Mmmboping

Lalalalauantai! Vuorossa oli vihdoin se odotettu Hansonin keikka. Kyllä vain, sen saman Hansonin, joka vuonna 1997 valloitti MTV:n Mmmbop-hitillä. Sitäpä ei Euroopassa (tai no... Suomessa varsinkaan) usein tiedetäkään, että bändi ei ole vuoden 1997 jälkeen koskaan lopettanut musiikin tekemistä, vaan julkaisee yhä levyjä ja tekee kiertueita. Ja jotkut sellaiset kuten minä, ovat yhä mukana kelkassa, yhdentoista vuoden omistautumisella.

Auton nokka siis kohti Montclairiä. Mukana keikkalippu, kamera ja roppakaupalla iloista mieltä.
Ensin suuntana oli Montclairin yliopisto. Hansonin veljekset ovat jo pidemmän aikaa suunnanneet katseensa kohti Etelä-Afrikkaa, tiedostaen heidän köyhyytensä ja taistelunsa AIDSia vastaan. Siispä viimeisimmän levynsä myötä on alkanut työ Afrikan auttamiseksi. Take The Walk -projekti pyrkii nostamaan AIDS-tietoisuutta ja saamaan ihmiset tekemään pieniä tekoja köyhien auttamiseksi. Erityisesti tämä ponnistelu konkretisoituu ennen Hansonin keikkoja, kun pojat/miehet järjestävät mailin mittaisia kävelyitä. Tällä kertaa minullakin olisi mahdollisuus olla osana tapahtumaa!

Lauantain kävely tosiaan siis tehtäsiin Montclairin yliopiston kampuksella. Ajelin siis paikalle, sain auton parkkiin vierailijoille tarkoitettuun parkkihalliin ja pienen harhailun jälkeen löysin kampukselta rakennuksen jonka luota kävelyn oli tarkoitus lähteä. Odottelua. Odottelua. Olin siis paikalla hyvissä ajoin, koska jätin aikatauluuni runsaasti väljyyttä eksymisiä varten (joita ei sitten tullut, jee!).

Vihdoin paikalle tulivat yliopiston päässä tempausta järjestävät henkilöt, jotka pystyttivät aukiolle pöydän jolla rekisteröidytään kävelyyn osallistuvaksi.

Hanson lahjoittaa jokaista rekisteröitynyttä kävelijää kohden yhden dollarin kyseistä AIDS-työtä varten, tämän vuoksi rekisteröityminen on erityisen tärkeää, ennen jokaista kävelyä.
Rekisteröitymisen aikana paikalle valui koko ajan lisää väkeä, ja pian alkoikin olla ihan kiva ryhmärämä kasassa. Hetken päästä kuuluikin meikäläisen selän takaa tuttuja ääniä, kun 9-vuotiaana tutuiksi tulleet (siis minä olin yhdeksän) herrat Isaac, Taylor ja Zac Hanson ne sieltä tallustivat paikalle kovaäänisten ja kitaroiden kanssa. Pojat nousivat aidalle seisomaan ja ensin puhuivat hieman aiheesta, jotta kaikki varmasti tietäisivät mitä täällä tänään tehdään, miten ja miksi. Paljon tuli hyvää asiaa, ja puheen lopussa he pyysivät kävelijöitä ottamaan kengät pois ja suorittamaan mailin kävelyn paljain varpain. No ei muuta kuin Converset laukkuun roikkumaan! Kävely oli varsin mukava tilaisuus. Jätkät kävelivät siellä muiden seassa paljain jaloin, juttelivat kaikille niitä näitä ja pitivät hyvää meininkiä yllä. Tuli tosi hyvä fiilis siitä hommasta. Ei olisi 9-vuotias Riikka siellä julisteiden keskellä huoneessan uskonut, jos joku sille olisi kertonut että 20-vuotias Riikka kävelee New Jerseyssä vuoroin Taylor Hansonin, vuoroin Zac Hansonin (jonka silloin aikoinaan piti siis olla mun tuleva aviomies, haha!) vierellä höpötellen sitä sun tätä.

Kävelyn jälkeen kokoonnuttiin taas samalle aukiolle josta lähdettiinkin, ja pojat vielä vetivät akustisesti ilman mitään mikkejä Great Divide -kappaleen, josta on tullut tämän projektin yksi tunnuskappaleista.

