Lukutoukan elämää

Niin on arki tuntunut tylsältä ja harmaalta moisten extreme-urheilujen jälkeen, ettei ole edes saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne mitään! Tai siis ensin en saanut aikaiseksi, sittemmin ei ole kotona netti toiminut ollenkaan miltään tietokoneelta niin eipä olla paljon kuulkaa kirjoiteltu. Tänään kuitenkin pääsin yllättäen aikaisin töistä joten ajelin koulun kirjastoon koneelle. Kunnon nörtti!

Mutta niin, mitäs kaikkea tässä nyt sitten ois tapahtunu?

Tiistaina sain kaverilta viestiä että sen host-vanhemmat tahtovat keskustella hänen kanssaan illalla. Ei kuulosta hyvältä! Treenien ja suihkun jälkeen soi sitten puhelin ja itkuinen kaveri pyysi tulemaan kahvilalle. Lökäpöksyt jalkaan, huppari päälle ja sinne siis.

Tilanne tiivistettynä: Ystävän host-äidin sisko kuoli onnettomuudessa noin kuukausi takaperin, jättäen taakseen kolme teini-ikäistä lasta. Nuorin heistä, 15-vuotias tyttö muuttaisi joulukuun puolessa välissä (eli tasan kuukauden päästä) tänne asumaan, eikä perheellä ole enää tilaa Au Pairille. Pernillan on lähdettävä talosta. Pernillalla olisi vuotta enää kuukausi jäljellä, joten mahdollisuudet uuden host-perheen saamiseksi ovat aika nollassa. Matkasuunnitelmia tammikuulle olisi, eikä kaveri mitenkään tahdo lähteä kotiin ennen joulua ja uutta vuotta. Nyt sitten mietitään että miten saadaan tyttö pidettyä täällä vielä kuukausi. Ärsyttävintä koko hässäkässä on se, että ulos joutumisen syy on sellainen ettei host-perheelle voi olla edes vihainen. Ajatelkaa nyt, 15-vuotias lapsi on menettänyt äitinsä, tietenkin sen on pakko saada uusi koti ja elämä kuntoon! (Siitä mulla ei ole mitään tietoa että missä lasten isä on, ilmeisesti ei kuitenkaan kuvioissa.)

No juu. Siinä me sitten istuttiin auton takakontissa (kahvilan pöydät oli täpötäynnä) tee- ja kaakaomukiemme kanssa ja mietittiin erilaisia vaihtoehtoja tilanteen pelastamiseksi. En minäkään tahdo että se lähtee kotiin yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Kun sen jälkeen mulla ei ole enää luottohenkilöä kenelle soittaa vaikka kuinka tyhmän syyn takia ihan millon vaan.

Keskiviikko ja torstai meni tiukasti Tae Kwon Do treeneissä, kun perjantaina oli määrä osallistua elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen ja hypätä suoraa valkoisen vyön yli keltaiseen. Vaan torstaina treeneissä sitten alkulämmittelysprinteissä mennä väänsin oikean jalkani niin että tuntui oikein ilkeältä päkiän kohdilla. Ai nam! Varsinkin kun jokseenkin kaikissa potkuissa pitää seistä juuri päkiän päällä. Ei siinä mitään, naama irveissä treenit loppuun ja kotiin jalkaa jäillä hautomaan, kyllähän se yön aikana ohi menee! Tai sitten ei...

Perjantai-aamuna oli jalka entistä kipeämpi ja kenkää jalkaan laittaessa tuli huuto ja itku kun sattui niin etten tiennyt miten ikinä saisin popoa jalkaan väännettyä. Kyllähän se järki sanoi ettei se murtunut voinut olla, kun kerta pystyin illalla treenit vetämään loppuun, mutta kuitenkin lähdin selvittelemään lääkärivaihtoehtoja, kun teki kävelykin vähän tiukkaa.

Tohtori se väänsi ja käänsi, tökki ja tutki, ja lopulta tuli siihen tulokseen että kyseessä oli jokseenkin paha venähdys, johon ei auta muu kuin kylmä, kohoasento, särkylääkkeet ja useamman päivän lepo. Upeetamahtavaa. Takaisin autoon könkätessäni päätin vakaasti että menisin vyökokeeseen sitten vaikka mimmosissa särkylääkehöyryissä, murehtisin kivusta ja särystä sitten sen ponnistuksen jälkeen.

Vain noin tunti ennen suunniteltua vyökoe-aikaa ohjaaja soittaa rimpautti että minua ennen testivuorossa ollut henkilö jätti saapumatta paikalle, ja minä olisin illan ainoa testaaja. Että kävisikö mitenkään, kun sen jalkasikin nyt teloit eilen, että testaisit vasta ensi kuussa? No enhän minä nyt halunnut pakottaa miestä minua odottamaan perjantai-iltana, varsinkaan kun tosiaan en varmaan mihinkään huippusuoritukseen kykenisi tämän könkkäjalkani kanssa, joten lupasin testata sitten ensi kuussa. Kiitos ja hei. Otti puhelun jälkeen niin ankarasti päähän että oli itkussa pitelemistä. Lapsista eroon päästyäni kävinkin kirjakaupasta hakemassa uuden pokkarin (kolmas ostamani kirja tällä viikolla) ja löysin itseni sängystä sipsipussin ja kirjan kera vähän yli kahdeksan. Että semmosta villiä perjantai-illan elämää täällä!

Lauantaina sitten heräsin kahdeksan aikaan, kymmenen tunnin unien jälkeen, ja makoilin sängyssä puoliunessa vielä tunnin verran (ja ekaa kertaa neljään kuukauteen kakarat ei mekastaneet yläkerrassa hermoja raastavasti! Vaikka tietenkin juuri eilen olin käynyt ostamassa korvatulppia niin ettei olisi välttämättä niin haitannut vaikka olisivatkin huutaneet ja juosseet ympäri ämpäri tavalliseen tahtiin). Lopulta sain simmut auki, valon päälle ja kulutin hyvän aikaa nenä kiinni kirjassa. Vihdoin iltapäivän puolella olin jopa päivävaatteet päällä toljottamassa ulos sateeseen ja miettimässä jaksaako oikeasti lähteä Isoon Kaupunkiin vaiko eikö. No jaksoin sitten, ettei ihan apaattisesti jumittaessa mene koko viikonloppu!

Nycissä tallustelin tällä kertaa yksinäni. Sain vihdoin käytyä St. Patrickin Katedraalissa, jonka ohi olen kävellyt monet kerrat mutten ole koskaan saanut aikaiseksi kurkistaa sisään. Tällä kertaa kurkistin, ja satuin sitten paikalle juuri ennen kuin morsian aloitti matkansa kohti alttaria. Tuntui ihan hassulta olla paikalla jonkun ventovieraan häissä, tuolla tavoin vahingossa!

Itse en kyllä ole ollenkaan varma, tahtoisinko mennä naimisiin paikassa, joka on aina takuuvarmasti täynnä turisteja.Mutta kukin tyylillään.

Katedraali-käynnin jälkeen hortoilin siellä sun täällä harmaalla, pimenevällä Manhattanilla. Rockefeller Centerin joulukuusi oli noussut paikalleen, mutta oli vielä rakennustelineiden ympäröimänä.

Valitettavasti valot sytytetään 3.12 joka on keskiviikko niin, etten pääse paikalle katsomaan. Jonkin aikaa kulutin naureskelemalla Centerin jäällä luisteleville ihmisille, jotka pyllähtelivät sateen jään pinnalle muodostamaan pikkujärveen. Vahingonilo se on paras ilo!

Pehmokoiraa en käynyt vieläkään hakemassa, lähinnä siksi että mieliala ei vain ollut toimitukseen oikea. Vieläkin otti vähän jalka päähän (jonka tokenemisen kannalta pitkin Manhattania klinkkaaminen on tietenkin se paras vaihtoehto...) ja möksötytti, ja minä olen sitä mieltä että puppe pitää hakea kotiin hyvässä seurassa ja lapsenmielisen hihittävässä mielentilassa. Siispä ei puppea vielä tälläkään viikolla.

Kuitenkin Hard Rock Cafésta mukaan tarttui uusi nalle. Se oli niin söpö ja hellyttävä hupparissaan, etten voinut olla ottamatta sitä mukaan! Siis katsokaa nyt!

Aivan ihana. Tulee mieleen Janikan Harrodsilta ostama hupparinalle, joka vallan sai meikäläisessä aikaan ärsyttävää lässytyspuhetta aina kun nalle otettiin esiin koulun käytävällä.

Sunnuntai vilahti ohi pyjamassa. Piti olla sosiaalinen ja soittaa jollekin kaverille jos vaikka mentäisiin katsomaan uusi Madagascar, mutta en sitten jotenkin saanut aikaiseksi. No, ei aina voi jaksaa.

Tänä maanantaina lapset kouluihin vietyäni hurautin auton huoltoon ja tallustin sieltä aurinkoisessa säässä kotiin. Linnutkin ne oikein innostuivat laulamaan kun viikonlopun lämpimien sadekelipäivien jälkeen oli aurinkoinen ja kirpakka syyspäivä.

Arki on mennyt omalla painollaan ilman sen kummempia. Mitä nyt niitä päivittäisiä perustaisteluja. Mielenkiintoisin episodi oli ehdottomasti eilen. Oli nääs pirun kylmä ja minua palelsi koko ajan kamalasti, joten kun lapset olivat tehneet läksynsä annoin niiden katsoa telkkaria leikkihuoneessa ja keittelin itselleni yhtä kerrosta ylempänä teetä. Alhaalta sitten kuului jotain pientä kinastelua ja keikaisin keittiöstä että olette kunnolla nyt ja jatkoin siinä touhujani kun ne kuuluivat ratkaisevan kinansa keskenään (koitan kovasti olla paukkaamatta joka pienestä kinasta paikalle ja antaa niiden selvittävän pikkuriidat itse). Jonkin aikaa kului siinä ihan kivasti, mutta sitten alkoi kuulua huutoa siihen malliin että menin alas katsomaan mistä on kyse. Alhaalla oli riita käynnissä ja nuoremmalla pojalla päällä pelkät sukat! Siis ihan oikeasti!! En vieläkään oikein tiedä, miten poika oli menettänyt kaikki vaatteensa, mutta siellä ne oli sohvatyynyjen alla isoveljen istuessa päällä. Siis uskomatonta. Sain sitten sellaiset kilarit moisesta kiusaamisesta että oli kirosanoissa pitelemistä. Puhuttelun paikka ja ilmoitin että tällaisesta menee sitten automaattisesti puhelu vanhemmille, ei sovi moinen käytös ollenkaan!

Hetken päästä nuorempi poika seurasi mua kuin varjo ja rukoili etten kertoisi vanhemmille ettei tulisi kovia rangaistuksia riitelystä. Oli aika sydäntäsärkevää kuunnella sitä uikutusta ja pari kertaa sain purrakin huulta etten taipunut. Vaan kerroin kuin kerroinkin vanhemmille riitelystä. Että näin.

Tänään aamulla vilkaisu ulos sai meikäläisen hihkumaan innosta kun taivaalta putoili hiljalleen alas lumihiutaleita. Ensilumi! Takapiha oli kuin joku hiton Talven Ihmemaa, kun sinne lumisateen keskelle vielä tallusti jostain kaksi somaa peuraa ja hellalla porisi teevesi.

Koulupäivän jälkeen näin tänään tuossa lähellä asustavaa Emmiä, joka myös on täällä Au Pairina. Taidetaan me ihan hyvin jatkossakin juttuun tulla, ihan samanlainen pimeää pelkäävä kovaääninen hölösuu se on kuin minäkin! Mulla oli ainakin kovasti hauskaa.

Huomenna julkaistaan Twilight-elokuva (Suomessa vasta helmikuussa, hah!) ja tuossa meidän ostarin leffateatterissa alkaa ensimmäinen näytös tänä yönä kello 00:01, kun on virallisesti perjantai. Sain jopa kaverin suostuteltua mukaan niin ei tartte yksin mennä, jee! Huomenna voi sitten olla vähän väsyneempi Au Pair aamulla keittiössä.

Uusia päivityksiä tulee kun pääsen taas koneen äärelle. Viikonlopuksi lähden Connecticutiin kaverille kyläilemään. Niin ja hei, yli kolmannes jo takana, apua!