10.7.08 Aika tavata perhe

Odotettu, pelätty, jännitetty päivä.

Aamu alkoi perhosilla vatsassa, loppupakkailulla ja aamupalalla. Syömisen jälkeen teekuppi kädessä tavarat alakertaan pois huoneista ja vimosille luennoille. Kaikkia alko jo pikkuhiljaa jännittämään enemmän ja enemmän, ja kun lounasaika nakutti ovea, suurin osa hyppi jo seinille.

Odottelua, odottelua, odottelua.

Sisämaanlennoille lähtevät meni bussiporukoissa ryhmä kerrallaan ulos luokkahuoneen ovesta. Me istuttiin pöydissä, koitettiin jutella ja laulaa, otettiin valokuvia.

Ensimmäiset hotellilta haettavat käveli yksitellen ovesta ulos kun joku ohjaajista hihkaisi nimen ja sanoi: ”Perhe alakerrassa, mene!”.

Sitten kuulin oman nimeni. Whoa. D olisi alakerrassa, pienten liukuportaiden päässä ja nyt on tapaamisen aika! Itketti koska olin niin hermostunut, ja tärisin ihan hulluna. Aivan turhaan! Aivan ihana ihminen ison kukkakimpun kanssa minua vastassa, halattiin ja lähdettiin hakemaan mun matkalaukkua laukkuhuoneesta. Käveltiin autolle ja höpötettiin vaan ihan sikana. Puhelinkeskustelujen tapaan puhetta oli PALJON, mikä on vaan hyvä. Automatka puhuttiin niitä näitä, puhuttiin perheestä ja musiikista, Bon Jovista, Bruce Springsteenistä, The Rasmuksesta… Vaikka mistä.

Pelottava osio numero kaksi: poikien tapaaminen. Voi miten ihania lapsia! Tulivat heti auttamaan tavaroiden kanssa, vietiin kamat mun huoneeseen ja mulle esiteltiin talo (wow!). Pienen kierroksen jälkeen istuttiin tv-huoneessa ja nuorempi tuli heti esittelemään mulle leego-autoaan sun muita. Ja sitten se tahtoi viedä mut huoneeseensa ja näytti mulle vaikka mitä. Vanhempi seurasi ihan hetken päästä perästä, tarjos HubbaBuban tyyppistä purkkaa ja kerto vaikka mitä. Ei ne ujostellu yhtään!

Syötiin yhdessä ja poikien kaverit tuli käymään (toinen jää yöksi). Sitten lähdettiin leffaan. D oli kauhean ihana ja antoi mun päättää että haluanko mukaan, mutta totta kai mä tahdoin mennä ja viettää niiden kanssa aikaa kun vasta tutustuttiin! E, nykyinen auppari (aivan superihana!) meni moikkaamaan jotain kavereitaan eikä tullu mukaan.

Leffan jälkeen vietiin A:n (nuorempi pojista) kaveri kotiin ja oho se asuu VÄHÄN isossa talossa. Siis oikeasti, sen kadun talot oli VALTAVIA! En oo ikinä ikinä ikinä nähny niin isoja taloja. No paitsi jossain mtv-cribsissä ehkä, mutta siis ei Suomessa semmosia ole, tai sitten mä oon onnistunu välttämään semmosia alueita.

Perheen isä oli tullut kotiin meidän ollessa leffassa joten mekin tavattiin vihdoin, todella kohtelias ja mukava mies.

Meitsi kävi heti suihkussa ja purin vähän laukkua ja nyt käyn nukkumaan. Huomenna aikanen herätys koska nuorempi pojista pitää viedä leirille muutamaksi tunniksi ja sitten E ajeluttaa mua ympäri ämpäri ja näyttää mulle paikkoja.

Toistaiseksi ei valittamista ja tuntuu että tullaan aivan loistavasti toimeen koko perheen kanssa.

