Joulu tuli, Au Pair meni

Se oli sitten muka siinä.
Meikäläisen Au Pair -elämä nääs.

Joulu tulla tupsahti ja niin ne penskat oli tänäkin vuonna aamukuudelta hihkumassa sängyn vieressä että "Herätys, herätys, Joulupukki tuli!!!". Silmät ristissä yläkertaan ja voi luoja, todentotta, oli taas lahjoja kerrakseen.

Kuvassa näkyy ainoastaan molempien poikien omat pinot. Sitten oli vielä yhteinen pino, sukulaisten iltapäivällä tuomat lahjat ja muutamat erinäiset kuusten alta löytyneet paketit. Ja kyllä, sanan kuusi on tarkoitus olla monikossa, sillä meillä niitä on joka vuosi kaksi. Tässä kuvassa näkyy poikien kuusi, joka on täytetty poikien lempparikoristeilla. Sitten on isompi kuusi jonka koristelusta pääasiassa huolehtii äiti.

Oli ilmeisesti tämäkin Au Pair ollut ihan kilttinä, kun sai pakettejakin. Sain ihanan kuusenkoristeen, sellaisen lumiukon mikä on verhoutunut Amerikan lippuun ja sen hatussa on vuosi 2009 ja alareunassa mun nimi. Sitten tuli New York -valokuvakehys, New York -lumipallo (Mikä se on nimeltään, missä on vettä sisällä ja "lunta"?) ja shekki matkakassaan. Hyvin oli sisäistetty että matkalaukut on halkeamassa liitoksistaan ja matkakassa kaipaa lisää ruokaa. Joulusukassa oli myös erittäin mieleinen (oon nyt vartin miettinyt onko se sana mieluinen vai mieleinen, anteeksi jos meni väärin...) minihieromalaite, ihana!  Oli siellä jotain muutakin pikkusälää sitten täytteenä, yleisenä teemana: Vuosi 2009 Amerikassa.

Pakettileikin jälkeen tämä neiti paineli takaisin pehkuihin ja nukkui vielä makeat kolme tuntia, ennen kuin oli aika alkaa valmistautumaan vieraiden tuloon. Puolenpäivän jälkeen ovesta alkoi valua sisään sukulaisia, kukin mukanaan kasseittain paketteja (kuinka paljon lahjoja voi ihminen tarvita yhteen jouluun??). Iltapäivä kului jutustelun ja mutustelun parissa, ja päästiinpä sitä taas avaamaan pakettejakin. Ilmeisesti sukulaistenkin mielestä olin ollut ihan kiltti, kun isoäidiltä sain ihanat hopeakorvakorut, toiselta isoäidiltä rannekorun missä oli Rohkeus -laatta ("Kun sinä lähdet nyt uusiin seikkailuihin."), serkuilta sain ihanan kivistä tehdyn rannekorun ja niihin sopivat korvakorut. Oih!

Iltapäivän edetessä oli meikäläisen aika poistua. Lähdin vielä katsastelemaan joulumeininkejä poikaystävän luo ennen länsirannikolle suuntautuvaa matkaa. Sain mä sielläkin vielä lahjoja. Poikaystävän vanhemmilta ihanan mustan huivin ja iiiiiiison teekupin jotta voin täällä sitten siemailla teetä omasta kupposesta (on vissiin menny perille että teellä ja huiveilla ei voi mennä mun kanssa vikaan :D). Sitten sain ihanan hopeisen Peter Pan -korun jota oon netistä kuolannut jo pitkän aikaa. Paras!

Täällä stressailen nyt sitten länsirannikon reissua, jonne lähden tiistaina. Tarkoitus on lentää Phoenixiin, tavata siellä pari kaveria jotka lähti matkaan jo jouluna ja jatkaa matkaa sitten kimpassa. Ensin suunnataan Grand Canyonille, sitten matkataan yöksi Flaggstaffin kylään josta jatketaan aamulla matkaa Las Vegasin neonvaloräiskeeseen vuodenvaihdetta viettämään. Kun vuosi on vaihtunut, lähtee toverit kohti itää ja minä jatkan reissua ylhäisessä yksinäisyydessä, hypäten bussiin ja matkaten Los Angelesin ihmeelliseen maailmaan. Sieltä loppuviikosta jatkuu matka vielä San Franciscoon, josta parin päivän pällistelyn jälkeen lennän takaisin tänne itään.

Niin ja hei! Jos joku on, tai tietää jonkun joka on Los Angeles/San Francisco -akselilla, niin huudelkaa ihmeessä, vois vaikka käydä kahvittelemassa tai mahdollisesti näyttää paikkoja noin niin kuin paikallisen näkökulmasta ;)

Tässä pari kuvaa joissa tähtinä minä, pojat ja Chloé. Reissun jälkeen palaan vielä rikospaikalle viikoksi ihmettelemään menoa, ennen kotiinpaluuta.

Viimeistä viedään

Huomenna torstaina 24.12. on sitten tämän tytön Au Pair -uran viimeinen työpäivä. Ei meinaa mahtua päähän, ei sitten millään. Huomisen jälkeen täällä arki jatkuu ilman minua. Miten se muka on mahdollista? Miten jokin, jota minä tunnun pyörittävän, voi pyöriä samalla tavalla kun minä en enää ole paikalla?

