Toimivat jalat

Amerikkalaiset ajavat autoa. Paljon! Kun on oma auto käytössä 24/7, eikä bensoja käytännössä tarvitse koskaan maksaa itse, tarttuu amerikkalainen auton käyttö kovin helposti. Se meinaa sitä että pieneen mieleenkään ei pälkähdä kävely-vaihtoehto, vaan aina loikataan heti ratin taa. Itse havahduin tähän ongelmaan tiistaina, kun heti aamusta kiukustuin omaan autolla suhailuuni. Kyllä minä tiesin, ettei tuohon keskustaan (=kahvila, apteekki-yleiskauppa cvs, videovuokraamo, kirjasto) pitkä matka ole, mutta aina vaan hyppäsin autoon sillä verukkeella että "enhän minä tiedä kuinka kauan sinne oikeasti kestää kävellen, eikä mulla nyt niin paljon ole aikaa". Tiistain auto-kiukussani sitten koulupäivän jälkeen nakkasin auton kotiin ja lähdin tallustamaan cvs:n suuntaan. Kauan luulette että meni? 20 minuuttia? 30? No hitto alle viisitoista minuuttia! Alle. Meinaa sitä että kiireessä sen juoksee alle kymmenessä. Ottaa autotallista host-äidin pyörän ja menee viisi minuuttia. Että se siitä kiire-verukkeesta kun seuraavan kerran lähden ostamaan itselleni jotain sen verran pientä etten tarvitse autoa, tai menen kahville. (Oikeastaan ainut syy minkä takia tarvitsen autoa yksinäni on koulumatka ja ruokaostokset.) Kävelyreissuna tämän kertainen tosin oli kallis. Ostin perustarpeita: kosteusvoidetta, deodorantin, purkkaa, hammaslankaa, suuvettä ja tuommosta. Meni sitten reilu 50 dollaria! Positiivinen ajattelija tietenkin sanoo: Olen ehkä köyhä, mutta pitäs ainakin hei olla terveet hampaat! (Mikä mainos se nyt sanookaan: "Terve suu on pääasia!")

Tiistai-iltana sitten myös vihdoin toteutin liikunta-suunnitelman ja kävelin allekirjoittamaan itseni vararikkoon. Reilut $1000, ja olen sitoutunut harrastukseen 3-4 kertaa viikossa, kesäkuun 2009 loppuun saakka. Kah meikäläinen aloitti Tae Kwon Don! Ennen kuin minut tuntevat aloittavat huokailunsa ("No voi luoja..." "Onhan tämä ennenkin nähty, aina se lopettaa kaiken kesken." ja "Pistit sitten tommosen rahasumman menemään kun et ekan flunssan jälkeen kuitenkaan mene...") niin voin paljastaa että tämän takana oli pieni juonenpoikanen. Koska olen erittäin tietoinen taipumuksestani aloittaa uudet liikuntaharrastukset, ja lopettaa ne kuukauden sisällä, koitin tällä kertaa tietoisesti ehkäistä moisen hölmöyden. Juju on siinä, että huollettavani kaksi poikaa käyvät kyseisessä paikassa, joka meinaa sitä, että minä joudun menemään sinne joka tapauksessa kahdesti viikossa ja kohtaamaan samalla ohjaajani kasvokkain (joka on niin tiukka äijä että se ei kyllä tekosyitä ota vastaan kovinkaan herkästi...). Tämän faktan valossa minulle tyypillinen "ryhmästä katoaminen" on jokseenkin mahdotonta.

Eilen sitten tosiaan oli se ensimmäinen tunti, ja puolet ajasta olin ihan pihalla. Mutta hyvällä tavalla pihalla, oli paljon ihmeteltävää ja paljon opittavaa. Tunnilla oli mun lisäksi muutama hetken harrastanut, yksi black belt jr. ja yksi black belt. Että meitä löytyi kirjaimellisesti laidasta laitaan! Aivan mielettömän hyviä tyyppejä kuitenkin kaikki. Neuvoivat todella hyvin ja kärsivällisesti, tsemppasivat kun jokin oli vaikeaa. Siitä tuli hyvä fiilis.

Tänään sitten on puskettu päivän läpi kauhealla tohinalla (mm. metsästetty kanaa), mutta pojat on onneksi aamukiukuista huolimatta olleet kunnolla ja näin hieman kärttyinen Au Pairikin on selvinnyt ilman verisuonien poksahduksia. Tämä kananmetsästys on siis sellainen tarina, että sovittiin eilen illalla host-äidin kanssa että ruokin lapset ennen nuoremman jalkkistreenejä. Kaupassa ollessani päätin sitten ostaa sellaisen kokonaisen, valmiin broilerin kun tiesin sen olevan lasten lempparia (ja tietty mulle suunnattoman helppo ratkaisu :D). Kassalla miekkonen pakkasi ostokseni kasseihin ja kärryyn, kärräsin itseni takaisin autolle ja nostelin kassit takakonttiin. Kotona ostokset purettuani tajusin että eipä ole kanaa mailla halmeilla! Voi että kiukutti kun vieläpä juuri tänään kävin kaupassa tuolla kauempana naapurikylässä, kun ajoin siitä ohi. Ei auttanut muu kuin lähteä ajamaan takaisin kananmetsästykseen. Siispä takaisin kauppaan ja samalle kassalle. Siellä kassarouva sanoi vieneensä kanan asiakaspalvelutiskille. No minä kanan perässä asiakaspalvelutiskille (ja arvatkaa nyt kuinka urpoksi tuntee itsensä ihminen, joka juoksee pitkin kauppaa broilerin perässä unohdettuaan sen tunti sitten kassalle...), jolla ystävällinen naishenkilö kertoo vieneensä kanan deli-tiskille, jotta tipu pysyisi lämpimänä. Ja minä sitten kanan perässä toiseen päähän sitä hemmetin hallia. Deli-tiskillä sushi-mies kiekaisee työkaverilleen että "HEI TÄÄ TYTTÖ TÄÄLLÄ ETSII UNOHTAMAANSA KANAA!", kyseinen työkaveri huutaa takahuoneeseen kolmannelle henkilölle että tulee ottamaan uunihässäkästä yhden kanan irti. Sitten irroitellaan, pakataan ja laitetaan, kunnes vihdoin saan sen hemmetin broilerin kätösiini ja pääsen lähtemään takaisin kotiin. Ha. Ha. Ei siinä kohtaa muuten jaksanu enää naurattaa kun joutui ajamaan edes takaisin ihan omaa tyhmyyttään.

Tällaiset asiat on tänään ärsyttänyt ja koti-ikäväkin on vähän meinannut kaivella. Sitä meinaa kaivata hassuja asioita välillä, niin kuin esimerkiksi Helsingin tuttuja katuja ja raitiovaunujen kolinaa.

Ikävästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi, ikään kuin sitä pois ajaakseni) menin tänään illalla sitten taas treeneihin. Päivällä sain todeta, ettei ollut tiistai-illasta mikään lihas kipeänä = en selkeästi ollut rääkännyt itseäni tarpeeksi. No tänään tuli korvattua! Nyt jo tuntuu siltä etten kävele huomenna. Mutta se on kyllä vaan hyvä, sen verran on tullut täällä nyt kahden kuukauden aikana laiskoteltua ja mussutettua keksejänamiakorppujasokerimurojavanukastajätskiäsitäjatätä ja lihottua. Pakko alkaa tehdä jotain tai en mahdu ensi kesänä enää lentokoneeseen ja joutuvat lähettämään mut kotiin jossain rahtikontissa.

Kerrottakoon vielä se, että odottaessani sitä hemmetin broileria siellä deli-tiskin luona, huomasin tiskillä Finlandia-juustoa! En ole edes tiennyt sellaisen olemassaolosta! Oli oikein kuulkaa leijona-logo ja kaikkea. Aika mahtia.

Au Pair New Jerseystä kiittää ja kuittaa.