Tänään opittua:
- Kun minua jännittää todella paljon, on vaikea olla itkemättä.
- Jos yritän puhua englantia todella, todella nopeasti kun olen hermostunut, kieli menee solmuun
- Paavo Pesusieni on tässä talossa suosittu juttu
- Toisin kuin luulin, Amerikkalaisissa kodeissa ei välttämättä kävellä sisällä kengät jalassa (ainakaan ei tässä kodissa)

9.7.08 SE päivä lähenee…

Orientaation kolmas päivä (no toka luentopäivä), ja rutiinilla mennään. Tänään ohjelmassa oli ensiapua ja elvytystä ja se vei suurimman osan päivästä. Käytännössä meinas sitä, että sai tehdä paljon kun treenattiin kaikkea joten aika meni nopeasti (eikä meidän ensiapu-ohjaaja ollut järin ruma nuori mies…).

Illalla oli vapaata joten kävin vähän salilla (kaiken tän luokassa istumisen jälkeen aivan taivaallista!) ja sen jälkeen oltiin uimassa Baatilen ja Kalikan kanssa (Nthabisengin piti tulla kans mut se unikeko ei herännytkään tarpeeks ajoissa!). Kalika ja Baatile molemmat asuu Long Islandilla joten tapaaminen Nycissä ei todellakaan oo mahdottomuus.

Uinnin jälkeen oon pakkaillut (huomenna perheeseen!), puhunut host-äidin kanssa puhelimessa ja höpöttänyt aivan uskomattoman paljon toisen huonetoverini kanssa (Brasilialainen likka joka tulee asumaan New Jerseyssä, en vielä tiedä kuinka kaukana mutta näin pienessä osavaltiossa ei VOI olla superkaukana). Ai niin Katja, näytin sille sen valokuvakirjan ja se rakasti sitä ihan sikana, että pointsit siitä :D

Huominen jännittää niin paljon ettei mitään järkeä. Huomenna lähdetään perheisiin ja työt alkaa. Tapaan ensimmäistä kertaa mun perheen, ensimmäistä kertaa lapset ja ette usko kuinka mua jännittää! Toisaalta toivoo, ettei se tulis ikinä, koska täällä hotellissa on turvallista ja mukavaa, toisaalta toivoo että se ois ohi jo eikä tarttis enää jännittää.

Nyt pitää käydä nukkumaan, huomenna tarvitaan PALJON energiaa.

Tänään opittua:
- lukemattomia asioita Etelä-Afrikasta, sinne on PAKKO päästä, kuulosti aivan ihanalta!
- perheen entinen Au Pair tulee olemaan mun kanssa perheessä viikon verran
- New Yorkin kosteus huitelee tänään 79%:ssa, tuskin voitte edes kuvitella
- ei liene eurooppalaista ryhmää ilman toista Rasmus-ihmistä
- KAIKKI osaa tanssia Macarenaa

8.7.08 Be scared, act brave

Ensimmäinen orientaatiopäivä alkoi aamukuuden herätyksellä. Aamiainen oli, öö, no hämmentävä. En tiedä mitä odotin mutta en tollasta! Aivan älyttömästi erilaisia leivoksia (so this is America then?), baageleita ja kaiken sorttisia muroja pikkupakkauksissa. Löyty sieltä sitten ihan perus Special K:ta ja maustamatonta jugurttia (=aamu pelastettu). Hässäkän kruunasi Starbucks-kahvi (no mun tapauksessa tee) jota sai otettua mukaankin pahvimukeineen, kuumuussuojineen ja kansineen.

Luennot alkoi varsin kivasti, ohjaajat vaikuttaa kauhean mukavilta ja jos jengi näyttää väsyneeltä ja kyllästyneeltä, ei ole ilmeisesti suurikaan ihme jos kesken asian ohjaaja alkaa laulaa tai ilmoittaa että on aika pelata tuolipeliä. Aamu meni vähän unessa, teetä, teetä ja lisää teetä, kofeiinin voimalla mennään kun väsyttää!

