden kanssa, joten toki mekin menimme kunnioittamaan Ingen muistoa. Host-äidin työmatkan vuoksi minä ajoin pojat hautajaistalolle (mikäköhän se ois suomeksi... Funeral Home...) ja tapasin host-isän siellä. Mentiin kaikki yhdessä sisään ja minä näin elämäni ensimmäistä kertaa kuolleen ihmisen. Tuntui aika hurjalta. Liikaa leffoja katsoneena tietekin odotin koko ajan että silmät rävähtää auki tai että hän purskahtaa nauruun. Kumpaakaan ei tapahtunut.
Lyhyen visiitin jälkeen host-isä lähti poikien kanssa omille teilleen, minä menin naapuriin laittamaan paikkoja valmiiksi valvojaisten jälkeisiä kahvitteluja varten. Sainkin kaikki kivasti esille ja kahvit keitettyä ennen kuin vieraat saapuivat. Illan vietin autellen tarjoilujen kanssa parhaan taitoni mukaan. Myöhäänhän se toki meni, ja puolenyön jälkeen vasta hilauduin nurmen yli kotiin nukkumaan.
Torstaina taas aamulla lapset kouluun, ja parin ekstra-teeannoksen jälkeen hipsin taas naapuriin. Tällä kertaa vuorossa olisivat itse hautajaiset. Tulin paikalle juuri kun talon väki oli lähdössä hautajaisseremonioihin. Laitoin paikkoja kuntoon heidän ollessa poissa, ja päästin pitopalvelun mukavan naisen sisään. Auttelin sitten pitopalvelun ihmistä ja vieraiden tullessa paikalle ehdin hetken siinä olla ylimääräisenä käsiparina, kunnes oli aika lähteä hakemaan lapsia koulusta.
Torstai oli pitkä päivä. Haettuani lapset koulusta teimme läksyt, sitten oli harrastusten vuoro, jonka jälkeen kaikki isovanhemmat tulivat ruokalastillisen kera meille illalliselle. Koska host-äitini oli Californiassa ja host-isäni työskenteli myöhään, oli minun roolini olla talon emäntä ja kattaa pöydät ja pitää vieraista huolta. Illallinen meni kuitenkin kivasti (kaikki isovanhemmat on niin ihania tässä perheessä!) ja kahvittelujen jälkeen sulavasti sain vieraat kahdeksan aikaan ulos talosta.
Pienen hengailun jälkeen oli aika laittaa penskat nukkumaan, jonka jälkeen soitin host-isälle ja pyysin häntä herättämään minut vierashuoneesta kun tulisi kotiin. (Vierashuoneessa siksi että se on lähempänä poikien huoneita, jos he tarvitsisivat aikuista yöllä.) Yhdentoista aikoihin pitkän päivän puurtaja tulikin kotiin ja minä siirryin omaan sänkyyn nukkumaan. Tuntui kyllä vähän hassulta olla koko päivän se aikuinen noiden lasten rutiineissa. Minä aamulla herätin heidät kouluun, laitoin aamupalan, kuskasin sinne ja tänne, tarjoilin illallisen ja lopulta laitoin nukkumaan.
Perjantai meni jokseenkin koomaillessa. Kauhea väsymys päällänsä parista edellisestä päivästä, mutta onneksi pyykkäily sun muu pakotti muutenkin pysymään kotona (vesisateesta puhumattakaan). Host-äiti saapui kotio työmatkalta joskus kuuden aikaan, ja minä lähdin kavereiden kanssa elokuviin. Oli niin ihanaa päästä ulos kavereiden kanssa, pääsi hieman rentoutumaan!
Tänään olen ollut Au Pair -tapaamisessa, jossa ennakoivan ahdistuksen sijaan olikin ihan mukavaa. Pari kivaa uutta tyttöä oli tullut paikalle ja yhden ruotsalaisen neidin kanssa sovittiinkin että ensi viikolla mennään johonkin kun lapset ovat hänelläkin päivät koulussa. Myös yksi brasilialainen Suomi-Musiikki -fani oli paikalla (joka viritteli pitkän keskustelun HIMistä ja Nightwishistä mun kanssa), jonka kanssa täytyy jotain ohjelmaa vaikkapa sopia.
Ilta vielä vähän auki, yhtenä vaihtoehtona on minigolf, joka ois kyllä huisin hauskaa ja varmasti koomista. Edellisestä kerrasta on jokunen vuosi...
torstai 3. syyskuuta 2009
Uhkapeluri!
Perjantaina 28.8. otettiin bussi kohti New Jerseyn omaa Las Vegasia, eli Atlantic Cityä! Tekosyynä moiselle humputtelulle käytettiin Hannan syntymäpäiviä, kun neiti täyttää päräytti 21-vuotta, joka tällä puolen Atlantista tarkoittaa täsyi-ikäisyyttä ja alkomahoolin nautiskeluoikeutta.
Bussilla siis sateiseen (lievästi sanottuna...) Atlantic Cityyn ja perille päästyämme pienen Missä Ollaan, Minne Ollaan Menossa -tyyppisen sähläyksen jälkeen taaperrettiin merellisissä olosuhteissa majapaikallemme.
Tässä, ah, ensiluokan majoituspaikassamme otimme sitten iisisti, heitimme märät vaatteet kuivumaan, kiskoimme päällemme illanviettoon sopivammat vetimet ja aloimme harrastaa tyttömäistä laittautumisruljanssia.
Vaikka rahat mieluummin menivätkin säästöön, kuin Casinon omistajien taskuun, oli silti kauhean hauskaa päästä näkemään tuollaista tv:stä ja elokuvista tuttua meininkiä. Siellä ne hullut rikkaat nostivat panoksia ja leikkivät muovirahoilla. Hassua meininkiä. Koska itsellä ei ollut miljuunia törsättäväksi, alkoi se casino-meininki aika nopeasti käydä tylsäksi ja päädyimmekin sitten Taj Mahal -casinon yläkerrassa sijainneeseen yökerhoon viettämään perinteisempää tyttöjen iltaa.
Aamuöisen kämpille kömpimisen jälkeen lauantai valkeni aurinkoisena ja lyhyen rantakatu-hengailun jälkeen suuntailimme bussiasemalle ja taas kohti kotoisaa New Yorkia. Jostain kumman syystä allekirjoittanut kömpi suoraa sänkyyn, kotiinsa Pohjois-Jerseyyn päästyään...
Bussilla siis sateiseen (lievästi sanottuna...) Atlantic Cityyn ja perille päästyämme pienen Missä Ollaan, Minne Ollaan Menossa -tyyppisen sähläyksen jälkeen taaperrettiin merellisissä olosuhteissa majapaikallemme.
Tässä, ah, ensiluokan majoituspaikassamme otimme sitten iisisti, heitimme märät vaatteet kuivumaan, kiskoimme päällemme illanviettoon sopivammat vetimet ja aloimme harrastaa tyttömäistä laittautumisruljanssia.
Tukan kiharrus se ei ole aina
ihan lasten leikkiä.
Ensimmäiseksi kohteeksi pääsi suuri Cesar's -casino.
Todellisuudessa me oltiin niin nössöjä että
mieluummin säästettiin raha kun pelattiin...
Ilta päättyi Trumpin Taj Mahaliin, jossa valtavan
kasinon lisäksi viihdyimme yläkerran klubilla.
ihan lasten leikkiä.
Meikkileikkien jälkeen lähdettiin sitten ihmettelemään Casino-maailmaa.
Ensimmäiseksi kohteeksi pääsi suuri Cesar's -casino.
Todellisuudessa me oltiin niin nössöjä ettämieluummin säästettiin raha kun pelattiin...
Ilta päättyi Trumpin Taj Mahaliin, jossa valtavankasinon lisäksi viihdyimme yläkerran klubilla.
Vaikka rahat mieluummin menivätkin säästöön, kuin Casinon omistajien taskuun, oli silti kauhean hauskaa päästä näkemään tuollaista tv:stä ja elokuvista tuttua meininkiä. Siellä ne hullut rikkaat nostivat panoksia ja leikkivät muovirahoilla. Hassua meininkiä. Koska itsellä ei ollut miljuunia törsättäväksi, alkoi se casino-meininki aika nopeasti käydä tylsäksi ja päädyimmekin sitten Taj Mahal -casinon yläkerrassa sijainneeseen yökerhoon viettämään perinteisempää tyttöjen iltaa.
Aamuöisen kämpille kömpimisen jälkeen lauantai valkeni aurinkoisena ja lyhyen rantakatu-hengailun jälkeen suuntailimme bussiasemalle ja taas kohti kotoisaa New Yorkia. Jostain kumman syystä allekirjoittanut kömpi suoraa sänkyyn, kotiinsa Pohjois-Jerseyyn päästyään...
perjantai 28. elokuuta 2009
Vesileikkejä (21.-23.8.)
Nyt tulee hehkutusta, varoitan. Oli sen verran hyvä viikonloppu tuossa taannoin, että ihan vallan vieläkin hymyilyttää kun muistelee! Mitä tehtiin? Ei, ei menty Niagaralle. Eikä lennetty Floridaan. Matka ei myöskään suunnannut Vegasin kasinoille.
Vaaaan (jännitystä kohottavaa rumpujen pärinää)...
Järvelle keskelle metsää!
Kyllä vain. Edellisenä viikonloppuna tapaamani Hannan kaverit Melissa ja Tim, olivat lähdössä Hannan ja Melissan poikaystävän AJ:n kanssa Melissan vanhempien mökille Pennsylvanian metsiin, ja minä näppäränä tyttönä kutsuin itse itseni mukaan ilonpitoon. Koska kukaan ei mukaan tunkeamistani estellyt, vaan jopa kyytiä tarjottiin muitta mutkitta, pakkasin laukkuun uikkarit ja aurinkorasvaa ja hyppäsin perjantaina talon eteen kurvanneeseen autoon.
Hannan päästyä töistä nappasimme kuski-Timin kanssa neidin kyytiin ja parin mutkan kautta alkoi matka syvälle hornan kuuseen.
