Tipe tipe tip tap?

Kiitospäivän rientojen jälkeinen perjantai kului jokseenkin vain kaverin kanssa hengaillessa ja jumittaessa. Illalla viikonloppuni iloksi alkoi meikäläiselle nousta kuume, joka sitten pakotti menot siirtymään leffaillan tieltä. Erityistä manailua kuumeilu sai aikaan siksi, että lauantaina olisi Isossa Omenassa Suomalaiset joulumarkkinat, ja minä tietenkin tahdoin mennä paikalle! ---> Nappia naamariin ja ihmeparantumista suunnittelemaan.

Lauantai-aamu sitten valkeni ja meikäläisellä olo oli jokseenkin normaali. Hip hei! Siispä ei muuta kuin liikkeelle! Matkalla juna-asemalle tajusin että olin unohtanut juna-aikataulut sekä Manhattanin kartan kotio. Hups! Yleensä minulla on molemmat mukana, mutta nyt en kyllä enää ehtisi takaisin niitä hakemaan. Olin tosin suuntaamassa mestoille jonne olen mennyt jo useamman kerran niin, että ei pitäisi tuottaa mitään hankaluuksia, mutta tietenkin meikäläisen tuurilla juuri tänään sitten eksyisin jonnekin uusille alueille ja olisin aivan hukassa. Noh, vähän seikkailumieltä eiks je?

Manhattan on varsin veikeä paikka, varsinkin silloin, kun kävellessä tasapainoaisti heittää koko ajan niin että rakennukset näkyy vähän väliä kahtena. En sitten tainnut olla ihan terve kuitenkaan... Siinä kävellessä mietin, että meneeköhän mun silmätkin kieroon aina kun mua huimaa? Kyllä kai kun simmuissa sillä tavalla sumenee. En kuitenkaan tohtinut keltään vastaantulijalta kysyä. "Hei anteeksi, killittääkö mun silmät vähän väliä? Ai jahas, kiitos!"

Suomi-kirkolla oli myyjäiset täydessä vauhdissa. Oli käsitöitä, kirjoja, Marimekkoa, Iittalaa, karjalanpiirakoita, juustoa, suklaata ja karkkia, karkkia, karkkia. Itse keskityin ostoksissani tuohon karkki-osastoon (Turkinpippureita!!) mutta lähti sieltä matkaan myös pari piparimuottia (suunnittelen kovasti olevani reipas ja leipovani ihan aitoja joulupipareita ihan itse!).

Ostosten jälkeen törmäsin yhteen Au Pair -illasta tuttuun likkaan (anteeksi, NUOREEN NAISEEN), jonka kanssa suunnattiin sitten alakerran kahvioon ja minä kietaisin lounaaksi nassuuni aidon riisipuuron kanelilla ja sokerilla, Nam! Kahvio oli kovasti joulutunnelmissa. Oli punaiset joululiinat, vaaseissa kuusensunmuiden oksia, oli kynttilöitä, joulukoristeita ja taustalla soi tietenkin joululaulut.

Jonkin aikaa hengailtuamme siirryttiin sitten itse kirkon puolelle, jossa alkoi neljältä tunnin mittainen joululaulutilaisuus. Hässäkkä alko aivan älyttömän suloisella Lucia-kulkueella, jossa pienet tytöt ja pojat marssi kynttilät kätösissä iso jännitys kasvoilla. Tilaisuus päättyi kauniisti Sylvian joululauluun (linkin takana vähän modernimpaa versiota à la Viikate).

Laulelun jälkeen jäätiin vielä parin suomalaistoverin kanssa auttamaan loppusiivoiluissa. Hyvällä porukalla saatiinkin aika nopiaan paikkoja järjestykseen ja meikäläinenkin oli tähän mennessä jo oppinut elämään pään pyörimisensä kanssa oikein sulassa sovussa! Mutta niinhän sitä sanotaan, että itku pitkästä ilosta. Alkoi nääs seitsemän aikaan olla olo sen verran mellevä, että oli pakko luovuttaa ja alkaa harkitsemaan lähtöä asemalle päin.

Kotiin päästyäni kuumeen mittaus ja ihan nasevia lukemiahan siitä sitten sai. Hieno homma hei!

Sunnuntai oli sitten sattuneesta syystä pyjamapäivä. Kuume nousi laski nousi laski iloisesti koko päivän niin, että koko ajan oli joko hikisen kuuma tai jäätävän kylmä.

Täällä meidän talossa aloitetaan tämä joulukoristelurumba ajoissa, ja niinpä sunnuntaina kuunneltiinkin joululauluja ja koko perheen voimin koristeltiin kuusi. Tuli erittäin amerikkalainen joulukuusi, eli siis se on täynnä kaikkea mahdollista! Täällä kuusenkoristeet on ihan hassuja. Ei ole vaan palloja ja olkitonttuja, vaan ihan sekalaisesti sitä sun tätä. Siis se näyttää oikeasti siltä että on vaan otettu kaikki pikkuesineitä, leluja ja pöytäkoristeita ja laitettu niihin ripustusnaru! Hassua. Koska talon koristelut ovat vielä vaiheessa, en laita nyt niistä mitään kuvia, otan todistusaineistoa vasta sitten kun rikos on suoritettu loppuun.

Tämä alkuviikko on mennyt kamalassa yskänröhinässä, josta nuorempi pojista jo kertaalleen kysyi multa että "Ethän sä Riikka kuole??". Että niin ollaan hurmaavan naisellisia täällä, keuhkot melkein keittiön lattialla. Mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa, melkein tekisi jo mieli sanoa että tänään ei enää ole niin kamala olo kuin eilen.

Tänään minun PITI mennä kouluun, mutta sitten kävi niin että puotin koulumatkalla kaverille yhden kirjan ja sieltä lähdettyäni totesin että Naaaaw, heitin uukkarin ja parkkeerasin itseni kaverin sohvalle teekupin kanssa. Kyllä olis vanhat opettajat (siis opettajat on kyllä nuoria, mutta eivät vaan enää opeta minua) ylpeitä!

Kohta pitää taas jo hakea lapsia koulusta ja sitten alkaa se perinteinen välipala-kotiläksyt-harrastukset -ralli, joka tänään päättynee joskus puoli seitsemän aikaan. Minun osaltani.