Lounas oli vielä omituisempi kuin aamiainen. Seisovassa pöydässä oli haettavissa jonkin sorttista hernekeittoa, puolikkaita täytettyjä ja ERITTÄIN valkoisia sämpylöitä (kinkulla ja tonnikalalla), kasvis-wrappejä ja suklaakeksejä. Juomana vettä ja pieniä, hassun kokosia, limupulloja (God bless for Diet Pepsi). Niin ja tietty sitä Starbucks-kahvia.

Illan luennot meni H-I-T-A-A-S-T-I. Kaikki alko olla väsyneitä eikä vaan enää jaksanut.

Luentojen päätteeksi vaihdettiin äkkiä vaatteet ja hilauduttiin ulos, oli aika Manhattanin turistikierrokselle! Neljä bussia, melkein 200 Au Pairia joista kolme poikia ja valtavasti kameroiden räiskettä. Nähtiin vaikka mitä, ja meidän opas oli maailman mukavin nainen jonka kanssa tuli höpöteltyä jonkin verran. Aivan ihana ihminen. Oli jotenkin absurdia seistä siellä pilvenpiirtäjien keskellä ja nähdä paikkoja mitä on nähny vaan telkkarissa ja leffoissa (mm. opas osotti kadun jossa Frendejä kuvattiin, iiiih!). Ensin niin valtava kaupunki tuntui pelottavalta ja en voinut olla ajattelematta haikaillen Lontoota. Mutta muutaman tunnin päästä alkoi jo tuntua siltä että voisin ihan oikeasti alkaa tykkäämään siitä mestasta. Täytyy siis mennä vielä mooooonta kertaa uudestaan ja antaa Nycille mahdollisuus.

Tänään tunnilla kuulin toistaiseksi ehkä viisaimman ja parhaimman neuvon ikinä. Yksi ohjaajistamme kertoi omasta lähdöstään Etelä-Afrikkaan nuorena, ja hänen äitinsä sanoi silloin noi otsikon sanat: Ole peloissasi, toimi rohkeasti. Se tiivistää tän jotenkin niin uskomattoman hyvin. Se tiivistää sen että on ihan okei olla kauhuissaan siitä mitä on tekemässä, mutta koska tätä tahtoo, niin täytyy silti olla rohkeana. Mua pelotti niin paljon lähteä tänne, pelottaa yhä olla täällä! Ja silti mä lähdin, koska oli vaan pakko, ihan pakko tai olis alkanut kaduttaa aivan liikaa. Pitää uskaltaa hypätä sieltä kielekkeeltä, koska se voi lopulta yllättää. Kaikista peloista huolimatta ei välttämättä iskeydykään kuoliaaksi rotkon kivikkoon vaan selviääkin vain kolhuilla ja mustelmilla. Koska mä olen jo hypännyt eikä takaisin pääse, keskityn siihen, että selviäisin niillä pienillä kolhuilla.

Tänään opittua:
- ilmastointi on yksi maailman ihanimpia asioita
- lämmin ja kostea ilmasto on vähättelyä, täällä on KUUMA ja MÄRKÄÄ, vaikkei sada. Siis aivan uskomatonta.
- Helsingin liikenneruuhkat ei ole ruuhkaa nähnytkään, koittakaa ajaa bussilla Manhattanille
- Nycin vesijohtovesi on ihan ok silloin kun se on AIVAN jääkylmää
- meidän luokassa istuu päivittäin 191 Au Pairia KAHDESTAKYMMENESTÄSEITSEMÄSTÄ eri maasta!!
- Brasilialainen huonetoverini EI pidä salmiakista (olisitte nähnyt sen ilmeen ennen ku se kävi sylkemässä sen pois :”D)

7.7.08 Flying away

Matka alkoi aamulla kuuden jälkeen kun roudasin kapsäkkini autoon. Viimeiset kaksitoista tuntia oli ollut enemmän ja vähemmän taistelua paniikkikohtausta vastaan. Olin aivan varma että hetkenä minä hyvänsä menetän kontrollin ja hyperventiloin itseni pyörryksiin, mutta kas vain näin päässyt käymään edes autossa, vaikka isoveljen puhelun aikana ja hetki sen jälkeen oli hieman turhan lähellä.