Tunnelmat vaihtuu joka toinen minuutti. Sisällä myllertää sellainen sekamelska etten enää edes yritä pysyä perässä. Tänään aiemmin olin aivan täysillä lähdössä kotiin kohti uusia haasteita (koulutus, oma koti, uusi elämä) kunnes auton radiossa äsken soi Empire State Of Mind, jonka puolivälissä taas jo sitten itkeä tihrustin ja koitin nähdä tien kyynelten läpi. Tunnerikasta on tämä elämä täällä!

Tunnerikasta tuntuu myös olevan perheen nuorimmaisella, jolle alkaa pikkuhiljaa ilmeisesti todella valjeta että olen lähdössä. Poika on ollut yksi murheenkryyni, ruikuttava pieni raasu nyt maanantaista asti. Pikkunen on vaan valittanut kuinka on koko ajan väsy ja sitten sillä on kiukku päällä. Host-äiti otti asian eilen puheeksi, että taitaa nassikka oireilla mun lähtöä nyt sitten vähän enemmän. Voi sitä pientä <3 Käy sitä vaan surku, kun se on niin ihana pikkumies. Ei saa olla surkuinen näin joulun alla! Vanhempi osaa ottaa muutoksen jo paremmin, tai ainakin se piilottaa sitten suurimmat töyssynsä jos niitä jossain pinnan alla on.

Täällä jatkuu meno kohti joulua, ja kiitollisena odotetaan tuota lasten ilonpäivää, joka toivottavasti vie mökötykset ja surut pois tullessaan.

Hän on täällä!

Nimittäin Chloé! Torstaina 10.12 perheemme uusi sveitsiläisvahvistus vihdoin asteli taloon ja uudenlainen ajanjakso sai alkaa.

Ensivaikutelma neidistä oli hieman ujo mutta mitä suloisin. Illan aikana hieman tutustuttiin yhteisellä illallisella ja neiti asettui taloksi mun huoneeseen, tai siis, hänen uuteen huoneeseen. Meikäläinen siirtyi viereisen huoneen vuodesohvalle matkalaukkuineni, jotta uusi tulokas pääsisi purkamaan tavaransa ja sitä myöten sitten kotiutumaan.

Ensimmäinen työpäivä uuden seuralaisen kanssa meni mukavasti. Perjantaina otettiin hieman tuntumaa arkeen ja Chloé lähinnä seuraili vierestä ja esitti kysymyksiä kun minä häärin ja koitin muistaa kertoa mitä teen ja miksi. Välillä sai kyllä keskittyä oikein kovaa, ettei näyttänyt omia "huonoja tapojaan", vaan koitti näyttää tytölle asiat niin kuin ne minulle aikanaan näytettiin. Yllättävän vaikeaa kun on puolentoistavuoden aikana luonut omat tavat ja oikotiet!

Perjantai-iltana yllätti sitten ahdistus, kun taka-alalla ollut kummallinen mörrimöykkyolo pääsi valloilleen ja aivan yhtäkkiä tuli itku joka ei sitten ottanutkaan loppuakseen. Jostain alitajunnan syövereistä pulpahti päälle oivallus, että minun ollessa kaverin kanssa hengailemassa, siellä nyt uusi tyttö viettää iltaa MINUN perheeni kanssa, tutustuen MINUN poikiini ja ottaen haltuun MINUN elämääni. Tulihan se sieltä. Se pieni pistos siitä, että joku on nyt konkreettisesti tullut ottamaan minun paikkani perheessä.

Viikonlopun ahdistuksen jälkeen oli onneksinämä tunteet käsitelty niin, että maanantaina pääsi taas työskentelemään uuden neidin kanssa ihan iloisella mielellä vailla mitään mökötystä.

Ensimmäinen täysi viikko uuden neitosen kanssa kului tutustuen ja päivittäisiä rutiineja toistellen. Ensivaikutelma tytön luonteesta on pysynyt ja edelleen hän vaikuttaa mielettömän herttaiselta ja ihanalta nuorelta naiselta. Olenkin jo sanonut host-äidilleni, että mikäli ei koti-ikävä neitiä vie niin uskon kyllä poikien olevan hyvissä käsissä.

Tuntuuhan se omituiselta katsoa kun vähitellen joku toinen alkaa elää mun elämää. Vaikka edelleen neuvot ensin kysytään multa ja vesipullot tuodaan mulle kun korkki ei aukea. Varsinkin nuorempi pojista on selkeästi alkanut tajuamaan että kohta minä lähden. Sen verran halimista ja yleistä turvautumista on ollut havaittavissa. Uusi tyttö on toistaiseksi vielä kiva leikkikaveri, mutta kun tarvitaan apua ja päätöksiä, kääntyy silmät vielä minuun. Ehtiiköhän roolit muuttua ennen kuin poistun talosta?

Valmistautumista uuteen (30.11. - 9.12.)

Niin se sitten tuli. Tämä omituinen, käsittämättömän epätodellinen hetki. Pikkusiskon viimeinen täysi viikko perheen ainoana Au Pairina. Ensi viikon torstaina sveitsiläistyttö Chloé saapuisi taloon opettelemaan tapoja ja tottumuksia, ja minun tehtäväni olisi ensin näyttää mallia ja sitten astua taka-alalle.

Ennen uuden asukkaan vastaanottoa oli kuitenkin pakkaustalkoiden aika! Alennusmyynneistä ostamani matkalaukut pääsivät käyttöön kun aloin kiskoa kaapeista ja laatikoista tavaraa ulos, tovereinani matkalaukun lisäksi mustat jätesäkit. Voi luoja mikä määrä tavaraa voi kertyä puolessatoista vuodessa! Ja minullahan on vierailleet perheenjäsenet jo vieneet kamaa Suomeen... Apua... Ahkeran roskiin-heittämisen jälkeen hommassa alkoi jo olla tolkkua ja tilanne näyttää edes suhteellisen siedettävältä.

