Tulevaisuustuskaa

Ei ollut treenejä maanantaina. Rehellisesti sanottuna olin oikeastaan helpottunut, mulla kun ei ollut yhtään fiilistä mennä. Siispä nähtyäni että sali oli pimeänä, ajelinkin heti takaisin kotiin, nakkasin pyjaman niskaan ja rentoilin sitten vaan loppuillan. Mulla on luvussa ihan älyttömän mielenkiintoinen kirja: Howard Dullyn My Lobotomy. Se on elämäkerta, jossa Dully lähtee viidenkympin paremmalla puolella selvittämään, miksi hänen ollessa 12-vuotias hänelle tehtiin lobotomia. Menee taas sarjaan Kuinka Sekopäisiä Ihmiset Voi Olla?, kun tuon ikäisen lapsen aivoja lähdetään tikuilla sorkkimaan (vieläpä, ainakin toistaiseksi siltä vaikuttaa, ilman mitään kunnon syytä).

Toisten menneisyydestä lukiessa olen taas itse pohtinut omaa tulevaisuutta. Täällä väkisinkin pyörittelee paljon mielessään että mitäs tämän vuoden jälkeen? Mulla kun ei ole mitään selkeää suunnitelmaa, ei ole opiskelupaikkaa tai työtä siellä Suomessa odottamassa. Koko maailma on avoin. Ja sepä vasta stressaakin! Mitä tehdä kaikella sillä ajalla ja vapaudella?

Yksi suunnitelma (Olenko mä avautunut tästä joskus? En ole varma. Sori jos tulee toistoa.) veisi mut Pariisiin jatkamaan Au Pair hommissa, opetellen samalla ranskan kieltä, minkä tunneilla en koulussa koskaan pärjännyt (kauhealla tukiopetusrumballa aina eteenpäin). Työ olisi varmaan jokseenkin tätä samaa, mutta mitä uusia haasteita ja seikkailuja se kielimuuri toisikaan mukanaan! Ajatelkaapa, asua nyt maassa jonka kieltä ei tajua juuri lainkaan! Siinä sitä olisi motivaatiota oppia kun pitäisi jotenkin selviytyä arjesta ja kavereitakin olisi ehkä ihan kiva saada...

Suunnitelmaan yksi kuuluu tappaa aikaa ennen kevään mahdollisia koulujen pääsykokeita. Minne sitä sitten hakisi? Voi kun tietäisi! Ensin mietin psykologiaa (ollut tähtäimessä jo vuosikausia), mutta hyvin pian Amerikkaan saapumisen jälkeen psykologia vaihtui englannin filologiaan. Nyt kuukausien kuluttua englannin filologia on muuttunut mm. viittomakieleen ja siihen ja tähän ja tuohon. Voi luoja.

Yksi koulutushaara tarjoaisi mahdollisuuden hakea jo syksyllä, ja pääsykokeet olisi marraskuussa. Tämä estäisi Pariisin, mutta toisaalta tarjoaisi mahdollisuuden palata kouluun nopeammin (=nopeammin tutkinto kädessä). Mitä tehdä mitä tehdä? Lähteäkö Pariisiin kokemaan uusia seikkailuja, vai hankkiako kämppä, jäädä Helsinkiin töitä tekemään ja pääsykokeisiin lukemaan? Voi voi...

