Tyttö tuntematon

Nyt tuntuu että tällä viikolla olen haistanut, maistanut, nähnyt, kuullut ja sanalla sanoen elänyt Tae Kwon Doa. Maanantaina ei ollut treenejä ohjaajan tärkeän menon takia, mutta tiistaina, keskiviikkona ja torstaina olen ollut paikalla kaikella omistautumisellani ja vielä olisi tarkoitus päätyä sinne viettämään villiä perjantai-iltaakin. On tälle intoilulle toki toinenkin syy kuin luonteenvastainen, äkillinen urheiluhimo: olisi kuulemma tarkoitus osallistua vyökokeeseen lauantaina. Kääk! Ohjaaja on vissiin tullut hulluksi, kun se meinaa että taas hyppään yhden vyön yli suoraan oranssista siniseen (välissä olisi vihreä). Siispä treeniä, treeniä ja treeniä, että on varmasti meikäläisenkin hyvin lyhykäisessä muistissa kaikki tarvittava. Erityisen jännittäväksi koetilanteen tekee se, että samaan aikaan minun kanssani uutta vyötä tavoittelee perheen vanhempi poika, joka meinaa sitä että katsomassa on koko perhe. Täytyy pärjätä hyvin hei!

Eilen oli muuten aprillipäivä! Olin valmistautunut olemaan uskomatta yhtään mitään mitä pojat sanoo ja päätin jo edellisenä iltana etten sitten varmasti syö tai juo mitään heidän tarjoamaa. Mutta arvatkaapa mitä? Ne ei edes YRITTÄNYT jekuttaa mua! Outoja penskoja... Unohtikohan ne koko aprillipäivän? Mä en itse ole mikään kovin kekseliäs noitten pilojen kanssa, joten jätin suosiolla väliin huijailun. Huijatuksi sen sijaan kyllä tulin, kun Emmi vei meikäläistä ihan 6-0 keksimällään tarinalla. Kelmi! Täytyy vielä joskus kostaa...

Tänään alkoi päivä varsin harmaasti sumulla ja sateella. Plah... Ehdin jo melkein masentua, mutta puoleenpäivään mennessä aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämmintä oli yli 20 astetta! Ei juku! Olin sään johdosta aivan onnesta soikeana. Positiivinen mieliala sai lisäpontta, kun tapasin ensimmäistä kertaa yhden Uusi-Seelantilaisen Au Pairin kanssa. Tyttö on muuttanut tänne alueelle vasta kuukausi takaperin ja lähdettiin yhdessä lounastelemaan uuden kaverisuhteen toivossa. Sarah vaikutti aivan ihanalta tytöltä ja sovittiinkin että viimeistään ensi viikolla nähdään uudemman kerran. Ihanaa pitkästä aikaa tutustua uusiin ihmisiin!

Iltapäivä meni sitten tutusti poikien läksyjen parissa ja harrastuksissa. Vanhemmalla oli niin iso kasa hommaa että piti jättää teatteriharrastus väliin tältä päivältä että sai kaikki läksyt tehtyä. Senpä ansiosta minä sitten veinkin nuoremman Tae Kwon Do -treeneihin, ja isoäiti sai sittenkin vapaan illan. Niin, yritti se esikoinen töittensä keskellä vähän vesisotaakin keittiössä viritellä, kun tuli mun taakse ampumaan pienellä vesipyssyllä mua ensin niskaan ja sitten naamaan. Kakara! Pitäsköhän huomenaamulla herättää se ampumalla kylmää vettä sen korvaan... Tai sitten viikon päästä niin että se unohtaa mun vannoneen kostoa. Joku aamu kyllä herätän sen vesipyssyn kanssa, hahaa! En malta odottaa kesää että päästään vetämään kunnon vesisotaa pihalle! Olen jo suunnitellut yllätyshyökkäystä vesi-ilmapallojen ja jonkun kunnon killerisupersoakerin kanssa... Jos valmistelis kun pojat on koulussa/leirillä ja sitten hyökkäis ennen ku ne ehtis aavistaa mitään... Kyllä mä ne vielä yllätän! Täytyy mennä kesämmällä ostamaan joku kunnon vesipyssy.