Tuntui todella omituiselta pakata omaa huonettaan laukkuihin. Vähitellen, hylly hyllyn perään kämppä alkoi näyttää samalta kuin silloin 1,5 vuotta sitten kesällä, kun ensimmäisen kerran astelin tähän taloon ja kiinnitin Kurt Cobain -seinälippuni sängyn yläpuolelle. Ensin tyhjeni henkarikaappi. Seuraavaksi piirongin laatikot yksi kerrallaan. Lopulta jäljellä oli enää vaatteet viimeiselle neljälle aamulle tässä huoneessa. Jos laatikot ja kaapit laittoi kiinni, ei eroa huomannut (mitä nyt huone tuskin koskaan taloksi asettumisen jälkeen oli ollut noin siisti), mutta heti kun avasi yhdenkään, kumisi se uhkaavasti tyhjyyttään.

Pakkaaminen ja alastomaksi riisutun huoneen katselu sai lähdön tuntumaan hieman konkreettisemmalta. Ensimmäisen kerran utopistiselta tuntuva tulevaisuus iski vasten kasvoja kun sain järjestöltä tiedot kotiinpaluulennoistani. Kun katsoi tietokoneen ruudulta tarkkoja päivämääriä ja kellonaikoja, tuntui tyhjältä ja hassulta. Jotenkin aivot kieltäytyi ottamasta informaatiota vastaan. Että tuolloinko minä muka sitten olen Suomessa? Koko ajatus oli aivan absurdi. Puolessatoista vuodessa sitä tottuu jo asumaan jossain kaukana niin, että ajatus paluusta kotiin perheen ja vanhojen ystävien luo tuntuu unenomaiselta. Täällä kaukanakin on jo ihan hyvä olla.

Kun sitten koko Amerikan elämä alkoi olla matkalaukuissa, oli kai vihdoin jollain tasolla tajuttava että pian on aika lähteä. Lentotietojen saamisen jälkeen pakkailun hulinassa onkin sitten tunnelmat olleet mielenkiintoiset. USA -seikkailun alkupuolella kuvittelemani lähtövalmistelujen into on ollut tipotiessään ja paikallaan on asustellut vain suru ja ahdistus. Toisinaan on tehnyt mieli suorastaan heittäytyä lattialle parkumaan etten tahdo lähteä. Kotiinpaluu on pelottava ajatus, koska se tuntuu niin peruuttamattomalta. Vaikka USA:n kamaralle pääsee toki jatkossakin, on Au Pair -elämä tässä perheessä pian mennyttä iäksi.

Au Pair -elämän menettämisen lisäksi paluu vanhojen ystävien pariin jännittää pelonsekaisesti. Kaksikymppisille puolitoista vuotta on pitkä aika. Osa ystävistä on muuttaneet ulkomaille (toiset pysyvästi, toiset erimittaisille reissuille), osa valmistunut kouluista ja ovat nyt työssäkäyviä nuoria aikuisia. Jotkut ovat lyöneet hynttyyt yhteen puoliskojensa kanssa, ja toiset käyneet ulkomailla asumassa ja ehtineet jo takaisinkin. Jokainen on kasvanut ja kypsynyt omalla tavallaan, ja rehellisyyden nimissä aika tarkalleen yhtä lukuunottamatta yhteydenpito on ollut lähestulkoon olematonta. Miten sitä osaa tutustua uudelleen ihmisiin, jotka tietyllä tapaa jo luulee tuntevansa? Ja entä jos se yksi maailman ihanin ystävä ei enää tykkääkään minusta, siitä ihmisestä joka minusta on tullut? Entä jos minä en enää tykkääkään hänestä? Nämä ovat kaikki pelottavia kysymyksiä, joihin saan vastauksen parin kuukauden sisällä, tahdoin tai en.

Kiitollista menoa (23. - 29.11.)

Meikäläisten viimeisten Amerikan koulupäivien jälkeen oli Kiitospäivän viikko. Lapsilla oli siis vain kaksi ja puoli päivää koulua, ja onnekas Au Pair sai hänkin pitkän viikonlopun torstaista eteenpäin. Woohoo!

Kiitospäivä meni tänä vuonna kaverin perheen luona. Pääsi taas maistelemaan perinteisiä Amerikkalaisia herkkuja, kuten kalkkunan täytettä ja herkullisia jälkiruokapiiraita. Kyllä moinen kotiruoka kelpaa! Kiireetön perheillallinen oli todella tervetullutta ja kaverin perhe on mitä mukavin joten tunnelmakin oli ihanan kotoisa.

Kiitospäivän jälkeen perjantai sulateltiin kalkkunaa ja shoppailtiin, sillä kiitospäivän jälkeinen perjantai on täällä niin sanottu Musta Perjantai, jolloin on vuoden parhaat alet. Enkä muuten huijaa kun kerron, että jengi oikeasti jonottaa kauppoihin läpi yön, kun tietyt alennukset ovat voimassa vain esim. aamuviidestä aamuyhdeksään. Siellä on oltava sitten heti aamuyöstä oven takana! Itse en ihan niin hulluksi ryhtynyt, vaan raahauduin ostarille vasta (...öh... no... kaikki on niin suhteellista...) yhdeksältä polkaisemaan joululahjametsästyksen käyntiin (no kai se lasketaan jos ostaa ittelleen lahjoja??). Ei se nyt silti alennuksista huolimatta ihan humputteluksi mennyt, ostin nimittäin samalla sitten matkalaukkuja kotimatkaa varten, ja hyvillä alennuksilla sainkin uudet kapsäkit!