Lentokentällä oli joukko erinäisiä otuksia varmistamassa että akka nyt ihan tosissaan häipyy eikä ole heitä kiusaamassa hetkeen. Mukana oli myös pikku-Jamie käsveskassa, kurkisteli somasti sieltä hämmentyneenä. Hei heit vielä kavereille ja lähtöselvityksen jälkeen äipällekin.

Turvatarkastusten jälkeen tää teki vielä viimehetken shoppailut: perheelle valkoinen, korkeamallinen Aalto-maljakko, sekä valtavasti salmiakkia ja Fazerin suklaata. Myös rahaa oli tässä vaiheessa hyvä vaihtaa, ja nyt lompakosta löytyy mukava tukku dollareita.

Frankfurtissa löytyi oikea portti suhteellisen helposti. Lento Helsingistä lähti ajoissa joten oli runsaasti aikaa haahuilla, ja hyvin meni! Hetken ehti siinä ihmetellä kunnes alkoi lippujen tarkastaminen. Jostakin valui paikalle aivan älytön kasa muita AuPairCaren mukana matkaavia ja yhtäkkiä meitä olikin pöydän ympärillä aika mukava joukko.

Lento numero kaksi Frankfurtista Newarkiin kesti jotain 8,5 tuntia, mutta meni aivan älyttömän nopeasti. Lueskelin, katoin huonon leffan ja uinahtelin välillä.

Lentokentältä järjestetyllä kyydillä hotellille, täällä pieni info ja nyt väsyttää ihan törkeesti! Kello on 21:33 paikallista aikaa, Suomessa siis puol viis, meinaa sitä että jos lentokoneen hyvin olemattomia uinahteluja ei lasketa ni oon ollu hereillä semmoset 24 tuntia (ja edeltävinä öinä nukkunu tosi vähän ja huonosti, kiitos läksiäisten ja vikan illan sähläämisten). Nyt vois kaivautua nukkumaan tänne valtavaan (siis oikeasti ihan hervottoman kokonen!) jenkkisänkyyn! Huomenna herätys klo 6. Yääääh!

Tähän mennessä opittua:
- lentäminen ei välttämättä ole ihan NIIN kamalaa
- mun uus kamera on aivan ihana
- USA:han tullessa pitää antaa sormenjäljet, antaa niiden ottaa valokuva ja täytellä kaiken maailman kaavakkeita
- järjestön henkilökunta vaikuttaa aivan ihanilta
- Nycin vesijohtovettä voi juoda, mutta se maistuu aika pahalta (kotivesijano!)

Ikkunasta näkyy vähän Manhattania ja sitten markkinoiden tivoli, joka välkkyy kaikissa valoissa. Voipi olla että sinne mennään keskiviikkona vähän hurvittelemaan! Huomenna vuorossa Manhattan-turisteilua heti kun on pakollisesta luentomössöstä selvitty.

Hei hei vaan kaikille!

Ok, eli nyt olen jo jenkeissä asti, mutta koska tähän mennessä on tapahtunut NIIN VALTAVASTI, aion kirjoittaa jokaiselle asialle oman entryn (meinaa siis että läksiäisille omansa, matkalle omansa, orientaatiopäiville omansa). Aloitetaan siis näppärästi läksiäisistä, eikös vaan?



