Millaista se olisi?

Maanantaina kotiin kolahti kirje välitystoimistolta. Paperit olivat kuin olivatkin lähteneet lammikon toiselle puolelle tarkempaan syyniin. Samalla minulle tarjoiltiin kirjeitse infoa vakuutuksista, sekä lappusten lisäksi Au Pair -käsikirja, josta löytyi kaiken sorttista infoa käytännön jutuista, aina hakuprosessin askelista uuteen kulttuuriin kotiutumiseen. Oli tavallaan huojentavaa lukea tekstiä, jossa ymmärrettiin ettei uuteen kulttuuriin laskeutuminen ole ihan läpihuutojuttu vaan konflikteja tulee yleensä väistämättä ennemmin tai myöhemmin. Pointtina onkin se, miten niistä konflikteista selvitään.

Tietenkin minäkin olen jo odotuksen tiimellyksessä ehtinyt muodostaa omia toiveita ja pelkoja matkan suhteen. Viime kirjoituksen lupauksia lunastaen, tässä tulee nyt sitten sitä pelko-osastoa:

1. Perheen valinta: Miten ihmeessä minä osaan valita juuri sen oikean perheen? Kun sähköpostin ja yhden puhelun perusteella pitäisi valita perhe, jonka luokse muutat vuodeksi asumaan, herää väkisinkin kysymys "Miten minä VOIN onnistua?". En voi mitenkään kuvitella osaavani erotella jyviä akanoista siinä vaiheessa, kun puhelimen toisessa päässä on ventovieras ihminen joka mitä todennäköisimmin on valmistautunut esittämään perhettään ja arkeaan mahdollisimman kiilloitettuna versiona. Ja vielä kun se toinen osapuoli arvioi samalla, kuulostanko minä sittenkään sellaiselta henkilöltä, jonka he tahtovat luokseen. Kaikki sanovat, luota intuitioosi, kyllä sinä sitten tiedät. Entä jos en tiedäkään?
   
   
2. Vieraskoreus katoaa: Miten selviän siitä päivästä kun lapsi/lapset eivät enää ole minua kohtaan vieraskoreita, vaan nousevat kapinaan ja alkavat kiukutella? Mitkä ovat sopivia toimintatapoja paikallisessa kulttuurissa ja mihin oma auktoriteettini riittää? Onko minulla valtaa ja uskottavuutta määrätä lapsi jäähylle huoneeseensa? Ja milläköhän keinolla vältän leimautumisen tiukkapipoiseksi kakkapääksi siinä vaiheessa kun pitää kuria pitää? En minä tahdo mikään lastenhoito-natsi olla, mutta tiedän itsestäni sen, että tietyissä asioissa olen aika ankara, on se jo huomattu. Mutta ei kai se voi sen hankalammaksi mennä kuin nykyisten hoitolastenkaan kanssa, eihän?
   
   
3. Päälle putoaa erimielisyyksiä: Miten pärjään siinä vaiheessa, kun host-vanhempien kanssa tulee ensimmäiset erimielisyydet? Osaammeko rakentavasti ja hyvässä hengessä keskustella solmut suoriksi? Löydämmekö kompromissiratkaisuja, joihin molemmat osapuolet ovat ihan oikeasti tyytyväisiä? En ole vielä itsestäni täysin varma, että osaanko ottaa asiat puheeksi tarpeeksi ajoissa. Ongelmat olisi kuitenkin hyvä selvittää ennen kuin ne kiukuttaa aivan suunnattomasti. Missä menee se raja, jonka jälkeen on syytä avata suunsa?
   
   
4. Koti-ikävä iskee: Arveluuttaa se aamu, kun herään väliaikaisesta kodistani ja huomaan ensimmäistä kertaa että tahdonkin jo kotiin. Tahdon nähdä ystävät ja perheen, eikä kakaroiden hoitaminen tai host-perheen kanssa sosialisoiminen kiinnosta pätkääkään. Kuinka hyvin saan sellaisena aamuna itseni kasattua kokoon? Onnistunko hoitamaan päivän velvollisuudet kaatamatta pahaa oloani siihen täysin syyttömien lasten päälle? Löytyykö host-perheeltä ymmärrystä mahdollisia kyyneleitäni kohtaan? Osaavatko he olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti jos silloin vapaa-ajallani sulkeudun entistä enemmän omaan huoneeseeni kuuntelemaan musiikkia?

Tuossa päälimmäisiä huolia. Odotukset ovat suurelta osin sitten sitä ratkaisu-puolta:

1. Että kyllä minä sen oikean perheen löydän. Ja jos nyt aivan metsään menee niin voinhan sitten koittaa vaihtoa, muutkin ovat siinä onnistuneet.
   