Lauantaina oli sitten vuorossa suomalaista joulumenoa, oli nimittäin Suomikirkon vuotuiset joulumarkkinat! Hulinaa riitti taas kirkolla ja New Yorkin alueen suomalaiset pääsivät ostamaan kotimaan makoisia nameja oikein pussikaupalla. Alakerran kahviossa puolestaan oli tarjolla glögiä, pipareita, kotoisia voileipiä, hernerokkaa ja ihan aitoa riisipuuroa. Oi nam! Sinne kelpasi tämän suomalaistytön tallustella masu kurnien puuroa mutustamaan.

Puurojen ja muutaman suomalaisen kirkossa veisatun joululaulun jälkeen suunnattiin Ritan kämpille kaunistautumaan, sillä joulutunnelmista oli aika siirtyä synttärihumuun! Ritsu-neiti täytti nääs vuosia ja sitähän lähdettiin suomivoittoisella porukalla juhlistamaan New Yorkin yöhön. Ilta päättyi kivasti taas kantakapakkaan, joka ei pettänyt (taaskaan) pettänyt ja hauskaa riitti. Yöjunalla sitten kivasti takaisin Jerseyyn unille ja viettämään laiskanleppeää sunnuntaita.

Seuraavalla viikolla alkoi meikäläisen viimeinen viikko yksin Au Pairina, ennen uuden tytön tuloa. Ohjelmassa oli siis armotonta pakkailua uusiin matkalaukkuihin, kun huone piti saada tyhjäksi uutta tulijaa varten.

Alkaa mennä jännäksi!

Arkea ja pikkutapahtumia

Pikakelataanpa taas hieman eteenpäin. Arkipäivät ne vaan mennä hujahtelee samansorttisina. Pari viikkoa Halloweenin jälkeen käytiin järjestön tapaamisessa seinäkiipeilemässä. Olipa hauskaa! Itsekin yläasteen traumojen (pullukka ei päässyt yhtään mihinkään, nujertavaa!) jäljiltä yllätyin positiivisesti, kun selvitin pari haastavamman luokan seinääkin ihan ylös asti! En ole vielä saanut aluevalvojalta kuvia, hän kyllä räpsi kamerallaan tehokkaasti, joten täytynee kysellä josko osuin linssiin kertaakaan itse. Seinäkiipeily oli kyllä todella kivaa touhua, ja vähän niinkuin huomaamatta siinä sai kivasti lihastreeniäkin tällainen meikäläisen kaltainen, punnertamista inhoava rimpulakäsi.

Jotenkin Halloweenin aikoihin tänne tulla tupsahti syksy jostain kulman takaa! Maailma oli jokusen viikon ihanan värikäs ja täynnä rahisevia lehtiä <3
Viikko kiipeilyn jälkeen, oli viimeisen viikonloppukurssin aika. Suuntana siis Long Island University, nimensä mukaisesti New Yorkin Long Islandilla. Tällä kertaa lähdin kursseilemaan yksinäni, enkä todellakaan odottanut viikonlopun koulutuomiota innolla. Perjantain junamatkojen jälkeen pääsin vihdoin oikealle asemalle odottelemaan koulun bussikuljetusta kampukselle, kun silmiin osui tutun näköinen hahmo. Ranskatartoverini Sarah! Mikä tuuri! Ei ollut käynyt edes mielessä kysellä Sarahilta josko hän olisi vielä koulusuorituksia vailla! Yllätys oli mieluinen myös ranskalaistoverilleni, sillä oli neiti itsekin tullut kouluilemaan ihan yksinään.

Perjantai-ilta meni lähinnä kurssisisältöä läpikäyden (Intiaanien historia) ja viikonlopun ohjelmaa kerraten (Amerikkalaiset kertaa kaiken noin sataan kertaan, jos joku ei vaikka ekalla kerralla tajunnut). Puoli yhdeksän aikoihin keltainen koulubussi sitten kuljetti meidät majoitukseemme, mukavaan pieneen hotelliin. Ilta kului lähinnä hotellilla hengaillen, pikkukylän viihdykkeet oli niin rajatut ettei jaksanut innostaa juuri ketään vaan uni tuli aikaisin itse kullekin.

Lauantaina oli sitten täyden koulupäivän aika. Bussi kuljetti öh.... ahkerat.... Au Pair -opiskelijat hotellilta koululle yhdeksäksi, jolloin alkoi ensimmäinen tunti. Meidän kurssi sai aivan erityisen hauskan viikonlopun, sillä aamun tuntien jälkeen lähdettiin läheiseen Intiaani-museoon, jossa oli juuri tänä viikonloppuna erityinen Intiaanien historiasta kertova näyttely. Mikä tuuri! Ilolla mentiinkin sitten museoon oppimaan lisää, voittaa kummasti luentosalissa istumisen. Museossa oli näytillä jos jonkinmoista inkkarinaamiota, työkalua, kanoottia ja asumusta.

Toverini Anni A. teki yllätysvierailun pyhävetimissään!