Olen täällä muuten paljon miettinyt muuttumista. Siis en tällä kertaa mitään niin isoa, kuin esim. maailman muuttumista, vaan itseni muuttumista. On nimittäin jokunen kaveri ja ainakin täällä käynyt äitini sanonut että on tyttö muuttunut sitten Suomesta lähdön. (Äitini kuulemma sanoi täällä kaverilleni epäilevänsä, että mut on vaihdettu matkalla, kun ei tämä sama tyttö Suomesta lähtenyt.) On kai ilman muuta selvää, että tällainen hyppy tuntemattomaan haastaa henkisesti ja parhaassa tapauksessa kasvattaa edes vähän, mutta ilmeisesti ulkoisia muutoksiakin (enkä nyt puhu ainoastaan niistä kuuluisista jenkki-kiloista...) tapahtuu. Allekirjoittaneen kohdalla näkyvin lienee vakkaritennareiden uudet kaverit, korkokengät. Nyt tulee se shokeeraava tieto: minä olen aina rakastanut korkokenkiä! Se on vaan jännä, etten koskaan osannut laittaa sellaisia omiin jalkoihini mitenkään luontevasti vaan tyydyin ihailemaan niitä kauppojen hyllyillä. On hassua, kuinka vaikeaa on lähteä muokkaamaan omaa tyyliään silloin, kun ympäristön tietää tottuneen ja ennen kaikkea odottavan sinulta tietynlaista olemusta. Tänne tullessani tajusin, että täällä ei oikeastaan kukaan tiedä, millainen minä olen. Kukaan ei tiedä millaisia vaatteita käytän, millaisille vitseille nauran (pääsääntönä erittäin huonoille) tai mistä asioista pidän. Kun ympäristö ei odota sinulta mitään, on yllättävän helppo lähteä muokkaamaan omaa persoonaansa (tai ainakin juuri sitä tyyliään) siihen suuntaan, mitä olet ehkä jo pidempään se halunnut olevan, muttet ole tiennyt mistä lähtisit vanhaa ja tuttua sorkkimaan. Enkä suinkaan sano, etteikö ystäväni siellä kotona olisi rakastaneet minua ihan yhtä paljon, pukeuduin sitten miten tahansa, mutta kenties minulla ei vain ollut rohkeutta lähteä rikkomaan sitä kuvaa, mitä olin jo useamman vuoden itsestäni muulle maailmalle rakentanut. En kykene sanoin kuvaamaan kuinka vapauttavaa on hypätä yhtäkkiä ympäristöön, jossa voit olla aivan millainen tahansa, eikä kukaan edes ylläty koska heille muutosta ei ole tapahtunut! Mutta hei, lohdutuksen sana niille jotka pelkäävät minun muuttuneen täysin toiseksi ihmiseksi: yhä edelleen kuuntelen urpoa musiikkia, rakastan Muumeja ja nauran käsittämättömän tyhmille jutuille. Vaikka jotkut asiat reissussa muuttuvatkin, kaikki tärkeimmät luonteenpiirteet vain vahvistuvat. Niin minä ainakin uskon.

Kesä hukassa

Jahas jahas. Kerrottakoon nyt näin alkuun että viime keskiviikko meni sitten illan osilta itse asiassa erittäin hyvin! Skeptinen Au Pairin ketale sai nenilleen, kun vanhempi ei (ekaa kertaa ikinä!) tällä kertaa yrittänytkään keplotella ulos treeneistä vaan ilman mutinoita osallistui treeneihin ja teki läksyt loppuun sitten treenien jälkeen. Näin sen pitää mennä! Hykertelin tyytyväisenä koko illan, vieläpä kun lähdettiin töiden loputtua sekalaisella seurakunnalla kahvittelemaan. Porukkaan kuului vähän suomalaista verta, vähän amerikkalaisuutta sekä paaaljon brasilialaista menoa. Loistavaa! Nauroin kyllä niin paljon että meinas useammin kuin kerran mennä teet väärään kurkkuun.

Torstai mennä humpsahti koulun ja vanhemman pojan teatteriharkkojen merkeissä. Eli vie, hae, vie, hae ja siinä välissä sitten läksyjä sun muuta. Torstai oli oikeasti tosi mitäänsanomaton päivä. Itse olin aivan kuolemanväsynyt kun edellisillan kahvittelut meni vähän myöhäisiksi, kofeiinienergialla hilauduin kuitenkin treeneihin ja sitten pikapikaa unta kaaliin.

Perjantai oli sitten taas täynnä viikonloppufiiliksiä. Au Pairilla oli pyykkäys-/jumitus-/treenipäivä, ja sain rauhassa kuntoilla ja hoitaa kodin viikonloppukuntoon kun vanhemmalla pojalla oli näytelmätreenit ja nuorempi meni suoraan koulusta kaverin luo leikkimään. Siispä hain jannut kotiin pari tuntia normaalia myöhemmin ja vasta sitten alettiin sohlaamaan tässä kotona sitä sun tätä, ennen kuin vanhemmat tulla touhottivat kotiin.

Illalla suuntasin brasilialaisseuraan erääseen naapurikylän pikkukuppilaan, jossa ikään kuin vietettiin rakkaan Alinen läksiäisiä. Neiti jatkaa matkaa seuraavaan perheeseen ja hylkää New Jerseyn maisemat. Nyyh! Oli hauskaa, uusia tuttuja, vanhoja tuttuja ja hölmöä sambailuasalsailuamitälie. Allekirjoittaneelle tuli nukkumatti muita aiemmin ja lähdin jo joskus yhden aikaan ajelemaan takaisin kotiin nukkumaan. En edes eksynyt, vaikken ollut käynyt kyseisessä kylässä aiemmin! Aika pro!

Lauantaina sitten herätyskello repi vähän hermoja, mutta ylös ulos ja lenkille! No ei lenkille, vaan New Yorkiin, jossa oli rehvit ihanaisen Annin kanssa. Neidin lento oli laskeutunut New Yorkin maaperälle perjantai-iltana ja nyt oli määrä harrastaa jotain epämääräistä maleksintaa. Oukkidoukki! Päivä meni siellä sun täällä pörrätessä. Seuraan liittyi Spring Breakillä (niillä on joku superaikainen ajankohta!) koulusta oleva Sonia, ja käytiin vähän shoppailemassa (Anni shoppaili) ja tarpomassa kylmässä tuulessa. Suht aikaisin kyllä iski väsymys itse kullekin ja suuntailtiin kukin omia petejämme kohti kun oli kylmä ja väsy. Ugh!

Sunnuntaina jälleen ylös ajoissa ja humps junaan! Oli muuten sama konduktööri kuin lauantainakin, sitäkin vähän hymyilytti kun olin taas samassa junassa (minäkö kaavoihini kangistunut??). Tänään ohjelmassa oli mm. West Villagessa hengailua ja tönöjen katselua. Ensin tavattiin Sonian, Annin ja Connecticut-vahvistuksen, Nadjan kanssa juna-asemalla, sitten suunnattiin viereiseen kenkäkauppaan josta lauantai-iltana kotimatkalla olin vihdoin löytänyt kengät joita olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa valehtelematta ympäri Eurooppaa (= Englannista, Saksasta, Ruotsista ja Espanjasta) jo jotain kolme vuotta! Vein kaupasta vikan parin ja olin aivan taivaassa että vihdoin sain mun punamustat double layer Chuck Taylorit! (Kuvan kenkä mutta niin että päälikangas on musta ja alempi kerros kirkkaan punainen.)

Kenkäostostelun jälkeen sitten metrolla tosiaan sinne West Villageen pällistelemään nää perus tv-nähtävyydet eli Frendit-talo ja Sinkkuelämää-Carrien asunto. Sekä vielä vähän muuta. Sieltä suunnattiin samaan hengenvetoon pieneen ja kivaan italialaiseen syömään ja jatkettiin matkaa Sohoon. Osuttiin Sample Saleen josta Anni osti aivan ihanan valkosen Calvin Kleinin käsveskan neljällä kympillä. Mäkin tahdon! Arvatkaa paljon harmitti että on nyt rahatilanne niin tiukoilla etten voinu. Se laukku on niiiiin ihana! Odotan yhä että Anni päättää ettei tahdokaan sitä ja myy sen mulle heti ku mulla on vähän enemmän rahaa. No juu.

Iltapäivän hämärtyessä toverimme Nadja lähti suuntaamaan kotio kun alkoi tuntua että kuume nousee. Raasu :( Me muut väsyneet käytiin ostamassa leffaliput, istuttiin kahvilassa jumittamassa ja sitten mentiin katsomaan Benjamin Button -leffa, joka oli kyllä himputin hyvä! Leffan jälkeen sitten piti lumituiskussa kipitellä juna-asemalle ja kotia kohti, jotta pääsisi petiin ennen puolta yötä.

Tänään oli sitten koulut kiinni, kun sunnuntaina kevään keskeyttänyt lumimyräkkä vain jatkui ja jatkui. Siispä lasten kanssa kotona. Käytiin pihalla lumisotasilla ja eihän sitä ilman riitelyäkään selvitty: Ensimmäinen kahakka tuli about 9.25 aamulla, great! Loppua kohden päivä itse asiassa kyllä parani. Pelailtiin pelejä ja vanhemman pojan pyynnöstä paistettiin suklaakeksejä. Host-isä työskenteli kotitoimistosta käsin, joten pääsin aika tarkalleen sen kymmenen tunnin jälkeen, noin kuudelta jo. Kohta lähden tuonne ajelemaan, katsomaan onko Tae Kwon Do -sali auki vai onko sekin snowdayn takia tänään kiinni.

Mä vaadin mun kevään takaisin, ei enää lunta!!

Yhteismökötystä

Luulin jotenkin päivittäväni nopeasti, kunnes tajusin että edellisestä kirjottelustani on taas hävyttömästi pikkusta vaille viikko!

Viime viikko meni siinä jokseenkin korvaa parannellessa. Siis oikeasti ei tapahtunut sitten mi-tään! Korva välillä särki, välillä kutisi niin hillittömästi että se oli särkyäkin pahempaa. Minä jumitin ja puhdistelin sitä erinäisistä eritteistä (nam, eikös vain?). Siinähän se vierähtääkin kuulkaa viikko kivasti!

Perjantai-iltana viihdytin itseäni tallustelemalla läpi ostarin kenkäkauppojen, mutta en sitten rahattomana kyllä ostellut muuta kuin parit korvikset. (Tosin löysin parit niin ihanat kengät että on ehkä iiiihan pakko käydä tässä ihan näinä päivinä vähän sovittelemassa uudemman kerran...) Totesin siellä tutussa humussa haahuillessani, että on itseasiassa vähän ikävä sinne. En ole käynyt isolla ostarilla herranen aika ties kuinka pitkään aikaan! Ennen tuli jumitettua siellä harva se päivä. Tuli kotoisa olo ja jotenkin vähän ikävä viime syksyä. En tiedä miksi ihmeessä.

Lauantaina sitten oli tarkoitus hypätä junaan ja hilpasta keskustaan Soniaa moikkaamaan. Vaan kas kun olin jokseenkin valmiina lähtöön niin host-perhe se siinä sovitteli itseään ovesta ulos ja autoon, suuntanaan myöskin Iso Omena! Siispä pummin porukoilta kyydin ja säästin näppärästi junalipun verran rahnaa. Olin myös paikan päällä aivan valtavasti aikaisemmin kuin junalla olisin ollut. Sonian kanssa kävästiin katsomassa perjantaina ilmestynyt Push joka oli toki ihan kelpo filmi. Leffan jälkeen vielä pyörittiin hetki ympyrää, kunnes Sonian piti lähteä omille teilleen ja minä siirryin Annikan ja Even seuraan illastamaan Sushia.

