Since I made it here, I can make it anywhere

Viimeisen kerran, rakkaat toverini. Tällä kertaa tervehdys Suomesta, missä USA-aika on lähes kahdessa kuukaudessa ehtinyt jo muuttua unenomaiseksi palaksi menneisyyttä. Miten paluu entiseen elämään, lumen ja pakkasen keskelle on sujunut? Hei, hengissä ollaan yhä, siis voiton puolella.

Ensimmäinen ymmärrys paluusta iski välilaskupaikalla, Frankfurtin lentokentällä, kun koneeseen jonotti pääasiassa vain suomalaisia, ja ympärillä kuului pelkästään suomenkieltä. On vaikeaa kuvailla miltä se tuntui, kun yritti päässään ymmärtää että nämä ihmiset osaavat suomea. Kun piti mennä kysymään onko tyhjä tuoli vapaana, oli hirveän vaikea kakistella kysymys ulos suomeksi, vaikka tiesin että miehet puhuivat suomea. Englanniksi tiedustelu vierailta olisi tuntunut paljon luontevammalta, eihän USA:ssa kukaan koskaan suomea osannut. Kävikin niin, että pää aloitti englanniksi, ja sitten sitä jotenkin väkipakolla koetti kääntää ajatuksen suomeksi ennen kuin se valuisi suusta ulos. Lopputuloksena oli sekavaa mongerrusta, jonka tarkoitus jäi alkuun arvoitukseksi niin suomen kuin englannin puhujillekin.

New Yorkin yllä silmistä valuneet kyyneleet ottivat uutta kierrostaan, kun lentokoneen ikkunasta alkoi näkyä Suomen lumisia metsiä. "Täällä mä nyt vihdoin olen. Takaisin ei ole nyt hetkeen paluuta." Ajatus tuntui aivan käsittämättömältä, lähestulkoon naurettavalta. Olisinhan vain käymässä, ja lähdössä noin viikon loman jälkeen takaisin meren taa, eikös niin? Ei.

Matka lentokentältä äidin tyhjään kämppään (äiti oli joutunut työmatkalle) meni iskän kanssa höpötellessä niitä näitä. Kaikki näytti niin tutulta ja niin vieraalta samaan aikaan. Liikennemerkit olivat hassuja, mutta toisaalta näitä teitä oli kuljettu niin monta kertaa ennenkin  (allekirjoittanut työskenteli ennen lähtöään aivan lentokentän läheisyydessä) että kaikessa omituisuudessaankin ne olivat silti tuttuja. Sekavaa.

Laukkujen purku autosta oli oma ponnistelunsa, ja isän lähtiessä parkkeeraamaan minä aloin raahata ensimmäisiä kapsäkkejä kohti asuntoa. Ovi auki, roinat sisään, ja... hetkinen... äiti oli jättänyt pöydälle mun lempikuohuvaa ja suomalaisia nameja kulhoihin? Mutta... Mikä toi kakku on? Ei äiti sitä ole voinut jättää pöydälle koko siksi ajaksi kun on matkalla... Ja hengittääkö täällä joku? Ihan kuin en olisi yksin. En tiennyt mitä ajatella kun hiippailin kohti keittonurkkausta, jonka kulman takana piilottelivat mun aivan ihanat ystävät!! Senkin humputtelijat! Olivat lintsanneet töistä ja tulleet yllättämään mut, voi vimpula sentään! Vasta halien jälkeen huomasin, että olihan seinällä valtava tervetulokylttikin!

Aikamoinen tunnelmamuutos, kun juuri hetki sitten olin ahdistunut ajatuksesta että isän pitäisi mennä takaisin töihin ja minä istuisin yksin tyhjässä kämpässä odottaen kavereiden töistäpääsyä. Ja meininki se vaan parani ajan kuluessa, sillä ovikello soi vielä kerran jos toisenkin ja lisää ihanuuksia valui paikalle. On mulla vaan aika mahtavia ystäviä täällä Suomessa.

Ensimmäinen kunnon tulikoe olikin vasta seuraavana päivänä, kun piti olla urhea ja lähteä keskustaan. Jostain syystä kun lähtö koitti, se olikin jotain ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ikään kuin se tekisi paluusta vasta todellista ja peruuttamatonta. Suuri kiitos USA:ssa kanssani samaan aikaan majailleelle Sonialle, joka oli heti tarjolla seuraksi, ja ahdistus hellitti vähitellen, kun mukana oli jotain Manhattanilta tuttua.

Näin vähitellen sitä on tullut purettua paluuahdistusta, pala kerrallaan. Nyt alkaa jo tuntua siltä ettei olisi koskaan lähtenytkään. Mitä nyt toisinaan iskee niin hirveä ikävä kotia merten takana, että aivan horkassa mietin mitä pitäisi myydä että saisin lentorahat kokoon kesäksi. (Että vink vink vaan, rahalähteyksiä otetaan vastaan.)

Mitä reissusta sitten jäi käteen?
Ainakin hirmuinen kasa levottomuutta. Yhden viikon aikana himo päästä pois Suomesta hyökkää kimppuun useammin kuin kerran. Eikä pelkkä turistimatka meinaa riittää, vaan mieli halajaa uusiin kulttuureihin asumaan ja oppimaan paikallisten arkea. Mutta kun pääsisi nyt edes vaikka alkuun turisteilemaan...
Tätä yleistä levottomuutta koitan tällä hetkellä kanavoida pääsykokeisiin lukemiseen. Tavallaan siinäkin aika USA:ssa on avuksi, sillä tuntuu että siellä minuun tarttui aivan uusi kilpailuhenkisyys. Tahdon olla paras, tai ainakin parempi kuin suurin osa muista, enkä myöskään pelkää epäonnistua, kunhan edes yritän. Tämä mentaliteetti on mitä parhain nyt kouluun hakiessa. Minä kun nostin sitten riman kerralla korkealle ja haenkin nyt yhteen vaikeimmista opinahjoista. Huh! Jos muuten kiinnostaa meikäläisen jatko, niin suunnitteilla on naputella jonkinlaista blogihässäkkää tästä luku-urakasta ja kevään ponnisteluista Pikkusisko pänttää -blogiin osoitteeseen http://panttaa.blogspot.com. Homma on vielä tosin ihan alkutekijöissään (siis tasan osoite on tehtynä).

Kaikille Au Pair -elämää suunnitteleville sanon vain, että jos minä siitä selvisin, niin selviät sinäkin! En vaihtaisi mitään pois. En niitä kaikkein huonoimpiakaan päiviä.

Tämän jälkeen pystyn mihin vain!

Kohta lennetään!

Terkkuja Newarkin kansainväliseltä lentokentältä!

Matkalaukkujen ylipainosta ei tullut edes sanomista, kun check-in -tiskillä mukava nuori mies vain nosteli ne hihnalle ja lähetti ruumaan. Hermostunut matkustaja kiittää ja kumartaa. Tietenkin olin YRITTÄNYT huijata painoa esimerkiksi kerrospukeutumisella. Villamekon ja legginsien lisäksi pällä oli farkut, kaksi hupparia, kaksi takkia, kolme vyötä ja kolme kaulahuivia. Mahdoin olla näky kun vaapuin kohti turvatarkastusta!

Nyt on vain jännittynyt ja aika turtunut olo. Olen tässä koittanut olla sen kummemmin tuntematta mitään, ettei alkaisi itkettää aivan hillittömästi ennen kuin pääsee äidin kämpän rauhaan. Autossa kyllä meinasi jo vähän silmiä poltella, mutta sainpas nieleskeltyä.

Nyt istuskelen täällä lentokentän suuren ikkunan luona, ja luon viimeisiä katsahduksia Manhattaniin, pian täytyy nousta koneeseen ja aloittaa kotimatka. Auratkaapa se kiitorata tehokkaasti siellä Suomen päässä, huomenna tiistaina olisi tarkoitus alkuiltapäivästä laskeutua!

Ikuinen pakkaaja

Pakkaaminen. Tuo tekemisistä raivostuttavin, verenpainetta kohottava "pikkutyö", jota olen mielestäni pakertanut tässä nyt joulukuun alusta lähtien. Siis ihan oikeasti, olen nyt pakannut lähes taukoamatta kohta kaksi kuukautta! Alkaa riittää.

Ensin pakkasin huoneeni tyhjäksi. Sitten pakkasin itseni ulos talosta jouluna. Tämän jälkeen oli vuorossa pakkaaminen länsirannikon reissua varten. Matkalta palattuani pakkasin pienen laukun viikon host-perhe vierailulle. Nyt olen sitten pakkaillut kamojani lentokenttäsopiviin osioihin. Toivottavasti viimeisen kerran vähään aikaan. (Jos joku tarttee pakkailu-vinkkejä, musta on tullut jo jonkin sorttinen ekspertti...)

Viimeistä viikkoa viedään! Enkä puhu viimeisestä työviikosta, tai viimeisestä lomaviikosta. Nyt puhun ihan oikeasti vika vinkeli viimeisestä viikosta USAssa. Hurjaa. Onko tänne saapumisesta muka oikeasti kulunut jo yli puolitoista vuotta? Olenko ihan oikeasti muka ollut Suomessa viimeksi vuonna 2008? Onko ihan oikeasti nyt aika muuttaa takaisin? Huh.

Reissusta kotiuduin poikaystävän luo, sopivasti syntymäpäiväkseni. Täällä olikin mulle leivottu aivan ihana suklainen synttärikakku! Enkä mitään arvannut kun yhtäkkiä valot napattiin olkkarista pois ja mulle tuotiin kynttilöin valaistu kakku nenän eteen. Ihania!

 

Viikon sitten hengailin, latailin kuvia koneelle ja söin tietty kakkua! Pää pilvissä mietin vielä tehtyä reissua ja nautin siitä että sain taas nukkua kunnon sängyssä ja käydä kunnon suihkussa.

Viikonloppuna lähdin Brooklynin huudeille Ritan vieraaksi, ihastelemaan uutta, viiden päivän ikäistä Kasperin pikkuveljeä ja nautiskelemaan leffalla kuorrutetusta tyttöjen illasta. Lauantaina lähdimme kimpassa Suomi-kirkolle lettukesteihin ja leffaa katsomaan. Meitä olikin paikalla ihan kivasti, saatiin plätyt paistettua (ja syötyäkin tuli) ja vaikka teknisten ongelmien takia iso kangas ei leffaa sitten näyttänytkään, onnistuttiin kerääntymään tietokoneen ympärille niin että onnistui se elokuvan katsominen pienemmältä ruudultakin. Ilta päätettiin vielä tuttuun kulmakuppilaan, josta suhteellisen ajoissa hilautui itse kukin juniinsa ja kotia kohti.

Sunnuntai-aamuna oli aikainen herätys, kun meikäläinen lähti vielä kerran kohti New Jerseyn kotikaupunkia. Amerikan Kotiin, isolla Koolla, minut vastaanotettiin innokkaasti halauksin, ja lähdettiin porukalla järjestön Perhepäivään, läheisen laskettelukeskuksen rengasmäkeen. Voi että oli hauskaa! Harmi vain, että minä hömelö unohdin ottaa kameran mukaan, mutta about samalta se näytti kuin viimevuonnakin.

Reissaamisen jälkeen tuntui todella hyvältä olla taas kotona. Vaikka ehkä oma virallinen asemani talossa onkin jo ohi, niin ei se yhtään vähemmän kodilta tuntunut. Annoin uuden tytön hoitaa arkea ja koitin mahdollisimman hyvin pysyä poissa tieltä, hyvin siellä jo sujui arjen askareet. Illat vietin poikien kanssa pelleillen ja käytiin koko perheen voimin yhdessä syömässä. Oli myös hauska huomata mitä jekkuja pojat oli koittaneet uuden tytön kanssa. Siellä oli kaikenmaailman potaskaa koitettu uskotella mm. hedelmien syönnistä (tai pikemminkin siitä että niitä ei syödä) ja siitä sun tästä. Ei vissiin pojat arvostaneet mun paluuta enää siinä vaiheessa kun paljastin niitten huijaukset ja saatiin taas uusi Au Pair ajantasalle. Haha! Hyvä yritys kymmenen natiaiset, mutta mepäs voitettiin kymmenen-nolla.

Perjantaina käytiin vielä kerran yhdessä porukalla syömässä, lauantai-aamuna oli meikäläisen aika sanoa ne viimeiset heipat host-perheelle. Koitettiin kovasti tehdä siitä semmonen kevyt "Nähdään taas" -tilanne, ja aika hyvin onnistuttiinkin, vaikka autoon päästyä sain nieleskellä kyyneleitä, kun meinasin lipsahtaa ajattelemaan etten enää palaa tähän kylään ihan lähiaikoina. Se on aivan uskomatonta, kuinka puolessatoista vuodessa kotiutuu. On aivan älytön ja naurettava ajatus, etten enää kävele niitä katuja ja elä siinä pikkukylässä. Suomi on niin kaukainen ajatus, joku erilainen maailma jota ei enää edes ymmärrä. Aivan epätodellista että muka muutan sinne takaisin.