Perille päästiin vasta pimeän laskeuduttua, joten kurvasimme äkkiä porukalla syömään ennen kuin ruokapaikat menevät kiinni.
Ensimmäinen ilta meni lähinnä tutustumiseen ja siihen että otettiin tuntumaa porukkaan. AJ oli itselleni täysin uusi tuttavuus, enkä Melissaa ja Timiäkään ollut tavannut kuin kerran aiemmin. Oleminen oli kuitenkin varsin mutkatonta ja rentoa, ei tarvinnut sen kummemmin pingottaa. Mikäs sen mukavampaa!
Lauantaina herättiin harmaaseen ja sateiseen aamupäivään. Lähdettiinkin sitten kaikessa rauhassa aamiaiselle odottelemaan sään selkenemistä, ennen kuin suuntaisimme talon viereiselle järvelle.
Sään selkenemistä mentiin odottamaan mm. Amerikkalaisuudenytimeen: Wal-Martiin! Ja kyllä kelpas, meillä oli24h super center kuulkaa ihan lähellä!
Ajomatkalla toverimme Hapsiainen hyökkäsi kuskin kimppuun.
Aijai!
Iltapäivään mennessä aurinko alkoi pilkahdella pilvien takaa ja pinkaisimme äkkiä vaihtamaan uikkarit päälle ja kohti vettä! Ensin ohjelmassa oli hurjastelua vesirenkaalla (Onko sillä veneen perässä vedettävällä jokin virallinen nimi?), kun Melissan isä ystävällisesti lupasi lähteä venekuskiksi. Kyseistä hupia olin itse päässyt koittamaan kerran setäni mökillä, ja aivan yhtä hauskaa oli tälläkin kertaa. Rengas kiisi veneen perässä kiitettävällä vauhdilla ja aallot toivat hassunhauskoja töyssyjä matkaan.
Rengasleikkeistä tarpeeksi saatuamme oli vuorossa vesikelkkailua! Tämä oli meikäläiselle reissun kohokohta, sillä olin aina halunnut päästä sellaisen kyytiin. Riekkuminen huipentui kun tokalla kyydityskerralla Melissan kanssa päätimme mennä kovaa ja hyppiä useista aalloista. Eräiden varsin isojen aaltojen kohdalla tuli sitten leikin loppu, kun tokassa töyssyssä alkoi ilmalento. Laiturilla seuranneet AJ, Hanna ja Tim sanoivat että ainakin näytti komealta. Koko kelkka oli korkealla veden yläpuolella, minä ja Melissa vielä korkeammalla, ilmassa kelkankin yllä. Sitten mätkähti kelkka takaisin veteen ja perässä sinkosimme Melissan kanssa järveen. Harmittaa aivan julmetusti ettei ollut laiturilla kameraa kuvaamassa, sen verran hurjalta kuulemma näytti. Olisi ollut videoinnin arvoinen. Ai että se oli hauskaa! Ainut miinuspuoli oli jalan pamahtaminen kelkkaan juuri ennen ilmalentoa, niin että nyt sitten vähän särkee jalkaa. Vaan kyllä se siitä!
Kelkkailun jälkeen Melissa sai isältään luvan ottaa veneen vesille yksinään, niinpä päästiin ihan nuorisoporukassa veneilemään ympäri ämpäri.
Nautiskeltiin töyssyistä ja järvimeiningeistä, kunnes taivas alkoi näyttää uhkaavan harmaalta ja oli aika viedä venhe laituriin.
Illallisen jälkeen päätimme hakea kaupasta kuivaa polttopuuta, ja eväitä, joiden kera suuntasimme takaisin rantaan nuotiohommiin. Tuli myös ostettua hienoja kiekkoja, jotka nuotiossa muottivat liekkien väriä ensin siniseen, sitten violetin kautta vihreäksi. Oli hienon näköistä!
Ilta menikin sitten nuotiolla ja laiturilla järvimeininkejä fiilistellessä. Itselle tuli ihanan kotoisa olo siellä järven rannalla, keskellä pimeää luontoa. Vain järvisauna puuttui, mutta kun muuten oli kaikki kohdallaan - hyvää seuraa, nuotio ja järvi - niin sekään ei niin kovin haitannut.
Sunnuntaina oli mukava herätä valmiiseen aamupalapöytään, kun Melissan isä oli tehnyt meille valtavan kasan pannareita ja munakasta. Nam! Siinä sitten tankkailtiin, jonka jälkeen lähdettiin vielä kerran veneilemään. Veneen perästä oli myös ihanaa loikata uimaan, kun parkkeerattiin paatti keskelle järveä!