Ilta päättyi jännittävään kokeiluun: matkustin kotiin ekaa kertaa ikinä BUSSILLA. Oli tosin hyvä veto, sillä auto vei niin lähelle kotia, että pysäkiltä käveli parissakymmenessä minuutissa perille. Junalla tullessahan olis joutunut maksamaan taksin kotiin.

Sunnuntai-aamun herätyksenä toimi puhelinsoitto kaverilta, joka oli yöllä lentänyt San Fransiscosta takaisin tänne idän autuuteen ja ilmoitti olevansa noudettavissa juna-asemalta noin puolentoista tunnin kuluttua. Sainkin itseni sitten oikeaan aikaan uudestaan hereille ja ilokseni huomasin autolle kävellessäni että ulkona oli aivan älyttömän lämmin! Teki mieli hihkua keväästä ja tanssahdella, mutta tyydyin sitten vaan maleksimaan autolle ja suhailemaan sinne juna-asemalle.

Sunnuntai meni Pernillan kanssa touhuillessa. Pakattiin sen laukkuja, punnittiin ja pakattiin lisää. Neiti lähtisi maanantaina kohti Ruotsia, vietettyään oman Au Pair -vuotensa New Jerseyn maisemissa. Tuntui ihan hölmöltä ajatus että se oikeasti lähtisi kotiin. Tyttö mietti itsekin että millonkohan ihmeessä sen asian itse tajuaa kun ei vaan siinä pakkaillessa mahtunut päähän.

Tämä maanantai-aamu meni vielä vikoja järjestelyjä hoitaessa (mm. pankissa tikkareita pöllimässä), kunnes sitten puoliltapäivin Pernillan host-isä tuli hakemaan sen ja ne ajoivat pois. Ensi kesänä nähdään sitten varmaan uudestaan. Ehkä. Täytyy myöntää että tuli minullakin itku, vaikka niin koitan aina olla kovanaama.

Toisaalta tänään on ollut muutenkin möks päivä, ja päätettiinkin sitten nuoremman pojan kanssa mököttää kollektiivisesti yhdessä, kun silläkin oli vähän paha mieli. Ei mitään kummempaa mökötyksen aihetta, jotenkin vaan kaikkea pientä pahanmielen aiheuttajaa on nyt kasaantunut tälle maanantaille. Ensin aamulla nukuin pommiin kun olin vähän säätänyt herätyskellon soittoajan kanssa. Sitten Pernilla lähti. Sitten tuli punainen paketti (=kaikki itkettää vielä vähän ekstrapaljon). Sitten se fakta että suunnitelmat vähän menee taas killiin kun eräs mulle tärkeä tapahtuma on erittäin huonona päivänä.

Kaikenkaikkiaan tällä hetkellä tunnen olevani:

• yksinäinen
• nälkäinen (söin bagelin ja on vieläkin nälkä mut ei jaksa enää)
• vähän huono ihminen (koska siis veren kuuluis olla vettä sakeampaa ja ratkaista aikatauluongelmat, silti pitää pähkylöidä)
• liian sidottu työhön kun tahtoisin matkustaaaaaa
  
  

No, huomenna uusi päivä. Josko se tästä taas lähtee rullaamaan kun pääsee tästä maanantai-mökötyksestä eroon.

Lukutoukan elämää

Niin on arki tuntunut tylsältä ja harmaalta moisten extreme-urheilujen jälkeen, ettei ole edes saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne mitään! Tai siis ensin en saanut aikaiseksi, sittemmin ei ole kotona netti toiminut ollenkaan miltään tietokoneelta niin eipä olla paljon kuulkaa kirjoiteltu. Tänään kuitenkin pääsin yllättäen aikaisin töistä joten ajelin koulun kirjastoon koneelle. Kunnon nörtti!

Mutta niin, mitäs kaikkea tässä nyt sitten ois tapahtunu?

Tiistaina sain kaverilta viestiä että sen host-vanhemmat tahtovat keskustella hänen kanssaan illalla. Ei kuulosta hyvältä! Treenien ja suihkun jälkeen soi sitten puhelin ja itkuinen kaveri pyysi tulemaan kahvilalle. Lökäpöksyt jalkaan, huppari päälle ja sinne siis.

Tilanne tiivistettynä: Ystävän host-äidin sisko kuoli onnettomuudessa noin kuukausi takaperin, jättäen taakseen kolme teini-ikäistä lasta. Nuorin heistä, 15-vuotias tyttö muuttaisi joulukuun puolessa välissä (eli tasan kuukauden päästä) tänne asumaan, eikä perheellä ole enää tilaa Au Pairille. Pernillan on lähdettävä talosta. Pernillalla olisi vuotta enää kuukausi jäljellä, joten mahdollisuudet uuden host-perheen saamiseksi ovat aika nollassa. Matkasuunnitelmia tammikuulle olisi, eikä kaveri mitenkään tahdo lähteä kotiin ennen joulua ja uutta vuotta. Nyt sitten mietitään että miten saadaan tyttö pidettyä täällä vielä kuukausi. Ärsyttävintä koko hässäkässä on se, että ulos joutumisen syy on sellainen ettei host-perheelle voi olla edes vihainen. Ajatelkaa nyt, 15-vuotias lapsi on menettänyt äitinsä, tietenkin sen on pakko saada uusi koti ja elämä kuntoon! (Siitä mulla ei ole mitään tietoa että missä lasten isä on, ilmeisesti ei kuitenkaan kuvioissa.)