Myös täällä perheessä on keskusteltu mun tulevaisuudesta. Ensimmäisen kerran sunnuntaina host-äiti kyseli että olenko nyt varma etten jäisi vielä pidemmäksi aikaa. Meillä on alunperin ollut selvää se, että olen vain vuoden ja jatkan sitten kouluhommia kotona, mutta nyt on alkanut tull kyselyjä että jos sittenkin tahtoisin vielä jäädä. Toisen kerran asia otettiin puheeksi eilen illalla kun söin host-äidin ja poikien kanssa yhdessä illallista. Host-äiti totesi että "Vielä ehtisit Riikka sanomaan että jäät, en ole järjestölle vielä vastannut", sitten hän heitti läppää että ne kidnappaa mut ja ilmottaa mun vanhemmille vaan että ei toi Riikka nyt pääse koulun penkille kun se on vankina täällä. Tänään aamulla taas ennen töihin lähtöä se jotain puhui asiasta. Se taitaa ihan tosissaan toivoa että mä menisin sanomaan että haluan sittenkin jäädä, voinhan jäädä voinhan?? Vähän harmittaa etten jää, mutta en nyt kyllä ääneen voi sanoa että "Muuten ehkä mutta en kyllä tuon sun aviomiehes kanssa kestä asua saman katon alla kesää pidempään, sori!". Tosiaan, host-äidin ja poikien kanssa ehkä voisinkin jäädä asustelemaan vielä pidemmäksikin aikaa, mutta host-isä nyt vaan ottaa päähän niin paljon ettei kyllä pysty. JA on tässä nyt ihan oikeasti se opiskelutuska päällä, että tahtoisin päästä johonkin kouluun jotta saisin jotain oikeaa tutkintoakin aikaiseksi.

Host-isän kanssahan meillä menee periaatteessa päällisin puolin ihan hyvin, eikä mitään suurempaa riitaa ole koskaan ollut. Kuitenkin pienet asiat alkaa ottaa niiiiin paljon päähän, että niitä kestää juuri tasan sen ajatuksen voimalla että kesällä en ole enää sen talossa asumassa. En nyt jaksa mennä tarkemmin kaikkiin erinäisiin tapauksiin, mutta yksi esimerkki muutaman viikon takaa:

Lauantai-aamuna ennen keskustaan lähtöä kokkaan kananmunia. Syötyäni siivoan astiat pois, pyyhin pesuaineella tasot ja hellan. Tiskikoneeseen mahtuu ainoastaan lautanen ja muut "pikkuastiat", käyttämäni paistinpannu sen sijaan on sinne liian iso. Laitan astianpesukoneen päälle ja käsin huuhtelen paistinpannun niin ettei siinä ole mitään ruuantähteitä. Jätän paistinpannun tiskialtaaseen odottamaan seuraavaa pesukonelastia. Niine hyvineni tyytyväisenä lähdin junalla keskustaan ja tulin yöllä myöhään käytännössä vain nopeasti nukkumaan omaan sänkyyn ja heti sunnuntai-aamuna ponkaisin taas ripeään tahtiin junalle ja keskustaan. Sunnuntai-iltana sitten tulin kotiin ja löysin keittiön tasolta Post-It -lapun (eikös me kaikki vain rakastetakin post-it lappuja, häh??) jossa luki kutakuinkin seuraavasti: "Riikka, voisitko ystävällisesti siivota keittiön kun olet sitä käyttänyt. En jaksa raskaan työviikon jälkeen katsella likaisia astioita tiskialtaassa. Kiitos." Ai että tuli hyvä fiilis! Siinä sitten sunnuntai-illan iloksi tyhjensin astianpesukoneen ja laitoin sen halvatun paistinpannun sinne. Jätin myös host-isälle lapun jossa syvästi pyysin anteeksi tätä röyhkeää käytöstäni ja ahdistusta minkä tämä puhtaaksi huuhdeltu paistinpannu tiskialtaassa on hänelle voinut aiheuttaa.