Tilaisuuden jälkeen aloin siinä valmistautua keikkapaikalle ajeluun (mm. laittamalla kengät takaisin jalkaan) kun joku koulun opiskelijoista tuli kysymään että mitä täällä oikeen tapahtuu. Kerroin sitten hänelle projektista ja juteltiin niitä näitä. Kehotinpa naista tulemaan illan keikallekin jos vaan hänellä olisi aikaa. Oikein mukava nainen. Samaan aikaan yksi faneista tuli kysymään josko osaan neuvoa tietä kampukselta keikkapaikalle, kun hän parin kaverinsa kanssa olisivat kävelemässä sinne eivätkä vaan tiedä minne suuntaan pitäisi lähteä. Ajo-ohjeethan minulla oli autossa, ja kutsuin tytöt niitä tutkimaan, ja saavat kyllä ihan autokyydinkin jos tahtovat. No tahtoivathan ne, ja hypättiin sitten kaikki neljä meikäläisen kaaraan ja lähdettiin luovimaan Wellmont Theatrea kohti.

Tytöt oli varsin mukavia, New Yorkilaisia nuoria jotka olivat päivällä Nycin keskustassa ollessaan päättäneet lähteä suorittamaan tämän kävelyn, kun eivät vielä olleet olleet yhdelläkään mukana (keikkoja heillä kyllä oli takana yli kaksikymmentä, mutta eivät koskaan olleet ehtineet kävelyille mukaan). Kun päästiin keikkapaikan luo ja saatiin auto parkkiin, lähdettiin vielä yhdessä syömään läheiseen, oikein ihanaan kahvilaan. Tytöillä alkoi vähän väsymys painaa ja miettivätkin siinä ostaako liput illan keikalle vaiko eikö. Syömisten jälkeenlähdettiin eri suuntiin, enkä tiedä päätyivätkö tytöt tulemaan keikalle vaiko eivät.

Keikkahan oli... Hanson vain on aivan loistava livenä, ei sille mitään mahda. Heidän keikoillaan yhdistyy yli kymmenen vuoden kokemus, hirmuinen energia, hyvät kappaleet ja mieletön soittamisen taito ja intohimo siihen hommaan. Aivan mieletön fiilis. Meikäläinen kapusi parvelle jammailemaan, kun tällaisena hukkapätkänä en näkisi lattiatasolta kuitenkaan mitään. Parvella luovinkin tieni kaiteen luo eteen josta oli aivan loistavat näkymät ja hieno meininki.

Keikka meni aivan hujauksessa ja ennen kuin oikein ehdin tajutakaan mikä minuun iski, olin taas jo kadulla viilenevässä illassa. Tarkoitus oli lähteä suoraa autolla kotia kohti, mutta heti keikan jälkeen oli kadut aivan tukossa autoista ja kun läheisen kahvilan (saman jossa oltiin syömässä) ovimies, vielä totesi että ruuhkassahan sie vaan sitten istut, niin poikkesinkin sinne sisään vielä kokikselle. Paljon mukavampi istua kahvilassa kokiksen kanssa ja käydä läpi illan valokuvia, kuin istua autossa janoisena keskellä ruuhkaa! Vähän ennen puoltayötä lähdin sitten autolle ja löysin varsin vaivatta kotiin.

Väsymys iski jokseenkin heti ovesta sisään käveltyäni. Keittiön tasolta löysin minulle Suomesta tulleen pienen paketin, jota tuijotin avaamatta varmaan pari minuuttia kun en voinut käsittää mikä se voisi olla. Paketista löytyi $25 lahjakortti Build-A-Bear Workshoppiin, pipo ja kaulaliina uudelle nallelle, kortti Rockefeller Centeristä ja sen takana kehoitus mennä hakemaan mun himoitsema oma pikku Westie kaupasta kotiin. Katja ja Laura olivat täällä ollessaan käynyt ostamassa nuo mulle. Voi luoja! Voitteko nyt kuvitella? Mun ystävät on just tommosia höpöjä jotka tekee tollasia hupsuja juttuja. Enkä edes käsitä millä rahalla, kun käsittääkseni ne oli jo sunnuntaina ihan vararikossa. Mutta kiitos kiitos kiitos miljoonasti tytöt! Täytyy käydä hakemassa pehmohauva kotiin ^__^

Huomenna se on taas maanantain vuoro.
Mistä tulikin mieleen: Hyvää huomista syntymäpäivää iskälle!