   
2. Eiköhän se elämä ala niiden lasten kanssakin suttaantumaan. Ensimmäisten kinastelujen jälkeen alkaa oma auktoriteettikin varmasti muotoutua lasten silmissä, jonka jälkeen voisi kuvitella olevan helpompaa. Tarvitaan vain yhteisten sääntöjen muotoutumista. Ne kun ovat selvät, on niitä helpompi myös yhteisymmärryksessä noudattaa.
   
   
3. Olemme kaikki aikuisia ihmisiä. On pystyttävä istumaan alas ja ottamaan asiat puheeksi. Ei tietenkään voi olettaa, että kaikki menee ongelmitta, mutta jos nyt ihan ylitsepääsemättömän vaikeaksi menee, niin sitä varten minullekin osoitetaan oma järjestön palkkalistoilla hilluva tukihenkilö. Hän olkoon sitten pahimmassa tapauksessa se puolueeton sovittelija joka otetaan keskusteluihin avuksi. Mutta hei, puhekykyiset järkevät aikuiset ei sellaisia tarvitse, right?
   
   
4. Tietysti se koti-ikävä iskee, mutta se on odotettavissa. Ei valmistautuminen siitä varmasti mukavaa tee, mutta aivan varmasti se itkuolo menee myös ohi. Ensimmäisen selvitetyn koti-ikäväviikon jälkeen on jo varmasti helpompaa. Niinä päivinä ei sitten touhuilla ekstraa, otetaan vähän iisimmin mutta pakolliset hommat toki hoitaen. Jos oikeen pahalta tuntuu niin voihan sitä jo aamulla lapsille sanoa että nyt on vähän koti-ikävä ja huono olla sen takia, että ei se teidän vikanne ole jos minua ei niin paljon naurata. Ymmärtävät sitten pienemmätkin että ovat he yhä aivan yhtä ihania kuin eilenkin.

Muita note-to-self tyyppisiä juttuja:

• Ei pidä ajatella että sinulla on välttämättä auto käytössäsi muuten kuin välttämättömissä työhön liittyvissä tilanteissa (esim. lasten kouluun/kerhoon/tarhaan/mihinikinä vieminen), sillä vaikka se onkin ollut mielikuvasi, on muiden auppareiden blogit todistaneet haaveen kiiltokuvamaiseksi ja vääräksi.
  
  
• Älä yritä pelastaa maailmaa siellä ollessasi. Jos host-perheesi jäsenet nyt sitten pitävät puhelimiensa latureita kytkettynä seinään silloinkin, kun eivät puhelinta lataa, niin älä kävele perässä niitä irrottelemassa, alkaa vaan ärsyttää ihan jokaista. Et ole pelastamassa universumia tuholta, voi asioista kevyellä sävyllä mainita, mutta pidä enemmän huoli siitä, mitä sinun huoneessasi tapahtuu.
  
  
• Ei saa uneksia yltiöpäisestä vapaudesta. Au Pairina olet sidottuna perheeseen ja sen aikatauluihin. Ei pidä sortua ajattelemaan, että voit esimerkiksi viikonloppuisin riekkua miten sattuu, babysitter-vuoroja voi kolahtaa myös sinne ja vaikka kaikkeen ei tarvitse suostua, on joustaminen silloin tällöin suotavaa.

Notta tällasilla eväillä eteenpäin. Pöytää naputellen odotellaan ensi viikkoa, josko alkaisi USA:sta kuulumaan.

Odottamisen sietämättömyys

Olen ollut nyt yhteydessä suomen toimistoon ja lupailivat vastauksia jenkkilästä parin viikon päästä. Siinä ajassa ehdin hyppiä seinille jo niin moneen otteeseen että lähipiirillä mennee hermo, mutta jos nyt järkeviä ja rehellisiä ollaan niin ei yhtään tuon nopeampaa toimintaa voi odottaakaan. Toi on jo aika tosi nopeeta ottaen huomioon että tässä ollaan nyt sitten niinkun suuren maailman byrokratia-rattaissa kaiken sorttisten hakupapereiden sun muiden kanssa.

Takaraivossa nakuttaa se pieni varovainen ääni että vielä ei pitäisi juhlia, suunnitella saatika pitää mitään blogia aiheesta kun ei sitä virallista vihreää korttia ole vielä näytetty. Tosin valtaosan ajasta se ääni hautautuu jonnekin juhlimisen, suunnittelun ja blogin kirjoittamisen alle.

Olen aivan maanisena suorastaan penkonut netistä esiin kaikkien Au Pairien blogeja, etenkin suomalaisten jotka ovat nimenomaan jenkkeihin lähteneet. Muutaman olen löytänytkin ja niitä on sitten kahlailtu läpi silmät innostuksesta ristissä. Toistaiseksi mahtavin sivusto on ehdottomasti ollut http://users.evtek.fi/~sannapa/projekti/index.php , joka on koonnut kaikkea käytännön tietoa Au Pair -hommista, sekä sitten linkkejä blogeihin. Täytyy muistaa oma blogikin ilmoittaa tuonne linkkilistalle mikäli se vihreä valo sieltä jenkeistä tosiaan välähtää ja pääsen matkaan.

Blogien myötä myös unet ovat alkaneet olla jokseenkin matkapainotteisia. Sen lisäksi että olen öisin kehitellyt hysteeristä korkeanpaikankammo-paniikkia pilvenpiirtäjien suhteen, niin viime yönä sitten (selkeästi yhden blogin vaikutuksesta) seikkailtiin äidin ja serkun kymmenvuotiaan pojan kanssa Orlandon Disney Worldissä. Mutta pääsinpäs viime yönä poseeraamaan Peter Panin kanssa samaan kuvaan, hah! Kuinka moni teistä voi sanoa samaa? (Se on sitten toinen juttu, että kannattaako moisella lähteä paljon ylpeilemään...)

Päässä pörrää myös matkasuunnitelmien lisäksi kaiken sorttisia odotuksia ja pelkoja vuoteen liittyen. Täytyy joku päivä niitä tänne listailla ihan vaan siksi, että on sitten mielenkiintoista vuoden jälkeen katsoa kuinka moni niistä toteutui.

Haastattelu tuli, oli, meni ja minä tykkäsin

Lauantaina oli sitten haastattelun paikka. Ja voi miten miellyttävä kokemus se olikaan! Siis kerta kaikkiaan. Tavattiin haastattelijani kanssa kauppakeskuksessa ja suunnattiin rauhalliseen kahvilaan kupposten ääreen. Haastattelija-neiti oli kovin mukava, itse kolmisen vuotta sitten Au Pairina USA:ssa ollut nuori nainen.

Pöytään istahdettuamme alkoi vähitellen "se virallinen" osuus, jossa haastattelija kyseli minulta lomakkeellaan olleet kysymykset (englanniksi toki) ja minä vastailin (yhä englanniksi) hänen kirjoittaessaan vastaukseni ylös. Ei siinä sen kummempaa. Joitain kysymyksiä joutui kyllä vähän miettimään, että mitä niihin nyt sanoisi, mutta välillä kyllä naurattikin. Esimerkiksi siinä kohtaa kun kysymys kuului että milloin ajattelin mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Hei haloo, mistä minä tiedän, ei oo tullu tehtyä aikataulua! No joo. Muuten kysymykset liittyivät esimerkiksi omaan perheeseeni, tulevaisuuden suunnitelmiini, lastenhoitokokemukseeni ja mielikuviini Au Pair -vuodesta.

Kysymysosion jälkeen sain eteeni luetunymmärtämistestin. Pätkä tekstiä joka sitten tuli omin sanoin suomeksi selittää haastattelijalle. No se oli todella läpihuutojuttu, ihan käsittämättömän helppo, jos minulta kysytään. Mutta hyvä niin, ei ainakaan kovin monella pitäisi siitä jäädä Au Pair -hommat kiinni, ehtiihän sitä kieltä oppia sitten paikan päälläkin jos ei vielä ihan suju.

Viimeisenä oli sitten se jonkin sorttinen psykologinen luonnetesti. Teknisesti simppeli juttu, paperilla oli erilaisia väittämiä ja minun piti sitten arvioida asteikolla yhdestä viiteen että kuinka hyvin ne minuun pätevät. Osa väitteistä oli todella omituisia enkä vieläkään oikein tiedä mitä niillä haettiin, mutta toivottavasti nyt osasin ympyröidä "sen oikean pään" numeron. Siellä ne jenkeissä sitten niitä analysoivat ja laskevat pisteitä ja pohtivat ollako tuo tyttö sekopää vai ei. Sweet.

Virallisten sohlaamisten jälkeen me sitten vaan höpöteltiin niitä näitä. Konkari kertoi meikäläiselle omista kokemuksistaan ja minä kyselin kaikkea mitä mieleen juolahti. Oli aivan ihanaa puhua jonkun kanssa joka on siellä jo ollut ja kaiken sen kokenut. Etenkin se oli erityisen hienoa, että kyseinen tyttö oli Au Pair -vuotenaan vaihtanut perhettä ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen kun ei alkanut sujua. Oli helpottavaa kuulla, että vaihtaminen onnistui helposti ja oli erittäin kannattavaa, sillä uudessa perheessä vuodesta tuli mahtava.

Haastattelun yhteydessä annoin hakupapereihin kuuluvat liitteet jotka lähtivät nyt sitten myös toimistolle, ja pian siellä pitäisi olla koko meikäläisen profiili koossa. Nyt pitäisi vain malttaa odottaa. Eikä se todellakaan ole helppoa tahi miellyttävää kun ajatukset huitelee tuolla jossain sekoittaen sopaksi innostuksen, pelon, jännityksen ja odotuksen, ja toinen jalka on jo lentokentällä.