Ihan vain tiedoksi, että astianpesukoneeseen ei kukaan ollut viikonlopun aikana koskenut, ne samat astiat (nyt puhtaana kun silloin lauantai-aamuna laitoin sen päälle) olivat siellä koneessa edelleen. Tiskikoneessa ei todellakaan ollut ainoastaan minun astioitani, itseasiassa suurin osa oli muiden tiskejä. Miten ihmeessä minä olen ainoa tässä talossa, joka on kykeneväinen astianpesukoneen tyhjentämiseen?? Ei ollut sitten kenelläkään viikonloppuna käynyt mielessä laittaa astioita kaappeihin, kun kerran ovat tässä kotona pyörineet! Voi luoja. Ymmärtäisin ärtymyksen jos a)paistinpannu olisi jätetty ruoantähteineen päivineen tiskialtaaseen lillumaan omaan likaveteensä ja b)pannun laitto astianpesukoneeseen olisi ollut mahdollista. Mitä minä taas en pysty käsittämään, on se, että siistiksi huuhdeltu pannu aiheuttaa valituksen, vieläpä henkilöltä joka ei koskaan itse laita omia astioitaan pesukoneeseen. Ihan todella. Jos herra ikinä syö vaikka aamulla jotain kotona, niin on tasan kipot ja kulhot tuossa tiskialtaassa vailla mitään huuhtelua. Kenen tiellä ne on siinä päivällä ellen niitä siivoa? No minun. On siis siirrettävä ne eteenpäin.

Tämä on yksi esimerkki siitä miten host-isä ottaa minua päähän aivan suunnattomasti. Ei siinä mitään jos vaatii siisteyttä ja täsmällisyyttä, mutta voisi sitten itsekin kohdata nämä vaatimukset joita muille asettaa. Useammin kuin kerran olen maanantaina aloittanut työviikkoni sillä että ensin siivoan keittiötä puolisen tuntia, hinkuttaen tasoja ja laittaen kamaa pesukoneeseen, kun se on viikonlopun jäljiltä aivan hävityksen kauhistus. Tietenkin minun tekisi mieli osoittaa mieltäni ja jättää se yhtä sotkuiseksi iltaan asti, mutta kas kun minun pitää siellä kuitenkin työskennellä niin ei sitä vain pysty tekemään kun se on siinä kunnossa missä se nyt esimerkiksi tänä maanantaina oli.

Että semmosta. Tulipa julkisesti höyryttyä, suokaa anteeksi. Mutta siis lähinnä tästä syystä en voi kuvitella jaksavani täällä olla pidempään kuin tämän vuoden, uskon vahvasti että jos sitä yritettäisiin niin kattila kiehuisi yli alta aikayksikön ja siitä huutamisesta jäisi vain kaikille paha maku suuhun. Lienee siis parempi tulla kotiin sovittuun aikaan ja jättää kaikille edes kohtuullisen kivat muistot vuodesta.

Tulevaisuuspohdintojen ohella on pitänyt taas pyörittää arkeakin vähän. Tiistaina lapset palasivat kouluun maanantain lumipäivän jälkeen. Itse olin olevinani kovasti tehokas ja kuntoilin aamulla, ennen kuin näin kaveria iltapäivällä. Sitten lapset koulusta kotiin, tehtiin läksyt ennen kuin äiti tulikin kotiin, aiemmin kuin normaalisti. Istuskelin tosiaan siinä sitten keittiössä ja höpöttelin host-äidin kanssa niitä näitä (tällöin mm. taas puhuttiin mun jäämisestä), söin heidän kanssaan illallista ja sitten lähdin suuntaamaan treeneihin. Ensin hain Emmin kyytiin, joka joutui viihdyttämään itseään tunnin verran meidän treenejä seuraten. Sen jäkeen kauheella kiireellä kotiin, pikasuihku ja kiitoa naapurikylän kahvilaan. Brasilialaisneiti Luanalla oli syntymäpäivä ja oli sitten sovittu illanistujaisia sen kunniaksi. Siellähän olikin paljon porukkaa ja maisteltiin siinä teetä ja höpöteltiin mukavia. Oikein onnistunut päivä!

Tänään olen jumittanut kotona, odotellut internet-firman teknikkoja tulevaksi. Ne on nyt tunnin myöhässä sovitusta ajasta, kohta mä joudun lähtemään ruokakauppaan enkä voi enää odottaa. Ei tosin liene yllätys, tää on nyt kolmas kerta kun ne jättää tulematta. Naurettavaa.

Täksi illaksi ei ole mitään suunnitelmia. Pitäisikö ihan vaan lueskella kirjaa ja käydä ajoissa nukkumaan?