Älä koskaan unohda...

...sanotaan televisiossa, radiossa, kaikkialla tänään kun on syyskuun 11. päivä. Liput ovat liehuneet puolitangossa ja paloasemilla vietetään muistojuhlia kuolleiden työkavereiden vuoksi. Tuntuu että jokainen tuntee jonkun joka kuoli kaksoistornien romahtaessa, mutta yhteisistä kokemuksista huolimatta ihmiset tuntuu jakautuvan kahteen ryhmään. On niitä, jotka pitävät päivällä hiljaisia hetkiä ja vellovat aiheessa, ja sitten on niitä, jotka elävät tämän päivän läpi niin kuin minkä tahansa toisenkin arkisen torstain. Jakautumisen huomasi aamulla myös radiokanavissa. Yhdellä kanavalla vietettiin hiljaista hetkeä aamulla kello 9:03 (kun toinen lentokoneista kossahti seinästä sisään), toisella kanavalla Nirvana pauhasi kuin viimeistä päivää.

Meidän talossa oli ihan normaali arkipäivä. Mitä nyt vanhempi pojista tapansa mukaan vähän meinasi alkaa tärkeilemään asiasta, mutta hiljeni sitten sekin kun tajusi ettei se saa muista mitään kauhistelua irti. On se jo kauhisteltu ja käsitelty, nyt eletään eteenpäin.

Se siitä aiheesta, nyt vähän tarinoita muista päivistä. Tosin en mä tiedä onko niitä kiva lukea kun nyt on ollut vähän tämmönen negatiivisuusviikko, on vaan väsyttänyt kauheasti koko ajan.

Tiistaina oli nuoremmalla jannulla jalkkismatsi, jota varten isä tuli töistä ajoissa kotiin niin että pääsee katsomaan. No meillä oli sitten taas "en tahdo pelata, en mene peliin enenen!!!" -päivä, joten kun sitten sain itkuisen pojan vihdoin varusteet päälle ja ovenrakoon, päätin itsekin lähteä mukaan kannustusjoukoiksi. Siellä katsomossa istuessa tuli tunnelmasta mieleen isoveljien jääkiekkopelit kotihallissa ja sitten tietty tuli isoveljiä ihan hirmuinen ikävä.

Eilen oli tosi väsynyt itkupäivä. Meikäläisen osalta siis. Ensin iltapäivällä alkoi ihan vallan veetuttaa kun siivoojat (meillä käy kerran viikossa semmoset nuoret naiset tekemässä isommat siivoukset) oli jättäneet työnsä puolitiehen ja minähän se sitten joudun paikkailemaan. Kivana yllärinä mua odotti täällä kunnon ekstraduuni kun nää oli jättänyt osan hommistaan vaiheeseen. Kiitti letuista vaan kun ei mulla enää siinä kohtaa (olin alun päivästä yhdessä puistossa tekemässä koulujuttuja) ollut aikaa niitä tehdä kun piti lähteä kohta hakemaan lapsia koulusta! Perheen äiti on tämän viikon työmatkalla ja ollaan sen kanssa lähetetty sähköposteja, nyt sitten kiukuissani pistinkin sille heti menemään mailin tästä aiheesta, että jos tämä näiden hommien paikkailu tulee viikottaiseksi rutiiniksi (ei ollut eka kerta) niin tahdon siitä kyllä ennakkovaroituksen että voin suunnitella aikatauluni sen mukaan. Illemmalla alkoi vielä puskea niin kova uupumus päälle että kaikki vaan itketti ja ihan koko ajan. Siispä koinkin parhaaksi mennä kuumaan suihkuun ja mahdollisimman ajoissa nukkumaan.

Tänään oli päivällä ihan ok meininki. Hoidin lapset ja itseni kouluun ajoissa, kävin kaupassa ja tein itselleni perunamuussia ja kalapihvejä (nam!). Sitten hoidin loput siivoojien mulle jättämistä hommista (en viitsi niitä host-äidillekään jättää kun se tulee väsyneenä reissusta huomenna) ja siinä samalla juttelin kaverin kanssa Skypessa. Hurlumhej alkoi taas kun oli aika hakea lapset koulusta. Voi kiukku! Meinas mennä niin totaalisesti hermo niihin ettei mitään rajaa. Helvetti kun on vaikeaa tehdä ne läksyt ja saada hommat hoidettua, varsinkin kun nuoremman kanssa meillä on sellaset kaksi ja puoli tuntia aikaa syödä välipala, tehdä kaikki läksyt pois alta, vaihtaa vaatteet ja olla ajoissa jalkkistreeneissä. Argh! Iltaa kohden tosin parani. Ensinnäkin host-äiti vastasi mun mailiin ja totesi että ei todellakaan ole mun homma paikkailla siivoojien hommia kun hän heille maksaa siitä palvelusta. Ja vielä myöhemmin puhelimessakin kiitteli että otin asian puheeksi heti, ettei jää hautumaan ja kasva suhteettoman isoksi ärsytyksen aiheeksi. Tuli hyvä mieli kun sekin oli sitä mieltä että parempi heti vaan selvittää asiat jos potuttaa. Sitten host-isä tuli suhteellisen ajoissa (no, sille ajoissa) kotiin, mä lupasin hakea nuorimmaisen treeneistä kun kerran tässä kotosalla olin ja sitten ne oli tilannut ruokaa tänne himaan joten syötiin ja katottiin leffaa. Isä ja vanhempi poika kävivät vähän treenaamassa, mä sitten vielä hoidin nuoremman suihkuun ja yöppiin, sen jälkeen makoiltiin sohvalla, nuorempi lempparihuopiensa alla, ja katottiin elokuvaa loppuun.

Väsymyksestä ja kiukusta huolimatta olen löytänyt itsestäni vähän kanaemo-piirteitä nyt kun lasten äiti on poissa. Tuntuu että kytin niiden perään ekstrapaljon ja koitan olla apuna ja paikalla. En ookaan tällä viikolla oikeestaan ollut missään, paitsi maanantaina siellä ilotulituksessa, kun olen vaan häärinyt tässä kotosalla ja koittanut selviytyä ajoissa nukkumaan.

Huomenna on perjantai enkä aio muuta kuin hilautua vuoteesta hoitamaan penskat kouluun ja sitten tulla kotiin jumittamaan. Pesen lasten pyykit ja katson vaikka jonkun leffan. Jos on yhtä nätti keli kuin tänään niin koitan ehtiä käydä kävelyllä ennen kuin pitää hakea noi riiviöt koulusta. Huomenna ei tosin ole jalkkistreenejä (=ei niin kova kiire), joten ajattelinpa viedä pojat koulun jälkeen jätskeille. Kyllä sitä sitten sen jälkeen ehtii ne läksyt tehdä ja huoneet siivota.

Kyllä tämä tästä taas suttaantuu. Täytyy vaan vähän saada nukuttua. Ja hei ehkä huomenna on taas kivempi päivä kun ei ole niin kamala kiire koulun ja harrastusten kanssa.