Vesi oli aivan taivaallisen lämmintä. Muutaman tunnin uipottelun jälkeen oli aika suunnata talolle vaihtamaan vaatteita ja sitten mun, Hannan ja Timin täytyi lähteä autoilemaan kotia kohti. Matka sujui leppoisasti, vaikka vähän eksyttiinkin reitiltä ja tultiin eri teitä kotiin kuin oli tarkoitus. Ei haittaa, niin kauan kuin piti suuntana idän! Ja maisemat oli sitä paitsi sen verran mukavat että mikäs siinä oli ajellessa kun bensaa riitti.
torstai 20. elokuuta 2009
Harhastressi
Johan nyt on markkinat! Mun blogihan on about ajantasalla! Siis ei tässä olekaan monen viikon takaisia asioita raportoitavana, niin kuin olen viimeiset pari päivää päässäni stressannut! Selkeästi ajatus blogilusmuilusta on pinttynyt mun päähäni jo niin tehokkaasti että stressaan päivittämisestä silloinkin kun ei tarvitsisi.
Viime viikonlopusta lyhykäisesti sen verran, että perjantai-iltana mentiin Suomi-porukalla New York Cityyn nauttimaan Stand Up -komediasta. Tulipahan naurettua! Paikkana oli Stand Up New York, jonka lavalle toisinaan nousee jopa itse Jerry Seinfeld. Moista tuuria ei tällä kertaa käynyt, mutta paljon oli hyviä koomikoita, joukossaan myös 30Rock Tv-sarjasta tuttu Judah Friedlander, joka oli ehdottomasti yksi illan hauskimmista tapauksista.
Lauantaina hilauduin sitten illalla Hannan luo tuonne puolen tunnin ajomatkan päähän. Ilta vietettiin hengaillen Hannan kavereiden kanssa ja vaan hölmöiltiin aamuun asti. Tarjolla olisi ollut samalle illalle myös yhden Brasilialais-tytön 25-vuotiskemut strippiklubilla keskustassa, mutta meikäläistä ei jaksanut nyt niin paljon innostaa. Mieluummin nautin rennosta hengailusta kaveriporukalla.
Maanantain työpäivä valkeni aurinkoisena ja kosteana! Viime vuoden heinäkuulta tuttu sademetsämeininki on vihdoin saapunut meidänkin kulmille tänne pohjoiseen, ja päivät on ei ainoastaan kuumia mutta myös naurettavan... no... yksinkertaisesti märkiä!
Tällä viikolla ollaan penskojen kanssa keskitytty pyöräilyn jaloon taitoon. Tilannehan on siis tosiaan se, että talon nyt yhdeksänvuotias ei juurikaan osaa fillaroida. Ei, en huijaa. Jotenkuten hommaa on nyt treenattu vanhempien kanssa pariin kertaan niin, että ei ihan olla tasolla nolla, mutta tuota...
Maanantaina siis ilkeä Au Pair pakotti pojan pyörän päälle ja ei muuta kuin harjoittelemaan! Kärsivällisyyttä, ylitsevuotavaa kannustusta ja vähän lisää kärsivällisyyttä niin kyllähän se siitä lähti pikkuhiljaa sujumaan! Kivasti motivaatiokin saatiin kohdilleen kun vanhemmat vinkkasi että jos Riikan kanssa treenaa ja oikeasti alkaa polkemaan niin sitä voisi pian saada ihan uuden polkuvälineen. Nyt onkin sitten pyöräilty korttelia ympäri joka ikinen päivä, ja maanantain jälkeen jannu on itsekin innostunut niin että pakottamisen sijaan sitä saa toppuutella odottamaan sen verran että saan kengät jalkaan! Mutta hyvä näin. Onhan se nyt vähän... jos ton ikänen ei osaa pyöräillä.
Voisinkin väittää, että kun tämä pyöräilyasia on saatu kuntoon, niin alkaa meikäläisen homma olla hoidettuna. Vai mitä olette mieltä? Ennen mun tänne tuloa tuo kyseinen nuorempi jannu ei osannut sitoa kengännauhojaan. Se opeteltiin kun ilkeä Au Pair ei suostunut enää ostamaan uusia tarralenkkareita, vaan pakotti natiaisen valkkaamaan nauhalliset kengät ja ovesta oli seuraavana aamuna päästävä pihalle. Näppärää. Nyt vielä tämä fillarointi ja sitten voisin sanoa tehneeni ihan tarpeeksi, mun seuraaja saa sitten painia jatkossa tulevien asioitten kanssa.
Menee muuten aika hemmetin nopeasti, lasten kesälomat on kohta jo ohi!
Viime viikonlopusta lyhykäisesti sen verran, että perjantai-iltana mentiin Suomi-porukalla New York Cityyn nauttimaan Stand Up -komediasta. Tulipahan naurettua! Paikkana oli Stand Up New York, jonka lavalle toisinaan nousee jopa itse Jerry Seinfeld. Moista tuuria ei tällä kertaa käynyt, mutta paljon oli hyviä koomikoita, joukossaan myös 30Rock Tv-sarjasta tuttu Judah Friedlander, joka oli ehdottomasti yksi illan hauskimmista tapauksista.
Lauantaina hilauduin sitten illalla Hannan luo tuonne puolen tunnin ajomatkan päähän. Ilta vietettiin hengaillen Hannan kavereiden kanssa ja vaan hölmöiltiin aamuun asti. Tarjolla olisi ollut samalle illalle myös yhden Brasilialais-tytön 25-vuotiskemut strippiklubilla keskustassa, mutta meikäläistä ei jaksanut nyt niin paljon innostaa. Mieluummin nautin rennosta hengailusta kaveriporukalla.