Lauantaina ei kuitenkaan jääty itkemään lähtöä, vaan suunnattiin junalla New Yorkiin ja museoiduttiin. En siis ihan oikeasti ole onnistunut kertaakaan 1,5 vuoden aikana käymään Luonnonhistoriallisessa museossa, joten nyt oli äkkiä vielä korjattava virhe! Sinne siis! Ilma oli mitä kaunein ja aurinkoisessa kaupungissa olikin mukavaa kävellä kaikessa rauhassa. Museo oli iso, ja onneksi tuli käytyä vielä itseään sivistämässä.

(RONSUJA!!)

Vielä ennen Jerseyyn paluuta illallistettiin Jekyll & Hyde Club -teemaravintolassa, missä iskän vierailulla kävin ekan kerran.  Edelleenkin hyvää ruokaa ja viihdykettä yllin kyllin!

Tämä viikko on nyt tosiaan mennyt pakkaillessa. Kaikki kamat on jokseenkin tungettu onnistuneesti laukkuihin, mutta ylipainoa on nyt niin että jotain täytyy tässä kehitellä. Miksei tavaroista voi jotenkin imeä painoa pois matkan ajaksi? Ne jopa kaikki mahtuisi mukaan, mutta kun se vaa'an lukema...

Viikonloppuna vielä Nyciin moikkaamaan kavereita ja ottamaan malja Au Pair -ajalle. Maanantai-iltana tämä tyttö astuu lentokoneeseen ja aloittaa matkan kohti Suomea. Vähän meinaa kyyneleet poltella silmiä pelkästä ajatuksesta, mutta hei, uusia haasteita kohti!

Hän on täällä!

Nimittäin Chloé! Torstaina 10.12 perheemme uusi sveitsiläisvahvistus vihdoin asteli taloon ja uudenlainen ajanjakso sai alkaa.

Ensivaikutelma neidistä oli hieman ujo mutta mitä suloisin. Illan aikana hieman tutustuttiin yhteisellä illallisella ja neiti asettui taloksi mun huoneeseen, tai siis, hänen uuteen huoneeseen. Meikäläinen siirtyi viereisen huoneen vuodesohvalle matkalaukkuineni, jotta uusi tulokas pääsisi purkamaan tavaransa ja sitä myöten sitten kotiutumaan.

Ensimmäinen työpäivä uuden seuralaisen kanssa meni mukavasti. Perjantaina otettiin hieman tuntumaa arkeen ja Chloé lähinnä seuraili vierestä ja esitti kysymyksiä kun minä häärin ja koitin muistaa kertoa mitä teen ja miksi. Välillä sai kyllä keskittyä oikein kovaa, ettei näyttänyt omia "huonoja tapojaan", vaan koitti näyttää tytölle asiat niin kuin ne minulle aikanaan näytettiin. Yllättävän vaikeaa kun on puolentoistavuoden aikana luonut omat tavat ja oikotiet!

Perjantai-iltana yllätti sitten ahdistus, kun taka-alalla ollut kummallinen mörrimöykkyolo pääsi valloilleen ja aivan yhtäkkiä tuli itku joka ei sitten ottanutkaan loppuakseen. Jostain alitajunnan syövereistä pulpahti päälle oivallus, että minun ollessa kaverin kanssa hengailemassa, siellä nyt uusi tyttö viettää iltaa MINUN perheeni kanssa, tutustuen MINUN poikiini ja ottaen haltuun MINUN elämääni. Tulihan se sieltä. Se pieni pistos siitä, että joku on nyt konkreettisesti tullut ottamaan minun paikkani perheessä.

Viikonlopun ahdistuksen jälkeen oli onneksinämä tunteet käsitelty niin, että maanantaina pääsi taas työskentelemään uuden neidin kanssa ihan iloisella mielellä vailla mitään mökötystä.

Ensimmäinen täysi viikko uuden neitosen kanssa kului tutustuen ja päivittäisiä rutiineja toistellen. Ensivaikutelma tytön luonteesta on pysynyt ja edelleen hän vaikuttaa mielettömän herttaiselta ja ihanalta nuorelta naiselta. Olenkin jo sanonut host-äidilleni, että mikäli ei koti-ikävä neitiä vie niin uskon kyllä poikien olevan hyvissä käsissä.

