Ja taas meni viikko

Tämä viikko on mennyt jotenkin ihan huti.

Käsi piti valveilla vielä pari yötä tuon ensimmäisen jälkeen, mutta alkoi sitten helpottaa ja nyt on kipu kokonaan poissa. Taisi siis olla vaan jotkut hermot jumelissa tuolla olkapäässä. Hyvä niin, ei nimittäin todellakaan huvittanut mikään lääkärireissu.

Alkuviikko meni treeneissä, keskiviikkona ilmestyi The Rasmuksen uusi levy ja kaverit sitten pisti kipaleet tulemaan mulle joten keskiviikkoilta meni sitä kuunnellessa. Menisi omaelämänkerran puolelle jos alkaisi tässä nyt kertaamaan minkä takia se minussa aiheutti kauhean ikävän ystäviä kohtaan. Sanottakoon kuitenkin että viimeiset pari päivää Skype on ollut suorastaan pelastaja, ja kotosuomeen onkin tullut puhuttua aikasta paljon.

Siitä huolimatta on ollut päivisin ihan hyvä mieli ja poikien kanssa on mennyt kivasti. Keskiviikkona levyn julkaisun lisäksi seuraamme liittyi myös host-äidin äiti, joka tässä oli sitten enemmän tai vähemmän (välillä meinasi hyvästä ajatuksesta huolimatta vähän hidastaa meidän kiireisiä arkirutiineja) apuna perjantaihin asti.

Torstai-aamu alkoi leppoisasti vanhemman pojan ilmoituksella että olimme unohtaneet eilen leipoa pikkuleipiä hänen koulumyyjäisiään varten. Voi kakka! Niin todella unohdettiin. No eihän siinä sitten auttanut kun penkoa kaappeja että löytyisikö valmistaikinaa (täällä kaikki noi suklaakeksit tunnutaan tekevän valmistaikinasta), mutta eipä tietenkään. Host-äidin tullessa alakertaan kerroin sitten ongelman hänelle (vanhemman vastusteluista huolimatta, raasu oli ihan paniikissa että tulee sanomista) ja äiti lupasi viedä vanhemman kouluun ja käydä matkalla leipomossa hakemassa keksejä. Ongelma hoidettu, eikä tullut pojallekaan huutoja vaikka se raasu niitä pelkäsi. Vahinkoja sattuu! Välillä sitä vaan unohtaa jotain, ei ole niin kamalaa.

Tänään puhelimessa tuli vähän huonoja uutisia. Tuossa viiden aikaan host-äiti soitti että hänen isänsä on joutunut auto-onnettomuuteen ja saanut pahan sydänkohtauksen. Äiti oli matkalla sairaalaan. Minä olin juuri saanut päivällisen pöytään, kokosin lapset alakerrasta ylös ja kerroin huonot uutiset (tai siis niiden lapsiversion). Lapset otti asian ihan hyvin, vähän aikaa puhuttiin asiasta, sitten ruvettiin syömään ja kohta ne jo taas pelasi alakerrassa. Myöhemmin pyjamat päällä leivottiin brownieseja ja syötiin lämpimiä leivonnaisia maidon kera. Nam! Nyt istun yläkerrassa vanhempien sängyllä, lapset katsoo telkkaria ja toivottavasti kohta alkaa sammahtamaan (ne yleensä aina nukahtaa yläkerrassa tv:n ääreen). Host-äiti tulee jossain vaiheessa takaisin sairaalasta mukanaan siskonsa ja äitinsä. Host-isä on matkalla Californiasta työmatkalta takaisin tänne, en tiedä millä lennolla pääsee kotiin. Huomenna taloon paukkaa myös tänne tänään tulevan siskon lapset, joten alkaa olla talo täynnä.

Tuntuu hassulta olla keskellä tällaista perhe-kriisiä. Jotenkin niin sisällä siinä, osana kaikkea, palasena joka koittaa pitää lapsille normaaleja rutiineja käynnissä, ja samalla olen niin ulkopuolella. Kyseessä on mies jonka olen tavannut kahdesti todella, todella nopeasti. Tuntuu vieraalta katsoa tilannetta puoliksi sisältä, puoliksi ulkoa.

Saa nähdä kuinka tässä käy.
Nyt on omat suunnitelmat kuitenkin tauolla, katsellaan kuinka paljon mua tarvitaan täällä.