No juu. Siinä me sitten istuttiin auton takakontissa (kahvilan pöydät oli täpötäynnä) tee- ja kaakaomukiemme kanssa ja mietittiin erilaisia vaihtoehtoja tilanteen pelastamiseksi. En minäkään tahdo että se lähtee kotiin yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Kun sen jälkeen mulla ei ole enää luottohenkilöä kenelle soittaa vaikka kuinka tyhmän syyn takia ihan millon vaan.

Keskiviikko ja torstai meni tiukasti Tae Kwon Do treeneissä, kun perjantaina oli määrä osallistua elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen ja hypätä suoraa valkoisen vyön yli keltaiseen. Vaan torstaina treeneissä sitten alkulämmittelysprinteissä mennä väänsin oikean jalkani niin että tuntui oikein ilkeältä päkiän kohdilla. Ai nam! Varsinkin kun jokseenkin kaikissa potkuissa pitää seistä juuri päkiän päällä. Ei siinä mitään, naama irveissä treenit loppuun ja kotiin jalkaa jäillä hautomaan, kyllähän se yön aikana ohi menee! Tai sitten ei...

Perjantai-aamuna oli jalka entistä kipeämpi ja kenkää jalkaan laittaessa tuli huuto ja itku kun sattui niin etten tiennyt miten ikinä saisin popoa jalkaan väännettyä. Kyllähän se järki sanoi ettei se murtunut voinut olla, kun kerta pystyin illalla treenit vetämään loppuun, mutta kuitenkin lähdin selvittelemään lääkärivaihtoehtoja, kun teki kävelykin vähän tiukkaa.

Tohtori se väänsi ja käänsi, tökki ja tutki, ja lopulta tuli siihen tulokseen että kyseessä oli jokseenkin paha venähdys, johon ei auta muu kuin kylmä, kohoasento, särkylääkkeet ja useamman päivän lepo. Upeetamahtavaa. Takaisin autoon könkätessäni päätin vakaasti että menisin vyökokeeseen sitten vaikka mimmosissa särkylääkehöyryissä, murehtisin kivusta ja särystä sitten sen ponnistuksen jälkeen.

Vain noin tunti ennen suunniteltua vyökoe-aikaa ohjaaja soittaa rimpautti että minua ennen testivuorossa ollut henkilö jätti saapumatta paikalle, ja minä olisin illan ainoa testaaja. Että kävisikö mitenkään, kun sen jalkasikin nyt teloit eilen, että testaisit vasta ensi kuussa? No enhän minä nyt halunnut pakottaa miestä minua odottamaan perjantai-iltana, varsinkaan kun tosiaan en varmaan mihinkään huippusuoritukseen kykenisi tämän könkkäjalkani kanssa, joten lupasin testata sitten ensi kuussa. Kiitos ja hei. Otti puhelun jälkeen niin ankarasti päähän että oli itkussa pitelemistä. Lapsista eroon päästyäni kävinkin kirjakaupasta hakemassa uuden pokkarin (kolmas ostamani kirja tällä viikolla) ja löysin itseni sängystä sipsipussin ja kirjan kera vähän yli kahdeksan. Että semmosta villiä perjantai-illan elämää täällä!

Lauantaina sitten heräsin kahdeksan aikaan, kymmenen tunnin unien jälkeen, ja makoilin sängyssä puoliunessa vielä tunnin verran (ja ekaa kertaa neljään kuukauteen kakarat ei mekastaneet yläkerrassa hermoja raastavasti! Vaikka tietenkin juuri eilen olin käynyt ostamassa korvatulppia niin ettei olisi välttämättä niin haitannut vaikka olisivatkin huutaneet ja juosseet ympäri ämpäri tavalliseen tahtiin). Lopulta sain simmut auki, valon päälle ja kulutin hyvän aikaa nenä kiinni kirjassa. Vihdoin iltapäivän puolella olin jopa päivävaatteet päällä toljottamassa ulos sateeseen ja miettimässä jaksaako oikeasti lähteä Isoon Kaupunkiin vaiko eikö. No jaksoin sitten, ettei ihan apaattisesti jumittaessa mene koko viikonloppu!

Nycissä tallustelin tällä kertaa yksinäni. Sain vihdoin käytyä St. Patrickin Katedraalissa, jonka ohi olen kävellyt monet kerrat mutten ole koskaan saanut aikaiseksi kurkistaa sisään. Tällä kertaa kurkistin, ja satuin sitten paikalle juuri ennen kuin morsian aloitti matkansa kohti alttaria. Tuntui ihan hassulta olla paikalla jonkun ventovieraan häissä, tuolla tavoin vahingossa!

Itse en kyllä ole ollenkaan varma, tahtoisinko mennä naimisiin paikassa, joka on aina takuuvarmasti täynnä turisteja.Mutta kukin tyylillään.