Maanantain työpäivä valkeni aurinkoisena ja kosteana! Viime vuoden heinäkuulta tuttu sademetsämeininki on vihdoin saapunut meidänkin kulmille tänne pohjoiseen, ja päivät on ei ainoastaan kuumia mutta myös naurettavan... no... yksinkertaisesti märkiä!
Tällä viikolla ollaan penskojen kanssa keskitytty pyöräilyn jaloon taitoon. Tilannehan on siis tosiaan se, että talon nyt yhdeksänvuotias ei juurikaan osaa fillaroida. Ei, en huijaa. Jotenkuten hommaa on nyt treenattu vanhempien kanssa pariin kertaan niin, että ei ihan olla tasolla nolla, mutta tuota...
Maanantaina siis ilkeä Au Pair pakotti pojan pyörän päälle ja ei muuta kuin harjoittelemaan! Kärsivällisyyttä, ylitsevuotavaa kannustusta ja vähän lisää kärsivällisyyttä niin kyllähän se siitä lähti pikkuhiljaa sujumaan! Kivasti motivaatiokin saatiin kohdilleen kun vanhemmat vinkkasi että jos Riikan kanssa treenaa ja oikeasti alkaa polkemaan niin sitä voisi pian saada ihan uuden polkuvälineen. Nyt onkin sitten pyöräilty korttelia ympäri joka ikinen päivä, ja maanantain jälkeen jannu on itsekin innostunut niin että pakottamisen sijaan sitä saa toppuutella odottamaan sen verran että saan kengät jalkaan! Mutta hyvä näin. Onhan se nyt vähän... jos ton ikänen ei osaa pyöräillä.
Voisinkin väittää, että kun tämä pyöräilyasia on saatu kuntoon, niin alkaa meikäläisen homma olla hoidettuna. Vai mitä olette mieltä? Ennen mun tänne tuloa tuo kyseinen nuorempi jannu ei osannut sitoa kengännauhojaan. Se opeteltiin kun ilkeä Au Pair ei suostunut enää ostamaan uusia tarralenkkareita, vaan pakotti natiaisen valkkaamaan nauhalliset kengät ja ovesta oli seuraavana aamuna päästävä pihalle. Näppärää. Nyt vielä tämä fillarointi ja sitten voisin sanoa tehneeni ihan tarpeeksi, mun seuraaja saa sitten painia jatkossa tulevien asioitten kanssa.
Menee muuten aika hemmetin nopeasti, lasten kesälomat on kohta jo ohi!
lauantai 15. elokuuta 2009
Miniloma miniosavaltiossa
Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna suunnattiin host-perheen kanssa kohti pohjoista. Vanhempien tultua töistä perjantai-iltana, suunnattiin autojen nokat Connecticutiin ja ajettiin ensin välietapille.
Hotelliyön jälkeen mentiin Connecticutin suosittuun Mystic-akvaarioon. Minulla vierailu olikin jo toinen, sillä samassa mestassa tuli nopeasti piipahdettua myös Bostonin reissulla. Tällä kertaa aikaa oli kuitenkin enemmän ja sitä ehti nähdä sellaisiakin asioita mitä ei ekan piipahduksen jälkeen tiennyt siellä olevankaan! Muutama pakollinen eläinkuva:
Tämä toveri on siis lonkeroistaan
lasissa kiinni jumittava mustekala.
Mulle tuli tästä möllöttäjästä jostian syystä mieleen
ystäväni Anni, joka tällä hetkellä seikkailee Saksassa :D
Bongaa sudenkorento!
Hotelliyön jälkeen mentiin Connecticutin suosittuun Mystic-akvaarioon. Minulla vierailu olikin jo toinen, sillä samassa mestassa tuli nopeasti piipahdettua myös Bostonin reissulla. Tällä kertaa aikaa oli kuitenkin enemmän ja sitä ehti nähdä sellaisiakin asioita mitä ei ekan piipahduksen jälkeen tiennyt siellä olevankaan! Muutama pakollinen eläinkuva:
Tämä toveri on siis lonkeroistaanlasissa kiinni jumittava mustekala.
Mulle tuli tästä möllöttäjästä jostian syystä mieleenystäväni Anni, joka tällä hetkellä seikkailee Saksassa :D
Symppis Beluga-valas tuli
morjestamaan oikein pinnalle asti. Ihana!
Pakollinen pingviini-kuva.
Bongaa sudenkorento!Ehdottomasti siistein kohde mestassa oli kuitenkin ekalla vierailulla missattu lintu"huone", joka oli siis valtava ulkona ollut häkki minne sai mennä sisään ja sinulle annettiin mukaan tikku jossa oli linnunruokaa. Siellä sitten tuli kavereiksi mitä kauneimpia undulaatteja. Olisin voinut viettää siellä koko loppupäivän!
