Huomenna torstaina 24.12. on sitten tämän tytön Au Pair -uran viimeinen työpäivä. Ei meinaa mahtua päähän, ei sitten millään. Huomisen jälkeen täällä arki jatkuu ilman minua. Miten se muka on mahdollista? Miten jokin, jota minä tunnun pyörittävän, voi pyöriä samalla tavalla kun minä en enää ole paikalla?
Tunnelmat vaihtuu joka toinen minuutti. Sisällä myllertää sellainen sekamelska etten enää edes yritä pysyä perässä. Tänään aiemmin olin aivan täysillä lähdössä kotiin kohti uusia haasteita (koulutus, oma koti, uusi elämä) kunnes auton radiossa äsken soi Empire State Of Mind, jonka puolivälissä taas jo sitten itkeä tihrustin ja koitin nähdä tien kyynelten läpi. Tunnerikasta on tämä elämä täällä!
Tunnerikasta tuntuu myös olevan perheen nuorimmaisella, jolle alkaa pikkuhiljaa ilmeisesti todella valjeta että olen lähdössä. Poika on ollut yksi murheenkryyni, ruikuttava pieni raasu nyt maanantaista asti. Pikkunen on vaan valittanut kuinka on koko ajan väsy ja sitten sillä on kiukku päällä. Host-äiti otti asian eilen puheeksi, että taitaa nassikka oireilla mun lähtöä nyt sitten vähän enemmän. Voi sitä pientä <3 Käy sitä vaan surku, kun se on niin ihana pikkumies. Ei saa olla surkuinen näin joulun alla! Vanhempi osaa ottaa muutoksen jo paremmin, tai ainakin se piilottaa sitten suurimmat töyssynsä jos niitä jossain pinnan alla on.
Täällä jatkuu meno kohti joulua, ja kiitollisena odotetaan tuota lasten ilonpäivää, joka toivottavasti vie mökötykset ja surut pois tullessaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti