Pieniä hetkiä

Tänään on ollut henkilökohtaisesti aivan todella kakka päivä. (No että ai on menkat tulossa vai kun neiti on ku takapuoleen sohastu otso...?)
Kiukulla ja itkuherkkyydellä ei ole ollut mitään tekemistä poikien kanssa, ei ne sen kamalampia tänään ole ollut kuin minään muunakaan päivänä. Tällä kertaa myöskään koti-ikävää ei voi syyttää (vaikka se niin houkuttelevan helppoa olisikin), sillä ei minulla ihan oikeasti ole niin kova hinku kotiin kun en mä ole vielä ollut täällä ollenkaan tarpeeksi. Tänään oli vaan sellainen päivä, että kaikki otti päähän.

Ja juuri tällainen päivä tarvitaan, jotta voi taas huomata kuinka yksi pieni hetki tai tapahtuma voi tehdä julmetun huonostakin päivästä sellaisen, mitä ei ikuna tahdo unohtaa.

Oltiin nääs lounasta syömässä keittiössä kun pojat jotain pelleili. Mielestäni "sata" kertaa sanottuani pelleilystä, totesin melkeinpä itku kurkussa jotakuinkin että "Ihan tosi, mulla on ihan kamalan huono päivä ja mä olen nyt näin lähellä kilahdusta että jos vaikka lopettaisitte ja alkaisitte käyttäytyä kunnolla!" Sitten koitin koota itseäni ja nieleskellä kyyneleitä jonnekin kauas pois kun en nyt tahtonut siinä pillahtaa itkuun asti. Tässä vaiheessa vanhempi oli jo halaamassa mua (minkä ansiosta mua tietenkin alkoi vaan itkettää lisää kun toinen on noin kultainen) ja nuorempi herra alkoi laulaa sitä Bad Day -laulua. Yhä itku kurkussa totesin, että toi on muuten hyvä biisi. Vanhempi poika katoaa pöydästä ja seuraavaksi mun korviin tungetaan jotain. Tämän episodin jälkeen Bad Day soi täydellä volumella mun korviin vanhemman iPodista, kun pojat jatkaa syömistä pelleilemättä (ja kuulinpa musiikin läpi vanhemman toteavan nuoremmalle: "Nyt ollaan loppupäivä tosi tosi kunnolla, kun sillä on kerta muutenkin jo huono päivä.")

Voiko tommosen jälkeen nyt sitten olla hymyilemättä?
En minä ainakaan.