Katedraali-käynnin jälkeen hortoilin siellä sun täällä harmaalla, pimenevällä Manhattanilla. Rockefeller Centerin joulukuusi oli noussut paikalleen, mutta oli vielä rakennustelineiden ympäröimänä.

Valitettavasti valot sytytetään 3.12 joka on keskiviikko niin, etten pääse paikalle katsomaan. Jonkin aikaa kulutin naureskelemalla Centerin jäällä luisteleville ihmisille, jotka pyllähtelivät sateen jään pinnalle muodostamaan pikkujärveen. Vahingonilo se on paras ilo!

Pehmokoiraa en käynyt vieläkään hakemassa, lähinnä siksi että mieliala ei vain ollut toimitukseen oikea. Vieläkin otti vähän jalka päähän (jonka tokenemisen kannalta pitkin Manhattania klinkkaaminen on tietenkin se paras vaihtoehto...) ja möksötytti, ja minä olen sitä mieltä että puppe pitää hakea kotiin hyvässä seurassa ja lapsenmielisen hihittävässä mielentilassa. Siispä ei puppea vielä tälläkään viikolla.

Kuitenkin Hard Rock Cafésta mukaan tarttui uusi nalle. Se oli niin söpö ja hellyttävä hupparissaan, etten voinut olla ottamatta sitä mukaan! Siis katsokaa nyt!

Aivan ihana. Tulee mieleen Janikan Harrodsilta ostama hupparinalle, joka vallan sai meikäläisessä aikaan ärsyttävää lässytyspuhetta aina kun nalle otettiin esiin koulun käytävällä.

Sunnuntai vilahti ohi pyjamassa. Piti olla sosiaalinen ja soittaa jollekin kaverille jos vaikka mentäisiin katsomaan uusi Madagascar, mutta en sitten jotenkin saanut aikaiseksi. No, ei aina voi jaksaa.

Tänä maanantaina lapset kouluihin vietyäni hurautin auton huoltoon ja tallustin sieltä aurinkoisessa säässä kotiin. Linnutkin ne oikein innostuivat laulamaan kun viikonlopun lämpimien sadekelipäivien jälkeen oli aurinkoinen ja kirpakka syyspäivä.

Arki on mennyt omalla painollaan ilman sen kummempia. Mitä nyt niitä päivittäisiä perustaisteluja. Mielenkiintoisin episodi oli ehdottomasti eilen. Oli nääs pirun kylmä ja minua palelsi koko ajan kamalasti, joten kun lapset olivat tehneet läksynsä annoin niiden katsoa telkkaria leikkihuoneessa ja keittelin itselleni yhtä kerrosta ylempänä teetä. Alhaalta sitten kuului jotain pientä kinastelua ja keikaisin keittiöstä että olette kunnolla nyt ja jatkoin siinä touhujani kun ne kuuluivat ratkaisevan kinansa keskenään (koitan kovasti olla paukkaamatta joka pienestä kinasta paikalle ja antaa niiden selvittävän pikkuriidat itse). Jonkin aikaa kului siinä ihan kivasti, mutta sitten alkoi kuulua huutoa siihen malliin että menin alas katsomaan mistä on kyse. Alhaalla oli riita käynnissä ja nuoremmalla pojalla päällä pelkät sukat! Siis ihan oikeasti!! En vieläkään oikein tiedä, miten poika oli menettänyt kaikki vaatteensa, mutta siellä ne oli sohvatyynyjen alla isoveljen istuessa päällä. Siis uskomatonta. Sain sitten sellaiset kilarit moisesta kiusaamisesta että oli kirosanoissa pitelemistä. Puhuttelun paikka ja ilmoitin että tällaisesta menee sitten automaattisesti puhelu vanhemmille, ei sovi moinen käytös ollenkaan!

Hetken päästä nuorempi poika seurasi mua kuin varjo ja rukoili etten kertoisi vanhemmille ettei tulisi kovia rangaistuksia riitelystä. Oli aika sydäntäsärkevää kuunnella sitä uikutusta ja pari kertaa sain purrakin huulta etten taipunut. Vaan kerroin kuin kerroinkin vanhemmille riitelystä. Että näin.

Tänään aamulla vilkaisu ulos sai meikäläisen hihkumaan innosta kun taivaalta putoili hiljalleen alas lumihiutaleita. Ensilumi! Takapiha oli kuin joku hiton Talven Ihmemaa, kun sinne lumisateen keskelle vielä tallusti jostain kaksi somaa peuraa ja hellalla porisi teevesi.

Koulupäivän jälkeen näin tänään tuossa lähellä asustavaa Emmiä, joka myös on täällä Au Pairina. Taidetaan me ihan hyvin jatkossakin juttuun tulla, ihan samanlainen pimeää pelkäävä kovaääninen hölösuu se on kuin minäkin! Mulla oli ainakin kovasti hauskaa.

Huomenna julkaistaan Twilight-elokuva (Suomessa vasta helmikuussa, hah!) ja tuossa meidän ostarin leffateatterissa alkaa ensimmäinen näytös tänä yönä kello 00:01, kun on virallisesti perjantai. Sain jopa kaverin suostuteltua mukaan niin ei tartte yksin mennä, jee! Huomenna voi sitten olla vähän väsyneempi Au Pair aamulla keittiössä.