Myös kasvomaalauksia oli lapsille tarjolla, ja tokihan meidän isompien lapsien oli myös ängettävä jonoon...
Museon sattui muuten olemaan kivasti myös ihan rannassa, ja pääsi siinä kauniina, kirpakkana syyspäivänä haistelemaan vähän merellistä ilmaakin. Aivan ihanaa.
Museoitumisen jälkeen palattiin taas koululle ja illallisen jälkeen oli vielä muutaman tunnin luentopänttäyksen vuoro. Osa ajasta tosin onneksi katsottiin leffaa, niin että aika helpolla tulee sitten nämäkin opiskelumerkinnät...

Sunnuntaina oli viimeiset koulutunnit, ja taisi kotiin tahtoa niin opettajat kuin oppilaatkin. Jotta homma ei menisi tylsäksi (ja koska opiskelijat olivat Au Paireja) myös hieman askarreltiinpaskarreltiin Toukopoukon tyylillä aitoa Intiaanien jumalatoteemia. Tuli hieno mun toteemistani! (Vasemmanpuoleinen on Sarahin rakentama Hawajilainen surffaritoteemi.)Lounaan jälkeen palattiin luentosaliin vielä kerran ottamaan kokonaiskatsaus siihen, mitä oli viikonlopun aikana opittu, ennen kuin iltapäivällä kolmen maissa saatiin armahdus ja kirmattiin ulos odottamaan koulubussia. Pikaisesti juna-asemalle, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin vielä aikaisempaan junaan, jes!

Nyt on virallisesti kaikki 1,5 vuoden Au Pair -viisumin vaatimat yhdeksän opintopistettä (hui mikä määrä :P) kasassa, kolme kurssia käyty. Viikonlopun jälkeen naputin vielä vaaditut esseet, lähetin koululle ja jäin odottelemaan virallisia papereita työn suorittamisesta.

Viimetippaanhan se taas jäi, niin kuin mulla nää aina, mutta tulipa suoritettua!

Kaikki päättyy aikanaan

...tällä kertaa päättyi Rocktober. The Used -täyteisen viikonlopun jälkeen tiistaina (27.10) oli aika täräyttää kuukauden viimeinen live-elämys. Siispä työpäivän jälkeen New York, New York, ja lavalle nousi vielä kerran, mikäpä muukaan kuin The Used. Veto oli jälleen vallan mainio ja yleisö riemukasta.

Loppuviikko menikin sitten arkisesti, mitä nyt torstai-iltana kotona portaikossa väänsin vasemman nilkkani nurin niin, että edelleenkin, nyt kuukautta myöhemmin siinä on tuki ja liike on rajoitettua. Inhaa! Pääsin onneksi todella pätevälle tohtorille, joka antoi hyvät ohjeet paranemiselle (vaikka mulla ei kärsivällisyys meinaa riittääkään mihinkään 1,5 kuukauden paranemisaikoihin) ja pisti vielä kaupan päälle hyvän nilkkatuen mukaan. Tuli myös muuten testattua Au Pairien uusi vakuutus (ainakin STS:n tytöillä ja pojilla vaihtui Gouda Beechstreetiin), joka vaikutti erittäin hyvältä ja toimivalta! Peukut siitä!

Perjantaina alkoi sitten Halloweenin juhlinta, ainakin sen verran että nuoremman koulussa oli perinteinen Halloween-paraati. Tänä vuonna koululla oli Lumikki-teema, ja henkilökunta oli pukeutunut kääpiöiksi. Pikkunatiaiset sitten tietenkin edustivat kuka mitäkin hahmoa.

Meidän yhdeksänvuotias oli Päätön Ratsumies, ja komea Ratsumies olikin!

Lauantaina oli oikean, virallisen Halloweenin aika. Meikäläisen suunnitelmat meni uusiksi kun suunnitellut kemut osoittautui kasaan kuivuvaksi pikkukerääntymiseksi, missä en tuntisi juurikaan ketään. Ei kiitos! Siispä suunnaksi New Yorkin keskusta, josta Villagen paraatin humussa löytyisi kyllä ihmeteltävää! Hupakko kakara unohti kameran laukun pohjalle, eikä kuvia näin ollen tullut, mutta jos nyt kaipaa niin pällistelkää vaikka viime vuoden otoksia. Oli kuitenkin hauskoja asuja taas ihmisillä päällä ja Villagen kadut olivat yhtä suurta karnevaalia kun kenties miljoonat ihmiset täyttivät kaupunginosan, kaikki komeasti pukeutuneena.

Illan pitkin kaupunkia käveltyämme lähdimme toverin kanssa kotia kohti ja väsyneenä vuoteeseen. Tällaista karnevaalihumua tulee kyllä Suomessa sitten ikävä!

Rocktober jatkukoon!

Paramoren aivan loistavan New Jerseyn keikan jälkimainingeissa innosta puhkuva Pikkusisko loikki keskiviikkona 21.10 tyytyväisenä töiden jälkeen New York Cityyn katsastamaan saman bändin lavalla vielä uudestaan. Ison Omenan keikka ei saanut ihan samanlaista intoa irti allekirjoittaneesta, mutta syyttämään ei pidä lähteä yhtyettä, hermo meni huonolla akustiikalla varustettuun keikkapaikkaan jo ennen Paramoren ensinuotteja. En nyt ala laittamaan mitään kuvia, kun eiköhän niitä jo edellisessä merkinnässä saatu ihan tarpeeksi nähty, ei se kuvauskohde New Yorkissa sen monipuolisemmaksi muuttunut.

Perjantai 23.10 saapui vihdoin pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen. Puolikkaan työpäivän jälkeen alkoi kilpajuoksu kellon kanssa, kun minuuttiaikataululla piti ehtiä New Jerseyn metsistä New Yorkin Chinatownista lähtevään bussiin. Kunnianhimoisena aikomuksena oli päästä illaksi Bostoniin katsomaan kauan odotettua The Usedin keikkaa. Homma helpommin sanottu kuin tehty! Kun juna vihdoin saapui New Yorkiin, oli minulla jokseenkin tasan 15 minuuttia ehtiä ruuhkaisia katuja pitkin asemalta Chinatowniin. Kääk!
Onni oli matkassa kun piti saada taksi, sillä noustuani katutasolle asematunnelista, sattui juuri eräs nainen nousemaan ulos autosta, ja minä näppäränä kirmasin ovelle ja otin keltaisen menopelin haltuun eikä tarvinnut anoa etuilulupaa kadunkulman taksijonosta. Jes! Seuraavaksi selitin kiireeni taksikuskille, joka naureskellen otti tehtävän haasteena vastaan ja lähti kiitämään ruuhkaisia katuja siihen malliin että missä tahansa muussa tilanteessa olisi varmaan pelottanut kuin pikkulasta kummitusjunassa.
Taksin takapenkillä oli aikaa ottaa yhteys matkatoveriini Soniaan, joka itsekään ei ollut vielä päässyt bussipysäkille asti, vaan koitti myöskin taistella aikaa vastaan jumittavan New Yorkin metron kanssa. Apua! Tiivistä tekstailua pitkin matkaa ja oli selvää että mikäli ehtisimme bussiin, menisi erittäin hilkulle. Kilpajuoksun voitti Sonia, joka ehti kuin ehtikin bussille ajoissa ja aloitti ahkeran anomisen että bussi odottaisi pari minuuttia, kun meikäläisen taksi kurvaili lähemmäs kortteli toisensa perään.
Taksista ampaisin pikavauhtia kadulle, juoksin yhden korttelipätkän (nopeampaa kuin sompailu autolla yksisuuntaisilla kaduilla) ja näin vihdoin Sonian tutun punaisen takin ihmisten seassa. Ja bussikin oli vielä paikalla! Hirmuisella vauhdilla anteeksipyydellen kapuaminen linja-autoon ja ehdimme kuin ehdimmekin matkalle Bostoniin.

Bussimatka pohjoiseen kesti sekin perjantairuuhkissa jokusen aikaa, niinpä kilpajuoksu ei päättynyt vielä Bostonin päässäkään. Heti bussin pysähdyttyä kirmasimme juoksujalkaa juna-asemalle kyselemään neuvoa miten päästä oikeaan metroon ja keikkapaikalle. Yhden sekavan, ja toisen aivan loistavan neuvojan avulla olimme vihdoin junassa, ja ehdimme kuin ehdimmekin, kuin ihmeen kaupalla, keikkapaikalle ennen pääesiintyjän aloittamista. Aika pro suoritus, vaikka itse sanonkin! Kyllä me Sonian kanssa osataan.

The Usedista oli jostain syystä aivan mahdotonta saada edes siedettäviä kuvia, siispä luovutinkin aika pian ja saatte tyytyä yhteen huonoon otokseen.
The Used oli aivan mahtavaa päästä vihdoin vuosien odotuksen jälkeen näkemään livenä, ja bändi soittikin kivasti musiikkia kaikilta studioalbumeiltaan, eikä jumahtanut vain uusimman plätyn viisuihin. Pointsit siitä!

Keikan jälkeen valuttiin hiljaksiin takaisin hyiselle kadulle ja aloimme suunnitella matkaa bussiasemalle, josta yölinjuri veisi meidät takaisin New Yorkiin. Paikallisilta kuulimme että metrojen kulkeminen oli päättymäisillään, joten emme enää uskaltaneet lähteä maanalaisiin sompailemaan, varsinkin kun matkamme edellyttäisi junan vaihtoa. Aloimme siis huitoa taksia pysähdyksiin, kuultuamme että hinta ei tulisi vetämään budjettia aivan nollille. Ensimmäinen auto pysähtyikin heti ja kapusimme kyytiin.

Pitkälle emme tällä autolla päässeet, sillä käännyttyään kulmasta taksi joutui poliisin pysäyttämäksi. Siinä katsoivat allekirjoittanut ja toveri suut ymmyrkäisinä että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Poliisiherra avasi takapenkin oven ja pyysi meitä nousemaan ulos autosta, ohjaten meidät takana odottavaan, toiseen taksiin. Ennen matkamme jatkumista meille selitettiin, että ensinnä valitsemamme taksi oli naapurikaupungista, eikä siksi saisi ottaa ketään kyytiin Bostonin rajojen sisäpuolella. Jahas! Aika hurjalta tuntui kun ei tiennyt mistä oli kyse. Taksikuski numero kaksi, oli äärimmäisen mukava ja puhelias herra, joka ajoi meidät asemalle varsin pikaisesti ja neuvoi ruokapaikkojakin odotusajaksi (bussimme New Yorkiin lähtisi vasta aamukahdelta).

Ravintotankkauksen ja pienen odottelun jälkeen pääsimme aloittamaan kotimatkan, joka kului jokseenkin nukkuen mitä kummallisimmissa sykkyröissä bussin penkeillä. Tuli ihan mieleen teinivuosien ahkera keikkailu Suomenmaalla, missä varsinkin kesäisin tuli nukuttua yö jos toinen ja kolmaskin busseissa ja junissa. Yön liikenteessä linja-auto oli Chinatownissa aikaisin ja sitä olisi kyllä mieluusti vähän pidempäänkin kuluttanut penkkiä ja nähnyt unia. Vaan ei auttanut itku markkinoilla, lähdimme laahustamaan sateisen Chinatownin läpi kohti kaverin kotitaloa.