Nuorimmainen sai kavereita tuplasti, kun
yksi lintu lehahti ruokatikun sijaan päähän!
yksi lintu lehahti ruokatikun sijaan päähän!
Tämä komea kaveri ei moiseen
tikkusyöttöön suostunut laisinkaan.
Eläinseikkailujen jälkeen hypättiin sitten autoon ja suunnattiin Rhode Islandille, pikkuruiseen osavaltioon Connecticutin pohjoispuolella. Nyt mukana oli jo isovanhemmat, iso autollinen serkkuja sekä meidän poppoo kahdella kaaralla. Lyhyehkön ajomatkan jälkeen saavuimme talolle, joka oli yksi siisteimmistä mestoista missä olen koskaan ollut!
Talo oli aivan turkasen vanha ja upeasti säilytetty, kolmikerroksinen antiikkimuseo. Takapiha laskeutui rauhallisen lahdukan veteen, ja tarjolla oli niin laituria, nurmikenttää kuin kallioitakin. Takapihan terassilta oli ihana vedentäyteinen näköala, ja voin sanoa että jos tuollaisen mestan saisi omakseen niin en ikinä viettäisi aikaa muualla. Koitin räpsiä muutamia kuvia, jos niistä edes saisi hieman käsitystä millainen se mesta oli.
Talo oli aivan turkasen vanha ja upeasti säilytetty, kolmikerroksinen antiikkimuseo. Takapiha laskeutui rauhallisen lahdukan veteen, ja tarjolla oli niin laituria, nurmikenttää kuin kallioitakin. Takapihan terassilta oli ihana vedentäyteinen näköala, ja voin sanoa että jos tuollaisen mestan saisi omakseen niin en ikinä viettäisi aikaa muualla. Koitin räpsiä muutamia kuvia, jos niistä edes saisi hieman käsitystä millainen se mesta oli.
Toinen kahdesta mielettömästä
kylpyhuoneesta. Suihku tuli keskeltä kattoa ja
ammekin oli ihananvanha tassuamme.Jopa rännit olivat puuta!
Toinen niistä siisteistä kylppäreistä. Tässä
alakerran pesuhuoneessa kylpyamme oli
älyttömän hieno, kapea kuparikouru!
Näkymä takapihan terassilta.
Oma vierailuni tässä naurettavan hienossa mestassani oli lyhyehkö. Tarkoitus oli lähteä kotio jo heti sunnuntaiaamuna. Lauantaina ehdin kuitenkin nauttia aurinkoisista kallioista kirjan kera, sekä maistelemaan saaristolaisantimia tunnelmallisessa ravintolassa, josta tuli hieman mieleen Helsingin ravintola Saari.
Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä host-isän kyydillä takaisin alkuiltapäivästä. Lopulta kuitenkin kävi niinkuin meidän oman Suomi-suvun kanssakin yleensä. Tassutellessani pyjamassa teetä keittelemään, oli mies jo kantamassa kamoja autoon. Olisihan se pitänyt arvata ettei se hätähousu malta! Naureskellen nautin aamupalani ja kannoin sitten omat roinani autoon ja lähdettiin sitten jo heti aamuyhdeksän jälkeen ajamaan kotia kohti.
Sunnuntaina oli tarkoitus lähteä host-isän kyydillä takaisin alkuiltapäivästä. Lopulta kuitenkin kävi niinkuin meidän oman Suomi-suvun kanssakin yleensä. Tassutellessani pyjamassa teetä keittelemään, oli mies jo kantamassa kamoja autoon. Olisihan se pitänyt arvata ettei se hätähousu malta! Naureskellen nautin aamupalani ja kannoin sitten omat roinani autoon ja lähdettiin sitten jo heti aamuyhdeksän jälkeen ajamaan kotia kohti.
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Suku on ....
Keskiviikkona 22.7. meikäläisellä tuli taas sukuloimisen aika, kun äiti ja serkkutyttö lensivät tälle puolelle Suurta Vettä. Heti torstaina töistä päästyäni syyhkäisinkin junalla keskustaan kahvittelemaan ja lunastamaan tuliaispussia numero 1. Siellä oli mm. iskän lähettämä Pori Jazz -huivi, Muumi-lehtiä, Aku Ankka, Hevoshullu, Oltermannia (taivas!), Ruisleipää, paljon pyydettyä Bonaquaa, ja suomalaista namia. Nams! Pari tuntia ehdittiin siinä istua ja jutella, kunnes mun oli paineltava junalla takaisin jotta heräisin seuraavana aamuna vielä töihinkin.
Perjantaina pääsin normaalia aikaisemmin töistä, kun host-äiti ihanasti järkkäili niin että sain lapset isovanhemmille ja pääsin aikaisella junalla keskustaan. Mukanani valtava matkalaukku Suomeen lähetettäväksi hilauduin hiki selkää valuen junaan ja kohti sukuloimisviikonloppua. Herrasmiehet auttoivat painavan laukun nostelussa matkan varrella, ja pääsinkin kunnialla asemalta ulos vaikka kadulle vievät liukuportaat olivatkin pois käytöstä.