Uusia päivityksiä tulee kun pääsen taas koneen äärelle. Viikonlopuksi lähden Connecticutiin kaverille kyläilemään. Niin ja hei, yli kolmannes jo takana, apua!

Maailmat kohtaa (19.-26.10)

Maanantaina Niagaran reissun jälkeen yllättäen jostain kumman syystä väsytti aivan turkasen paljon. Menikin päivä pääasiassa nukkuessa, kun vaan sai nakattua aamulla lapset kouluun.

Maanantaista huippupäivän teki kuitenkin se, että iltapäivällä kaksi aivan ihanaa ystävää Suomesta laskeutui JFK-kentälle. Illalla sain tytöiltä erittäin väsyneen puhelun että olivat kuin olivatkin New Yorkissa, mutta väsymyksestä huonolla tuulella ja hostelli oli kuulemma aivan kamala. Ookoo, hyvä meininki!

Tiistaina sitten yhteydenottoa uudemman kerran ja niin oli ystävilläkin mieli kummasti aurinkoisempi kunnon unien jälkeen. Sovittiin että neidit hyppäävät illalla junaan ja karauttavat tänne landemestoille illalliselle jotta päästään näkemään. Voihan himputti sentään! Kuuden aikaan, vietyäni nuoremman pojan jalkkispeliin, suhailin juna-asemalle ja siellähän ne tutut tytöt oli mua jo odottamassa. Tuntui aivan oudolta yhdistää nämä kaksi maailmaa. Ne ihmiset kuului niin sinne elämään Suomessa, joka on aivan eri universumi kuin tämä Au Pair -elämä täällä USA:ssa. Oli jotenkin epätodellinen olo kun lähdettiin ajelemaan diner-tyyppiseen mestaan syömään. Höpöteltiin niitä näitä ja ruuan jälkeen vielä ajeltiin meidän kylän Starbucksiin kahvikupposille. Yhdeksän maissa oli kuitenkin sitten jo aika heittää tytöt takaisin asemalle viettämään turisti-päiviä New York Cityn hulinassa. He tulisivat sitten taas perjantaina takaisin tänne metsiin viettämään mun kanssa viikonloppua. Matkalla juna-asemalta kotiin taisi vähän itku päästä valloilleen kun tuntui niin kamalalta jo nyt se ajatus että sunnuntain jälkeen tytöt lähtisi kotiin ja minä jäisin tänne. Tuntui niin uskomattoman kotoisalta ja hyvältä hengailla niiden tuttujen ihmisten kanssa.

Viikko humahti ohi aivan hujauksessa. Tai siis ne pari hassua päivää. Arki rullasi omalla painollaan ja päivät oli takana ennen kuin ehti edes kunnolla tajutakaan. Perjantaina vein sitten aamulla lapset normaalisti kouluun, sen jälkeen hain poikien isoäidin ja vein hänet silmälääkäriin. Hänelle tehtiin silmäleikkaus pari viikkoa sitten ja nyt oli jälkitarkastuksen paikka.

Silmälääkäristä ajettiin isoäidin kanssa juna-asemalle, ja siellä ne tytöt taas seistä tollottivat, tällä kertaa matkalaukkuinensa. Hui! Isoäiti olisi kovasti halunnut meidän kanssa lähteä lounaalle, mutta koska silmät olivat lääkkeiden takia vielä vähän huonossa kunnossa, oli hänen mentävä kotiin. Ajeltiin sitten sen kautta ja sitten mentiin hakemaan jottain ruokaa meille.

Syömisten jälkeen oli aika tuoda tytöt ekaa kertaa meidän talolle. Tultiin kotio, tytöt vei tavarat mun huoneeseen ja Laurakin pääsi pitkästä aikaa höpöttelemään poikaystävälleen Englantiin, kun löysin kuin löysinkin Skypen tuolta talon koneelta (oma kone ei edelleenkään toimi). Minä tässä vielä tein jotain pyykkihommia mitä en aiemmin ollut ehtinyt ja kohta jo olikin aika hakea pojat koulusta. Ensin vanhemman opinahjolle, siellä ihmeteltiin koulubussisysteemiä ja saatiin asiakas numero yksi autoon. Sitten nuoremman koululle, jossa yli-innokas ja kauhea rooli päällä oleva asiakas numero kaksi auton takapenkille. Siinä olikin sitten jo auto täynnä! Pojilla oli vähän show koko ajan päällä. Tais jannuja jännittää vieraiden tyttöjen läsnäolo.

Iltapäivä meni läksyjä tehdessä, sitten vein koko konkkaronkan jätskeille kun olin lupaillut aiemmin, sitten pelailtiin pelejä kunnes poikien isä tuli kotiin. Sukkana karattiin autoon ja kaahailtiin parin mutkan kautta paikalliselle ostarille pyörimään. Illalliselle mentiin vielä sitten yhteen naapurikylän varsin kivaan ravintolaan, jossa meikäläinen haluaa käydä uudestaankin.