Sonian käydessä toverimme luona hoitamassa raha-asioita (kivasti kuudelta aamulla, kun oltiin eka kulman kahvilassa syöty aamiaista), meikäläinen rentoili vielä hetken aamiaispaikassamme, ennen kuin seitsemän aikaan lähdimme kohti juna-asemaa. Tällä kertaa suuntana oli New Jersey ja kaverin ihanan pehmeä sänky, jonne pääsimme juna- ja autokyydillä kiskomaan unta kaaliin jokusen tunnin.

Iltapäivällä oli taas aika herätä ja nyt suunnata kolmeen pekkaan autolla Pennsylvaniaan, erääseen pikkukylään jossa illalla jälleen lavalle nousisi The Used. Jee! Kaatosateessa ajettu matka ei ihan ongelmitta sujunut, nääs kävi niin että eksyimme kerran kylän... öh... huonommalle ghetto-alueelle ("joo nyt ei näytä hei hyvältä... ovet lukkoon!"), mutta lopulta löysimme kuin löysimmekin hiljaiseen keskustaan ja keikkapaikalle.

Lauantain keikka oli tunnelmaltaan mitä loistavin! Keikkapaikka oli pieni kuin mikä, ja loppuunmyytynä aivan täyteen pakattu. Jo lämppäribändien aikana meinasi kansalta loppua happi, mutta sekin tilanne parani kun yksi seinä avattiin (kyllä, luitte oikein, yksi seinä koostui kolmesta isosta ylösrullautuvasta ovesta) ja ulkoilma pääsi virtaamaan sisään. Roudausjärjestelyt oli ihan pebasta, kun se rajoitti yleisön liikkumista, mutta muuten oli hyvä meininki. Jo ennen pääesiintyjän aloittamista oli tunnelma mukavan nihkeä, ja voitte vain kuvitella kuinka kauniilta näytti meidän seurue kun riekkumisen jälkeen oli kansa likainen, hiestä märkä ja varsin.. no... aromikas. Oi nam! Sitä oli mitä mukavin sen jälkeen pakkautua autoon ja ajella kotio! Jostain syystä ikkunat oli auki jonkun verran matkan aikana...

Sunnuntaina heräiltyämme oli aika viedä Sonia juna-asemalle ja sanoa heipat neitoselle, joka maanantaina lähti suuntamaan Suomea kohti. Oli kyllä ihan huippua tehdä yhdessä vielä tämmönen kunnon keikkareissu, ennen kuin tiet taas erkanivat. Nähdään ensi vuonna!

Rahan tuloa, menoa ja livemusaa

Iskän vierailun jälkeen oli aika palata arkirytmiin eli: aamiainen, kouluun vienti, pyykkiä, koulusta haku, läksyjen teko, harrastuksiin ajo, kotiin tuonti, vapaus. Noin niin kuin pähkinänkuoressa kivasti tiivistettynä.

Viikon rauhaisan työnteon jälkeen oli aika potkaista käyntiin Rocktober eli Rokkilokakuu. (Juu pointsit vaan Ritalle nimestä, ei ollut meikäläisen luovuutta tuo Octoberin vääntäminen Rocktoberiksi.) Keikkailu lähti liikkeelle torstaina 15.10, kun työpäivän päätteeksi säntäsin junalla New Yorkiin katsomaan Hansonia.

Yhtenä illan lämppäreistä oli
varsin loistava Hellogoodbye.

Aina yhtä loistava veljestrio ei pettänyt odotuksia tälläkään kertaa, ja keikka oli aivan sanoinkuvaamattoman loistava.

Hansonin keikasta ei kauaa ehtinyt toipumaan, kun perjantaina oli suunnattava töiden jälkeen Montclairiin katsomaan Paramorea Sonian kanssa. Lavalle noustessaan ihanainen Hayley yhtyeineen viihdytti rautaisella otteella. Pahoittelut kuvien yksipuolisesta kohteesta, mutta Hayley nyt vaan on NIIN ihana.

Keikan lopulla lavalle lisä-ääneksi säntäsi
myös lämppäribändit The Swellers ja Paper Route.

Keikan jälkeen lauantaina oli aika rauhoittua ja keskittyä työntekoon. Järjestöni aluekoordinaattori lähestyi minua sähköpostitse pari viikkoa aiemmin pyytäen lastenhoitoapua lauantai-illalle. Niinpä painelin hänen talolleen iltapäivällä, ja vietin aikaa hänen lastensa kanssa, laittaen mukavat penskat nukkumaan ja odottaen vanhemmat kotio puoliltaöin. Aluevastaavan penskat oli varsin mukavat 10- ja 13-vuotiaat, joiden kanssa oli leppoisaa hengata (varsinkin kun suurimmat tappelut jäi ilmeisesti vieraskoreuden ansiosta kokematta), siispä varsin helppo lisätienesti!

Muutenkin pari lokakuun viikkoa meni lisätienestejä ansaiten (rahaa länsirannikon matkaan, jee!), kun meidän siivoojat lähti vaihtoon. Host-äidin etsiessä uusia, minä salamana haistoin rahan ja tarjouduin hoitamaan siivoukset kunnes uusi siivousfirma löytyisi. Host-äiti tarttui tarjoukseen muitta mutkitta, ja parin viikon ajan sainkin lisärahaa myös siivouspalveluista täällä kotona. Hienoa!

Kyllä Isä Osaa!... (28.9. - 4.10.)

...Ainakin matkustaa lentokoneella New Yorkiin vierailulle.

Maanantai 28. Syyskuuta oli tunnerikas päivä. Ensin aamulla ajelin autolla Emmin luo vielä viimeisen kerran. Hengattiin hetki matkalaukkuihin pakatussa huoneessa, halittiin heipat ja sitten oli aika lähteä eri suuntiin (vaikka oikeasti samaan suuntaan eri aikaan, molemmat kun suuntasimme samalle lentokentälle, eri syistä ja eri aikatauluilla). Ei voinut muuta sanoa kuin että nähdään Suomessa, mun ihanaa suomityttöä tulee varmasti hirveä ikävä (ja nyt kun ilman Emppoa on eletty jo kuukausi, voin sanoa että olettamus osoittautui oikeaksi).

Hyvästien jälkeen suuntasin siis junien ja metrojen avulla JFK-lentokentälle isäpappaa vastaan. Täytyy myöntää että jännitti aikasta paljon. Entä jos iskä olisi vanhentunut 15 kuukaudessa aivan hirmuisesti? Eihän iskä nyt niin paljon ole voinut muuttua etten tunnistaisi enää? Hömelöt pelot toki osoittautuivat aivan turhiksi kun isi vihdoin käveli näkyviin laukkujensa kanssa (tuoden mulle tyhjiä matkalaukkuja mitkä voisin lähettää viikon päästä takaisin Suomeen täysinä, jee!). Eihän se iskä mitään ollut ehtinyt vanhentua. Korkeintaan uudet fiinit silmälasit oli hankkinut.

Viikon aikana... no... shoppailimme... Meikäläisen isukki on siitä epätyypillinen mies, että se on melkein kärkkäämpi kaupoissa juoksija kuin minä! Tai ainakin oli... ennen kuin amerikan shoppailukärpänen puri takalistosta. Mutta vaikka olenkin ostospuuhissa kehittynyt niin en siltikään sanoisi että iskä olisi toiselle sijalle jäänyt!

Kaupoissa juoksemisen ohessa ehdimme toki nauttia New Yorkin muistakin antimista. Kävimme mm. kävelemässä China Townissa:Ja samalla reissulla pällistelimme Ground Zeron valtavaa rakennustyömaata:
Ilta kului sitten Blues-klubilla musiikista, juustoista ja viinistä nautiskellen. Kyllä kelepas! Säät eivät nekään piiskanneet liiaksi, ja saimme mm. mahdollisuuden nautiskella Central Parkista pyörien selästä käsin:Se oli muuten todella kiva tapa saada näppärä yleiskatsaus isoon puistoon. Suosittelen!

Moisen huippu-urheilun vastapainoksi pyrimme toki myös nauttimaan kaupungin kulttuuritarjonnasta, ja varasimme viime hetkellä itsellemme liput Chicago-musikaaliin. Esitys oli varsin hyvä, hauska tarina, hienoa tanssia ja hyvää musiikkia. Teatterikin oli aivan valloittava, pieni ja tunnelmallinen. Vallan mainiota!

Viikon aikana ehdimme myös tänne kotikonnuilleni New Jerseyyn, kun me shoppailijat suunnattiin läheisen Harley Davidson -liikkeen kauttaa New Yorkin -osavaltion Outlet-paratiisiin, aina yhtä mukavaan Woodbury Commonsiin. Kompaktin ostospyrähdyksen päätteeksi pakkasimme vielä huoneestani matkalaukullisen tavaraa lähteväksi Suomeen isän mukana, ennen kuin hilauduimme takaisin keskustaan illalliselle.

Koko viikon hienoin illallismesta oli aivan ehdottomasti Central Parkin eteläpäädyssä sijainnut Jekyll And Hyde, joka on kauhuteemaravintola. Aivan must-paikka jokaiselle New Yorkissa käyvälle! Ravintolassa tapahtui koko ajan, ei meinannut malttaa syödä kun piti ihmetellä kun asiakkaita humputettiin mm. brittiaksentin omaavan hovimestarin toimesta. Illallisen aikana zombie-bändi ratkesi soittamaan useammin kuin kerran......ja pöytämme vieressä seissyt haarniska puhkesi sekin lauluun ainakin kerran.Ravintolassa on useampi hieno kerros (ns. ruokasali, kirjasto, laboratorio ja ullakko) ja suosittelenkin kävijöille että vilkaisevat ennen lähtöä kaikki kerrokset läpi! Kaiken tilpehöörin lisäksi myös ruoka oli aivan ensiluokkaista, enkä ole niin hyvää kalaa syönyt kenties ikänä. (Myös iskän pihvi oli kuulemma mahdollisesti paras ikinä.)

Kesken kaiken katosta laskettiin lava
keskelle salia ja hirviö herätettiin henkiin!

Viikko iskän kanssa oli kaiken kaikkiaan onnistunut paketti rentoa hengailua, kulttuuria ja.. no... shoppailua... Sunnuntaina suunnattiin vielä satamaan illalliselle ja nautiskelemaan laivatunnelmasta.

Tämän jälkeen oli Pikkusiskon aika hilautua takaisin kotikonnuille valmistautumaan maanantain työpäivään lasten kanssa.

Ihan mahti lomaviikko, jonka voimin jaksaa taas loppuvuoden kivasti jammailla töissä!