Hän on täällä!

Nimittäin Chloé! Torstaina 10.12 perheemme uusi sveitsiläisvahvistus vihdoin asteli taloon ja uudenlainen ajanjakso sai alkaa.

Ensivaikutelma neidistä oli hieman ujo mutta mitä suloisin. Illan aikana hieman tutustuttiin yhteisellä illallisella ja neiti asettui taloksi mun huoneeseen, tai siis, hänen uuteen huoneeseen. Meikäläinen siirtyi viereisen huoneen vuodesohvalle matkalaukkuineni, jotta uusi tulokas pääsisi purkamaan tavaransa ja sitä myöten sitten kotiutumaan.

Ensimmäinen työpäivä uuden seuralaisen kanssa meni mukavasti. Perjantaina otettiin hieman tuntumaa arkeen ja Chloé lähinnä seuraili vierestä ja esitti kysymyksiä kun minä häärin ja koitin muistaa kertoa mitä teen ja miksi. Välillä sai kyllä keskittyä oikein kovaa, ettei näyttänyt omia "huonoja tapojaan", vaan koitti näyttää tytölle asiat niin kuin ne minulle aikanaan näytettiin. Yllättävän vaikeaa kun on puolentoistavuoden aikana luonut omat tavat ja oikotiet!

Perjantai-iltana yllätti sitten ahdistus, kun taka-alalla ollut kummallinen mörrimöykkyolo pääsi valloilleen ja aivan yhtäkkiä tuli itku joka ei sitten ottanutkaan loppuakseen. Jostain alitajunnan syövereistä pulpahti päälle oivallus, että minun ollessa kaverin kanssa hengailemassa, siellä nyt uusi tyttö viettää iltaa MINUN perheeni kanssa, tutustuen MINUN poikiini ja ottaen haltuun MINUN elämääni. Tulihan se sieltä. Se pieni pistos siitä, että joku on nyt konkreettisesti tullut ottamaan minun paikkani perheessä.

Viikonlopun ahdistuksen jälkeen oli onneksinämä tunteet käsitelty niin, että maanantaina pääsi taas työskentelemään uuden neidin kanssa ihan iloisella mielellä vailla mitään mökötystä.

Ensimmäinen täysi viikko uuden neitosen kanssa kului tutustuen ja päivittäisiä rutiineja toistellen. Ensivaikutelma tytön luonteesta on pysynyt ja edelleen hän vaikuttaa mielettömän herttaiselta ja ihanalta nuorelta naiselta. Olenkin jo sanonut host-äidilleni, että mikäli ei koti-ikävä neitiä vie niin uskon kyllä poikien olevan hyvissä käsissä.

Tuntuuhan se omituiselta katsoa kun vähitellen joku toinen alkaa elää mun elämää. Vaikka edelleen neuvot ensin kysytään multa ja vesipullot tuodaan mulle kun korkki ei aukea. Varsinkin nuorempi pojista on selkeästi alkanut tajuamaan että kohta minä lähden. Sen verran halimista ja yleistä turvautumista on ollut havaittavissa. Uusi tyttö on toistaiseksi vielä kiva leikkikaveri, mutta kun tarvitaan apua ja päätöksiä, kääntyy silmät vielä minuun. Ehtiiköhän roolit muuttua ennen kuin poistun talosta?