Valmistautumista uuteen (30.11. - 9.12.)

Niin se sitten tuli. Tämä omituinen, käsittämättömän epätodellinen hetki. Pikkusiskon viimeinen täysi viikko perheen ainoana Au Pairina. Ensi viikon torstaina sveitsiläistyttö Chloé saapuisi taloon opettelemaan tapoja ja tottumuksia, ja minun tehtäväni olisi ensin näyttää mallia ja sitten astua taka-alalle.

Ennen uuden asukkaan vastaanottoa oli kuitenkin pakkaustalkoiden aika! Alennusmyynneistä ostamani matkalaukut pääsivät käyttöön kun aloin kiskoa kaapeista ja laatikoista tavaraa ulos, tovereinani matkalaukun lisäksi mustat jätesäkit. Voi luoja mikä määrä tavaraa voi kertyä puolessatoista vuodessa! Ja minullahan on vierailleet perheenjäsenet jo vieneet kamaa Suomeen... Apua... Ahkeran roskiin-heittämisen jälkeen hommassa alkoi jo olla tolkkua ja tilanne näyttää edes suhteellisen siedettävältä.

Tuntui todella omituiselta pakata omaa huonettaan laukkuihin. Vähitellen, hylly hyllyn perään kämppä alkoi näyttää samalta kuin silloin 1,5 vuotta sitten kesällä, kun ensimmäisen kerran astelin tähän taloon ja kiinnitin Kurt Cobain -seinälippuni sängyn yläpuolelle. Ensin tyhjeni henkarikaappi. Seuraavaksi piirongin laatikot yksi kerrallaan. Lopulta jäljellä oli enää vaatteet viimeiselle neljälle aamulle tässä huoneessa. Jos laatikot ja kaapit laittoi kiinni, ei eroa huomannut (mitä nyt huone tuskin koskaan taloksi asettumisen jälkeen oli ollut noin siisti), mutta heti kun avasi yhdenkään, kumisi se uhkaavasti tyhjyyttään.

Pakkaaminen ja alastomaksi riisutun huoneen katselu sai lähdön tuntumaan hieman konkreettisemmalta. Ensimmäisen kerran utopistiselta tuntuva tulevaisuus iski vasten kasvoja kun sain järjestöltä tiedot kotiinpaluulennoistani. Kun katsoi tietokoneen ruudulta tarkkoja päivämääriä ja kellonaikoja, tuntui tyhjältä ja hassulta. Jotenkin aivot kieltäytyi ottamasta informaatiota vastaan. Että tuolloinko minä muka sitten olen Suomessa? Koko ajatus oli aivan absurdi. Puolessatoista vuodessa sitä tottuu jo asumaan jossain kaukana niin, että ajatus paluusta kotiin perheen ja vanhojen ystävien luo tuntuu unenomaiselta. Täällä kaukanakin on jo ihan hyvä olla.

Kun sitten koko Amerikan elämä alkoi olla matkalaukuissa, oli kai vihdoin jollain tasolla tajuttava että pian on aika lähteä. Lentotietojen saamisen jälkeen pakkailun hulinassa onkin sitten tunnelmat olleet mielenkiintoiset. USA -seikkailun alkupuolella kuvittelemani lähtövalmistelujen into on ollut tipotiessään ja paikallaan on asustellut vain suru ja ahdistus. Toisinaan on tehnyt mieli suorastaan heittäytyä lattialle parkumaan etten tahdo lähteä. Kotiinpaluu on pelottava ajatus, koska se tuntuu niin peruuttamattomalta. Vaikka USA:n kamaralle pääsee toki jatkossakin, on Au Pair -elämä tässä perheessä pian mennyttä iäksi.

Au Pair -elämän menettämisen lisäksi paluu vanhojen ystävien pariin jännittää pelonsekaisesti. Kaksikymppisille puolitoista vuotta on pitkä aika. Osa ystävistä on muuttaneet ulkomaille (toiset pysyvästi, toiset erimittaisille reissuille), osa valmistunut kouluista ja ovat nyt työssäkäyviä nuoria aikuisia. Jotkut ovat lyöneet hynttyyt yhteen puoliskojensa kanssa, ja toiset käyneet ulkomailla asumassa ja ehtineet jo takaisinkin. Jokainen on kasvanut ja kypsynyt omalla tavallaan, ja rehellisyyden nimissä aika tarkalleen yhtä lukuunottamatta yhteydenpito on ollut lähestulkoon olematonta. Miten sitä osaa tutustua uudelleen ihmisiin, jotka tietyllä tapaa jo luulee tuntevansa? Ja entä jos se yksi maailman ihanin ystävä ei enää tykkääkään minusta, siitä ihmisestä joka minusta on tullut? Entä jos minä en enää tykkääkään hänestä? Nämä ovat kaikki pelottavia kysymyksiä, joihin saan vastauksen parin kuukauden sisällä, tahdoin tai en.