Perhe numero yksi ei soittanut vielä tänään, joten jäljelle jää kai se että he soittavat huomenna. Onneksi eivät soittaneet tänään. Olin lyhyen varoitusajan vuoksi niin kauhuissani, ettei puhelusta olisi varmaan tullut yhtään mitään. Kavereillekin vain kiukuttelin hermostuksissani kaikesta ihan koko ajan ja sydän loikkasi nielurisojen tienoille aina kun puhelin soi. Ja yleensä se soittaja siis oli äiti, joka taisi aina saada kuulla kunniansa kun kehtasi säikäyttää lapsensa niin röyhkeästi.
Mä olen aivan kuulkaa nousukiidossa! Hetki sitten tuli sähköpostia toisesta perheestä joka on kiinnostunut meikäläisestä! Siis kelatkaa, toinen jo, ja paperit on ollu sisällä vasta jotain vuorokauden!! Aivan mieletöntä. Perhe numero kaksi on pienestä kylästä New Jerseystä, ilmeisesti tosin hieman isommasta kuin perhe numero yksi. Perheellä numero kaksi on 11 ja 8 -vuotiaat pojat, jotka harrastavat hirmuisesti kaikkea (teatteria, taek won doa, karatea, pesäpalloa, jalkapalloa) ja tietenkin ovat päivät koulussa, kuten iät kertovat. Pikkukaupungista on matkaa New Yorkin ihmeelliseen maailmaan vajaan tunnin verran. Vähän vanhemmat lapset voisivat toisaalta olla ihan kivakin juttu, heidän ollessa koulussa ja harrastuksissaan sitä saisi olla itsekseen enemmän. Toisaalta isompien kanssa voi olla vaikeampi tulla toimeen jos ei kemiat pelaa, pienet ovat vielä niin ennakkoluulottomia ja sopeutuvaisia.
Jännityksellä jään odottamaan saanko huomenna peräti kaksi puhelua!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti