Perjantain pälätykset

Se olisi taas perjantai, jippii! Perjantaihan on (ainakin täällä suunnilla) sitä Au Pairien juhla-aikaa, kun saa kokonaiseksi KAHDEKSI PÄIVÄKSI sanoa nätisti hymyillen 'hei hei' mm. seuraaville asioille:

• kotiläksykiukuttelut
• huoneen siivouksesta jäkättäminen
• saman asian (vie tuo huoneeseesi, ota sukat pois pöydältä, tule nyt jo pitää mennä! ...) papukaijamainen toistaminen sata kertaa päivässä
• yltiöpäinen aikuisen leikkiminen, kun tekisi mieli vaan olla vastuuton kakara

Siis ihan oikeasti noi kaikki asiat ei ole loppupeleissä NIIN kamalia siinä kohtaa, kun katsotte yhdessä telkkaria ja pieni poika kiipeää istumaan sun reppariin ihan vaan koska sohvalla istuminen olisi liian tavanomaista. Mutta silti, perjantai on aina tervetullut kaveri.

Tänään on siitä epätavallinen perjantai, että lapsilla on koulut kiinni ja heidän isänsä päätti ottaa heidät mukaan töihin. Meinaa ekstravapaata mulle! Tai no kyllä mun muutamia käytännön juttuja pitää tässä hoidella, mutta saanpa touhuta omalla tahdillani. Myös ystävälläni on ekstravapaa ja sieltä tulikin puhelua jokin aika sitten että hän tarttisi kyytiä pankkiin ja asioita hoitamaan (en muuten kysyny missä sen oma auto on, yleensä sillä on aina auto käytössä). Tuntuu aika hyvältä kun on sellaisia kavereita, jotka on niin tuttuja ja läheisiä että ne voi soittaa tosta noin vaan ilman mitään koreilua että 'hei mun tarttis käyttää sua vähän hyväksi, tartten autoa'. Ok, ei siinä mitään, latelin sille oman aikatauluni ja lupasin tulla hakemaan parin tunnin päästä. Meikäläisenkin pitää käydä asioilla, kaksin aina kaunihimpi!

Ystävyys/kaveruus on muutenkin aika monesti kantava voima. Tosin täällä se tuntuu olevan vähän erilaista kuin siellä kotona. Täällä ystäväpiiri helposti koostuu täysin pelkästään muista Au Paireista. Me olemme kaikki samassa veneessä, vieraalla maaperällä, vieraassa kulttuurissa, kasvattamassa jonkun toisen lapsia. Se meinaa myös sitä että meistä jokainen tietää sen koti-ikävän tunteen joka joskus tulee aivan nurkan takaa yllättäin, ja meistä jokainen tietää sen yksinäisyyden tunteen kun et ole ehtinyt nähdä ketään ja kaikki vanha tuttu, ystävät, perhe ja koti on jossain kaukana muualla. Siksi on helppo soittaa ihan vieraallekin ihmiselle että hei lähde kahville, ja kun vieras ihminen soittaa sinulle, ei tule mieleenkään kieltäytyä. Ei tulisi Suomessa ikinä mieleenkään soittaa vieraalle ihmiselle ja pyytää kahville, ihan vain siksi että teemme samaa työtä! Se on kuitenkin todella helpottavaa, tietää että aina on saatavilla puhelinnumeroita joiden päästä tavoittaa jonkun joka on samassa tilanteessa. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin, kunhan vaan on se pieni hippu rohkeutta nostaa luuri. Se on aika hienoa.

Tällä viikolla on ystävyyssuhteet saaneet olemisesta erityisen kivaa, juuri niinä päivinä kun oleminen ei aluksi ollut ollenkaan kivaa. Tietääköhän muut Au Pairit sen tunteen, kun olet aivan varma ettei ole huonompaa Au Pairia kuin sinä? Se on se hetki, kun joudut muuttumaan siitä "mennään jätskille koulun jälkeen" -Au Pairista siksi "nyt jos ei huoneiden siivous ala niin soitan teidän isälle ja saatte selittää miksi ei mitään ole tapahtunut viimeiseen puoleen tuntiin!" -Au Pairiksi. Se hetki kun lapset paiskaavat huoneidensa ovet kiinni ja jupisevat hiljaa (ja kuitenkin tarpeeksi kovaa, että varmasti kuulet sen pienen kiukkuisen muminan) alkaessaan korvat sauhuten kerätä tavaroitaan lattialta hyllyihin. Kun istut keittiössä kyyneleet poskilla ja tunnet olevasi maailman ilkein ja huonoin ihminen, kun et saanut (taaskaan) tätä pientä arkista tehtävää tapahtumaan ilman pahaa mieltä ja kiukkua: Olisiko vielä kerran pitänyt pyytää nätisti? Sitten soi puhelin ja toisessa päässä on ystävä, joka on omassa talossaan siellä keittiön pöydän ääressä kyyneleet poskilla, aivan samaisen taistelun jäljiltä! Ja sitten mumisette hetken toisillenne kirouksia jonka jälkeen menette hieromaan sovintoa lasten kanssa (ja tarkistamaan siivottuja huoneita, joiden lattioilla ei ole lelun lelua). Illalla vielä kävin tämän saman ystävän kanssa ulkona ja puhistiin vähän päivän huonoista hetkistä niin huomattiin että ihan samalla tavalla molemmat tunnettiin samalla tavalla: Olenko mä oikeasti maailman paskin (anteeksi kielenkäyttö) Au Pair kun en saa niitä lapsia siivoamaan(/tekemään läksyjä/käymään suihkussa/laittamaan telkkaria hiljemmalle etc.) ilman pahaa miltä ja uhkailua? Ja sitten oli pakko että no, jos sinäkin joudut sen tekemään niin ehkä en minäkään ole ihan niin huono. Että semmosta. On ne kaverit vaan aika ihania.

Muutoin on ehkä pakko nyt sanoa että täällä on aika hyvä olla. Tällä viikolla on tullut nukuttua tarpeeksi ja olokin on ollut tasapainoinen ja hyvä. Viidettä kuukautta eletään, enkä oikein voi käsittää että kohta ollaan jo puolessa välissä. Siis herranen aika, juurihan minä istuin kotona ja jännitin että soittaako mahdollinen host-perhe vai ei! Miten muka voin olla jo hätyyttelemässä vuoteni puoliväliä?! Herranen aika sentään, aika juoksee. Meillä olisi Pernillan kanssa tarkoitus vielä ennen joulua tehdä kulttuurireissu Washington D.C:n maisemiin, ja johan se on marraskuu. Pitää alkaa ihan tosissaan suunnitella ja varailla reissua.

Nyt kuitenkin lähden hakemaan kaveria ja mennään hoitamaan asioita, illaksi voisin vielä mennä käymään Nycissä kun haluaisin mennä ostamaan sen oman pehmohauvan johon kaverit olivat antaneet lahjakortin.

Hyvää viikonloppua kaikille, missä päin maailmaa olettekin!