Lauantaina oli vuorossa Woodburyn Outlet-ostari. Suunniteltu aikainen aamulähtö ei tietenkään toteutunut, kun ei saatu aikaiseksi, mutta ei haittaa! Sinne ajeltiin ja aurinkoiselta näyttänyt sää se mennä muuttui sateiseksi ihan vaan meidän iloksi! Guessin liikkeet kuitenkin aiheutti tarinan henkilöissä (eikä todellakaan vähiten allekirjoittaneessa) sellaisen sisäisen auringonpaisteen, että siinä ei sade paljon haitannut. Uusi laukku! Uudet maailman kauneimmat korkkarit! Ah ja voih. Taisi sitä hamekin tarttua Espritistä. Ja vähän pientä kivaa kuten kaulakoru ja toppi. Conversen kenkäshoppailut jäi tällä kertaa kuitenkin tekemättä kun meinasi energia loppua kesken. Parin tunnin sateessa kahlailun jälkeen sitten todettiinkin että eiköhän tämä nyt ollut tässä, ja lähdettiin ajelemaan takaisin kotia kohti. Lompakot huomattavasti köykäisempinä, muovikassit täynnä sitä sun tätä kivaa, ajeltiin sitten kaatosateessa Subwayn kautta kotio jumittamaan.

Kämpillä ihasteltiin ostoksia, soviteltiin uusia vaatteita (kuulostaapa tyttömäiseltä toiminnalta) ja vaan jumitettiin väsyneinä. Sitten alkoi neroleimaus meikäläisen osalta, koittaa laittaa mun tietokone kuntoon! Tytöt nääs toi mukanaan mun tietokoneen kaikki asetuslevykkeet sun muut. No hetken renkutuksen jälkeen formatointi onnistuikin ja Windows asetettiin uudelleen. Jeee!!! Voi mun kultaa joka taas käynnistyi mun ilokseni! Kun Windows oli saatu takaisin pystyyn, sain minä katsottua veljen lähettämän levyn, josta hän ei suostunut kertomaan muuta kuin että "lähetän sulle kymmenen jaksoa yhtä laatusarjaa". Ja mitä se velipoika lähetti? Kymmenen jaksoa MUMMOA!! Voi luoja! Ihana! Haha aivan loistava sarja jota joskus penskana katsottiin. Aika loistoveli.

Tietokonerenkutuksien jälkeen kunnostauduttiin vähän sateen jäljiltä ja lähdettiin taas ostarille ihan vaan huvin vuoksi ja urheilun kannalta. Siellä pyörittiin hetki jos toinenkin, etsittiin mm. Lauralle pientä matkalaukkua ja yhtiin hääjuhliin vaatetusta.

Sunnuntaina sitten vuorossa New York, New York. Suunnitelmissa oli käydä ensin kunnon perinteisellä Amerikkalaisella pannari-aamiaisella tossa läheisessä pannarimestassa, mutta sinne olikin sellainen jonotusaika, että päätettiin suosiolla skipata ja tyytyä bagel-aamiaiseen. Siispä bagelit matkaan ja juna-asemalle. Laukkuraahaus- ja lipunosto-ongelmien jälkeen päästiin matkaan ja minulle tuli ihan outo olo. Kanniskelin siinä Lauran toista (sitä pientä) matkalaukkua ja tuntui ihan kuin olisin ollut tyttöjen kanssa lomamatkalla ja itsekin lähdössä kotiin. Ei jotenkin mennyt päähän ettei tämä ollut vaan yksi meidän reissuista, vaan illan päätteeksi tytöt ne menisivät hostelliin ja kohta kotio, kun minä taas matkaisin junalla takaisin tänne.

New Yorkissa tallusteltiin siellä täällä. Ensin käytiin viemässä tyttöjen kamat hostellille (joka sijaitsi Harlemissa, iiiik! mutta hostelli oli kyllä ihan uusi ja varsin mukavan oloinen), sitten lähdettiin 5th Avenuen ihmeelliseen maailmaan. Olin luvannut viedä tytöt Build-A-Bear Workshopiin kun Laura halusi ostaa sieltä pari nallea. Matkalla poikettiin mm. Rockefeller Centerillä, American Girl Placessa ja vihdoin sitten päästiin sinne nallekaupaankin. Kiertelyn ja ihmettelyn päätteeksi Laura valitsi Katjan suosittelemat nallet, valitsi niille sydämet, suukotti sydämiä ja laittoi ne nallejen sisään. Sitten liikkeen täti tuli auttamaan Lauraa nallejen täyttämisessä ja lopulta ompeli nallet kiinni. Kaupasta löytyi myös suomenlippuja! Siispä toinen nalle sai suomenlipun, toinen britannianlipun heiluteltavakseen. Oli kovin somat nallukat!

Päivä meni aivan hujauksessa. Times Squarella käytiin vielä ottamassa pakolliset hei-ollaan-Nykissä -valokuvat...

...ja sitten lähdettiin Virgin Megastoren kautta juna-asemalle. Siellä oli sitten aika sanoa hei heit, kun tytöt lähti metrolla Harlemin ghettoihin ja minä kohti New Jerseyn metsiä. Halirutistukset ja kohti junaa, jossa taisi taas vähän itku tulla. Siinä kohtaa tuntui ihan todella kovasti siltä, että tahdon vain lähteä tyttöjen kanssa Suomeen.

No, kyllä se mieli siitä sitten parani. Maanantaina alkoi arki taas rullaamaan ihan normaalisti ja päivät kulki kuten ennenkin, eikä tuntunut enää yhtään pahalta.

Kiitos hirmuisesti tytöt kun tulitte, oli aivan mahtavaa <3>