Nakattuamme mun kamat Times Squaren vieressä sijainneelle hotellille, suunnattiin pian illalliselle ja pienelle iltakävelylle. Mielettömän komean salamoinnin välkkyessä taustalla, tallusteltiin hämärässä Keskuspuistossa ja käytiin ihastelemassa näkymiä.
Kovin myöhään ei jaksanut kukaan valvoa, kun matkalaisilla kenties painoi vielä hieman aikaeron rasite ja allekirjoittaneellakin oli papu lasten jäljiltä aika vähissä.
Lauantaina heräsimme kauniiseen auringonpaisteeseen ja suuntasimme kirjaston viereiseen Bryant Parkiin aamiaiselle. Teen ja kahvien jälkeen oli kansassa virtaa ja ensin suuntasimme vahakabinettiin ostamaan lippuja ennakkoon myöhäisempää visiittiä varten. Jonossa suunnitelma kuitenkin muuttui ja päätimme käydä katsastamassa vahanuket samantein. Kuviahan on vaikka kuinka, mutta... noh... ei niin kauniita että niitä kauheasti viitsisi esitellä... (eikä pidä syyttää kameraa, jos talvella saa talvikuvia, sanoi isäni kerran) Elvis on kuitenkin pakko tähän laittaa, ihan vaan Emmiä ajatellen:
Ja ehkä jopa oma suosikkini, puodin puolelta löytynyt toverimme Paavo! 
Vahakabinetin jälkeen tallustimme ruokakauppaan ostamaan eväitä ja lähdimme nauttimaan pientä piknikkiä Central Parkiin.
Ruokailun ja asiaan kuuluvan ruokalevon jälkeen suuntasimme suuren suihkulähteen ympäristöön nauttimaan katutaiteesta. Suihkulähteen edustalla olevien isojen portaiden juurella kun yleensä esiintyy minun lemppariryhmäni, kasa äänekkäitä nuoria miehiä jotka suorittavat erinäisiä hyppyjä, loikkia ja siinä sivussa ihmisten naurattamista.
Päivän kuumuutta karistaaksemme loikattiin serkun kanssa myös ihan suihkulähteeseen asti viilentymään:
Suihkulähteeltä jatkoimme matkaa Järven länsireunalle, missä mm. saimme paljon eläinkavereita:
Puistosta taisimme siirtyä sitten muutaman mutkan kautta hotellille pienen välikuoleman pariin, ennen kuin oli sitten illallisen paikka.
Sunnuntaipäivä alkoi pienellä shoppailupyrähdyksellä mm. tavaratalo Macy'sin ihmemaailmassa. Ostostelun jälkeen nopea lounas ja sitten oli vuorossa paljon odotettu Leijonakuningas-musikaali! Nyt voin sanoa että kun tulette New Yorkiin, menkää ehdottomasti katsomaan tämä! Menee henkilökohtaisella listalla ohi kaiken maailman Empire State Buildingien sun muiden. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään näin upeaa tässä maassa. Musiikit ovat aivan käsittämättömiä, sen tietävät kaikki, mutta lavastus, puvustus, ylipäätään koko toteutus on sellainen että vieläkin surisee päässä kun oikein alan asiaa miettimään. Itsehän olen sellainen herkkis, että kun ensimmäinen kappale alkoi ja eläimet lähtivät tulemaan lavalle penkkirivien välistä, niin meikäläinen pillahti itkuun, ja tehokkaasti vollotti sen jälkeen jokaisen lempparikappaleen aikana. Mutta veikkaisin että vähemmän herkkistä katsojaakaan ei tämä jätä kylmäksi. Löysin YouTuben ihmemaailmasta pienen videon kyseisestä musikaalista, ja siitä nyt saa pientä käsitystä, vaikkei tuolla pääsekään kovin lähelle totuutta:
Aulassa oli kuvattavana myös Rafiki-apinan puku:
Musikaalin aikana oli alkanut sataa, ja kiirettä teatterista ulos ei ollut. Aulasta avautuikin kiva, uudenlainen kuvakulma Times Squaren hulinaan:
Teatterin jälkeen juostiin hotellin viereiseen Starbucks-kahvilaan ihmettelemään paukkuvaa ukkosmyrskyä ja piiskaavaa kaatosadetta, jolta ei kyllä säästynyt yksikään, oli sateenvarjo tai ei. Sateen rauhoituttua käytiin vielä tallustamassa Viidettä Avenueta, mutta suurin osa kaupoista oli jo ehtinyt mennä kiinni, meidän pakoillessa myräkkää. Siispä tyydyimme hetken tallustelun jälkeen suuntaamaan hotellille, jossa minä laitoin kamani kasaan ja jumittelun jälkeen oli aika lähteä kotia kohti, jotta ehtisi nukkua hieman ennen maanantai-aamun ärsyttävää herätystä.
Hellurei äiti ja serkku, katsellaan ensi vuonna sitten uudestaan!