Tuntuuhan se omituiselta katsoa kun vähitellen joku toinen alkaa elää mun elämää. Vaikka edelleen neuvot ensin kysytään multa ja vesipullot tuodaan mulle kun korkki ei aukea. Varsinkin nuorempi pojista on selkeästi alkanut tajuamaan että kohta minä lähden. Sen verran halimista ja yleistä turvautumista on ollut havaittavissa. Uusi tyttö on toistaiseksi vielä kiva leikkikaveri, mutta kun tarvitaan apua ja päätöksiä, kääntyy silmät vielä minuun. Ehtiiköhän roolit muuttua ennen kuin poistun talosta?

Valmistautumista uuteen (30.11. - 9.12.)

Niin se sitten tuli. Tämä omituinen, käsittämättömän epätodellinen hetki. Pikkusiskon viimeinen täysi viikko perheen ainoana Au Pairina. Ensi viikon torstaina sveitsiläistyttö Chloé saapuisi taloon opettelemaan tapoja ja tottumuksia, ja minun tehtäväni olisi ensin näyttää mallia ja sitten astua taka-alalle.

Ennen uuden asukkaan vastaanottoa oli kuitenkin pakkaustalkoiden aika! Alennusmyynneistä ostamani matkalaukut pääsivät käyttöön kun aloin kiskoa kaapeista ja laatikoista tavaraa ulos, tovereinani matkalaukun lisäksi mustat jätesäkit. Voi luoja mikä määrä tavaraa voi kertyä puolessatoista vuodessa! Ja minullahan on vierailleet perheenjäsenet jo vieneet kamaa Suomeen... Apua... Ahkeran roskiin-heittämisen jälkeen hommassa alkoi jo olla tolkkua ja tilanne näyttää edes suhteellisen siedettävältä.

Tuntui todella omituiselta pakata omaa huonettaan laukkuihin. Vähitellen, hylly hyllyn perään kämppä alkoi näyttää samalta kuin silloin 1,5 vuotta sitten kesällä, kun ensimmäisen kerran astelin tähän taloon ja kiinnitin Kurt Cobain -seinälippuni sängyn yläpuolelle. Ensin tyhjeni henkarikaappi. Seuraavaksi piirongin laatikot yksi kerrallaan. Lopulta jäljellä oli enää vaatteet viimeiselle neljälle aamulle tässä huoneessa. Jos laatikot ja kaapit laittoi kiinni, ei eroa huomannut (mitä nyt huone tuskin koskaan taloksi asettumisen jälkeen oli ollut noin siisti), mutta heti kun avasi yhdenkään, kumisi se uhkaavasti tyhjyyttään.

Pakkaaminen ja alastomaksi riisutun huoneen katselu sai lähdön tuntumaan hieman konkreettisemmalta. Ensimmäisen kerran utopistiselta tuntuva tulevaisuus iski vasten kasvoja kun sain järjestöltä tiedot kotiinpaluulennoistani. Kun katsoi tietokoneen ruudulta tarkkoja päivämääriä ja kellonaikoja, tuntui tyhjältä ja hassulta. Jotenkin aivot kieltäytyi ottamasta informaatiota vastaan. Että tuolloinko minä muka sitten olen Suomessa? Koko ajatus oli aivan absurdi. Puolessatoista vuodessa sitä tottuu jo asumaan jossain kaukana niin, että ajatus paluusta kotiin perheen ja vanhojen ystävien luo tuntuu unenomaiselta. Täällä kaukanakin on jo ihan hyvä olla.

Kun sitten koko Amerikan elämä alkoi olla matkalaukuissa, oli kai vihdoin jollain tasolla tajuttava että pian on aika lähteä. Lentotietojen saamisen jälkeen pakkailun hulinassa onkin sitten tunnelmat olleet mielenkiintoiset. USA -seikkailun alkupuolella kuvittelemani lähtövalmistelujen into on ollut tipotiessään ja paikallaan on asustellut vain suru ja ahdistus. Toisinaan on tehnyt mieli suorastaan heittäytyä lattialle parkumaan etten tahdo lähteä. Kotiinpaluu on pelottava ajatus, koska se tuntuu niin peruuttamattomalta. Vaikka USA:n kamaralle pääsee toki jatkossakin, on Au Pair -elämä tässä perheessä pian mennyttä iäksi.

Au Pair -elämän menettämisen lisäksi paluu vanhojen ystävien pariin jännittää pelonsekaisesti. Kaksikymppisille puolitoista vuotta on pitkä aika. Osa ystävistä on muuttaneet ulkomaille (toiset pysyvästi, toiset erimittaisille reissuille), osa valmistunut kouluista ja ovat nyt työssäkäyviä nuoria aikuisia. Jotkut ovat lyöneet hynttyyt yhteen puoliskojensa kanssa, ja toiset käyneet ulkomailla asumassa ja ehtineet jo takaisinkin. Jokainen on kasvanut ja kypsynyt omalla tavallaan, ja rehellisyyden nimissä aika tarkalleen yhtä lukuunottamatta yhteydenpito on ollut lähestulkoon olematonta. Miten sitä osaa tutustua uudelleen ihmisiin, jotka tietyllä tapaa jo luulee tuntevansa? Ja entä jos se yksi maailman ihanin ystävä ei enää tykkääkään minusta, siitä ihmisestä joka minusta on tullut? Entä jos minä en enää tykkääkään hänestä? Nämä ovat kaikki pelottavia kysymyksiä, joihin saan vastauksen parin kuukauden sisällä, tahdoin tai en.

Lopun alkua

Kahden lämpimän aurinkoisen päivän jälkeen oli torstaina vuorossa harmaata sadetta kooooko päivän. Iltapäivällä innostuin leipomaan pikaisesti teinivuosien suosikin: tiikerikakun. Pistin Smakin levyt soittimeen, nupit kaakkoon ja leipoa pyöräytin. Onnistui jopa, vaikka ei tässä talossa mitään tikrukakkuvuokaa ollut (löysin about oikean kokoisen auringonkukkavuoan). Onnistuminen oli ihme siis lähinnä siksi, että mä olen aivan poropeukalo keittiössä ja leipominen uunilla jonka tehot on vähän tuntemattomat (kun on joku superuuni) jaja... No.. Siis ylipäänsä minä + keittiö = katastrofi, noin niin kuin perussääntönä.

Päivän aikana mulla oli vapaa-aikaa normaalia enemmän, kun vanhemmalla pojalla oli koulunäytelmän treenit viiteen asti ja nuorempi oli luokkakaverilla leikkimässä niin ikään viiteen. Lasten tultua kotiin pistin ne koekaniineiksi maistamaan kakkua ja tuomarit pisteyttivät seuraavasti: "Nam! Mums! Tee tätä pääsiäisenä!" Lupasin myös että äitin ihanalla omppupiirasreseptillä leivotaan omppupiirasta vaikka ensi viikolla joku päivä, pitää vaan katsoa semmonen iltapäivä että on aikaa.

Ilta meni treeneissä. Keskiviikon iltakiukku (väsymystä ehkä?) sai treenit tosi kököiksi kun ei riittänyt keskittymistä ja mökötin vaan, joten nyt torstaina otettiin uusi yritys. Mieli oli parempi ja treenitkin ihan huiput, mitä nyt ruskeavöinen, korealainen pikkumies sai pari osumaa reiteen missä ei ollut suojaa niin, että nyt on vähän läski hellänä. Täytyy vissiin treenata huippuhyväksi ja tulla sitten takaisin vaatimaan revanssia...

Eilen ennen treenejä jouduin yhtäkkiä keskustelemaan lähdöstä. Aiemmin kuin olin ajatellut. Nyt on nimittäin minun aika valita päivä, josta lähtee Riikan viimeinen Au Pairin työviikko käyntiin ja sitten on hetki aikaa matkustella ja sitten... humps! Olen taas Suomessa. Se tuli niin äkkiä että nyt alkoi ahdistaa. Teki mieli kiljua ja huutaa etten tahdo. Meinaa alkaa kaduttaa päätös etten jatka vuotta. Host-äiti sanoi koko ajan: "Se on nyt ihan susta kiinni minkä päivän näistä valitset. Ei mitään kiirettä. Kyllähän sä tiedät että me pidettäs sut täällä vaikka ikuisesti!" Treeneissä kun tuskailin, niin treenikaverit ja ohjaaja hoki kaikki kuin yhdestä suusta: "Tuli niin äkkiä Riikka! Älä lähde vielä. Miksi sä lähdet jo nyt? Jää vielä vähäksi aikaa!" Siinä sitten mutisin että niin... En mä oikeen nyt haluakaan lähteä.

Loppu alkaa häämöttää. Juuri kun mulla alkoi olla ihan älyttömän kivaa.
Täytyy vissiin pistää paniikkipuhelua vanhemmille.