Perjantaina pääsin normaalia aikaisemmin töistä, kun host-äiti ihanasti järkkäili niin että sain lapset isovanhemmille ja pääsin aikaisella junalla keskustaan. Mukanani valtava matkalaukku Suomeen lähetettäväksi hilauduin hiki selkää valuen junaan ja kohti sukuloimisviikonloppua. Herrasmiehet auttoivat painavan laukun nostelussa matkan varrella, ja pääsinkin kunnialla asemalta ulos vaikka kadulle vievät liukuportaat olivatkin pois käytöstä.
Nakattuamme mun kamat Times Squaren vieressä sijainneelle hotellille, suunnattiin pian illalliselle ja pienelle iltakävelylle. Mielettömän komean salamoinnin välkkyessä taustalla, tallusteltiin hämärässä Keskuspuistossa ja käytiin ihastelemassa näkymiä.
Äippä Central Parkissa iltahämärällä.
Lauantaina heräsimme kauniiseen auringonpaisteeseen ja suuntasimme kirjaston viereiseen Bryant Parkiin aamiaiselle. Teen ja kahvien jälkeen oli kansassa virtaa ja ensin suuntasimme vahakabinettiin ostamaan lippuja ennakkoon myöhäisempää visiittiä varten. Jonossa suunnitelma kuitenkin muuttui ja päätimme käydä katsastamassa vahanuket samantein. Kuviahan on vaikka kuinka, mutta... noh... ei niin kauniita että niitä kauheasti viitsisi esitellä... (eikä pidä syyttää kameraa, jos talvella saa talvikuvia, sanoi isäni kerran) Elvis on kuitenkin pakko tähän laittaa, ihan vaan Emmiä ajatellen:
Ja ehkä jopa oma suosikkini, puodin puolelta löytynyt toverimme Paavo! 
Vahakabinetin jälkeen tallustimme ruokakauppaan ostamaan eväitä ja lähdimme nauttimaan pientä piknikkiä Central Parkiin.
Ruokailun ja asiaan kuuluvan ruokalevon jälkeen suuntasimme suuren suihkulähteen ympäristöön nauttimaan katutaiteesta. Suihkulähteen edustalla olevien isojen portaiden juurella kun yleensä esiintyy minun lemppariryhmäni, kasa äänekkäitä nuoria miehiä jotka suorittavat erinäisiä hyppyjä, loikkia ja siinä sivussa ihmisten naurattamista.
Shown päätöksessä yksi miehistä hyppää
neljän ihmisen yli voltilla. Teepä itse perässä!
Suihkulähteeltä jatkoimme matkaa Järven länsireunalle, missä mm. saimme paljon eläinkavereita:
Puistosta taisimme siirtyä sitten muutaman mutkan kautta hotellille pienen välikuoleman pariin, ennen kuin oli sitten illallisen paikka.
Sunnuntaipäivä alkoi pienellä shoppailupyrähdyksellä mm. tavaratalo Macy'sin ihmemaailmassa. Ostostelun jälkeen nopea lounas ja sitten oli vuorossa paljon odotettu Leijonakuningas-musikaali! Nyt voin sanoa että kun tulette New Yorkiin, menkää ehdottomasti katsomaan tämä! Menee henkilökohtaisella listalla ohi kaiken maailman Empire State Buildingien sun muiden. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään näin upeaa tässä maassa. Musiikit ovat aivan käsittämättömiä, sen tietävät kaikki, mutta lavastus, puvustus, ylipäätään koko toteutus on sellainen että vieläkin surisee päässä kun oikein alan asiaa miettimään. Itsehän olen sellainen herkkis, että kun ensimmäinen kappale alkoi ja eläimet lähtivät tulemaan lavalle penkkirivien välistä, niin meikäläinen pillahti itkuun, ja tehokkaasti vollotti sen jälkeen jokaisen lempparikappaleen aikana. Mutta veikkaisin että vähemmän herkkistä katsojaakaan ei tämä jätä kylmäksi. Löysin YouTuben ihmemaailmasta pienen videon kyseisestä musikaalista, ja siitä nyt saa pientä käsitystä, vaikkei tuolla pääsekään kovin lähelle totuutta:
Aulassa oli kuvattavana myös Rafiki-apinan puku:
Musikaalin aikana oli alkanut sataa, ja kiirettä teatterista ulos ei ollut. Aulasta avautuikin kiva, uudenlainen kuvakulma Times Squaren hulinaan:
Teatterin jälkeen juostiin hotellin viereiseen Starbucks-kahvilaan ihmettelemään paukkuvaa ukkosmyrskyä ja piiskaavaa kaatosadetta, jolta ei kyllä säästynyt yksikään, oli sateenvarjo tai ei. Sateen rauhoituttua käytiin vielä tallustamassa Viidettä Avenueta, mutta suurin osa kaupoista oli jo ehtinyt mennä kiinni, meidän pakoillessa myräkkää. Siispä tyydyimme hetken tallustelun jälkeen suuntaamaan hotellille, jossa minä laitoin kamani kasaan ja jumittelun jälkeen oli aika lähteä kotia kohti, jotta ehtisi nukkua hieman ennen maanantai-aamun ärsyttävää herätystä.
Hellurei äiti ja serkku, katsellaan ensi vuonna sitten uudestaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