Eli läksäreitä vietettiin lauantaina 5.7. Helsingin keskustassa Koffin puistossa (no ja myöhemmin baarissa). Mukana oli sekalainen seurakunta joka tiputellen saapui paikalle. Oli aivan mielettömän ihanaa! Aurinkokin suvaitsi paistaa ja ne pilvet jotka kehtasivat meidät ylittää, jättivät satamatta. Kiitos sääjumala/t! Istuskeltiin, höpöteltiin, nautittiin iloliemiä ja sain muutamia aivan ihania lahjoja! Tuli Juoppohullun päiväkirja (öh, joku vinkki vai häh?!) ja aivan tavaallisen ihana valokuvakirja, skumppaa ja Muumi survival-kit! Niin ja hotelliyö jotta oli helppo päästä bilettämästä nukkumaan. Sweet! Aivan ja sain myös lahjan joka odottaa mua Suomessa, nimittäin yksi ystävä oli maalannut mulle taulun, siis kelatkaa, taulun, ihan vaan mulle! Kävin katsomassa sitä ja se on AIVAN IHANA! En malta odottaa että mulla on oma koti jonka seinälle voin sen laittaa (vähän harmittaa etten uhmannut matkalaukun tilavuutta ja ottanut sitä mukaan, se olisi niin täydellinen tossa seinällä!).

Illan edetessä etenimme mekin ja hotellihuoneen vaatteiden vaihdon jälkeen suunnattiin, minnepä muuallekaan kuin maman tanssilattialle. Lempparimestamussukka ei pettänyt taaskaan ja oli varsin ihanaa.

Pilkku ja pihalle, Delishiin ja hotellille.
Kiitos aivan älyttömästi kaikille jotka tuli paikalle, ootte maailman parhaita, teitä tulee isosti ikävä!

On tour with STS

Tänään tulin takaisin kotiin vietettyäni lähes viikon metsän keskellä mökkeilemässä. Olipas rentouttavaa kaiken matkajännittämisen keskellä!

Kotona sängyllä odotti ilmoitus kirjatusta kirjeestä, jonka kiiruhdin heti postista noutamaan ja sielläpä oli meikäläisen loppukirje Suomen toimistolta. Heti postissa piti repiä kuori auki ja tadaa! Siellä oli kaiken muun lisäksi meikäläisen lentoliput matkaa varten! Nyt alkoi ihan toden teolla jännittämään. Pläräilin lippuja kätösissäni ja meikäläisen lopullinen matkustusaikataulu on seuraavanlainen:
Helsinki - Frankfurt klo: 9.05 - 10.35
Frankfurt - Newark klo: 13.15 - 15.40
Et näin. Ja eläköön aikaerot, tulee vähän pitkä maanantai mulle tollon 7. päivä, saa nähdä miten selviydyn Jet lagista kun pitäisi heti tiistaina olla skarppina luennoilla... Toivottavasti pääsee tollon maanantaina jokseenkin aikasin nukkumaan (olettaen että nyt jännityksen ja uusien hotellihuonekavereiden kanssa mitään unta saa laisinkaan). Olen iloinen myös tosta suhteellisen pitkästä vaihtovälistä Frankfurtissa (melkein kolme tuntia, jee!), koska se meinaa sitä että a) minulla on runsaasti aikaa haahuilla vieraalla kentällä ja löytää oikealle portille ja b) koko systeemi ei kaadu heti jos Helsingin kone on vähän myöhässä.

Ai niin, kirjeessä oli myös mitä ihanin, suuhteellisen riemukkaan kokoinen AuPairCare -pinssi. Täytyy kyllä ehdottomasti iskeä se lähtiessä laukkuun kiinni niin voi muut matkalla olevat AuPairit sitten spotata meikäläisen sieltä :D Ja tämän lisäksi myös kaksi hurmaavaa kelta-mustaa On Tour With STS -tarraa, jotka toimivat samalla myös osoitelappuina matkatavaroihin. Aikas päheetä kamaa kyllä, täytyy koristella itsensä oikein asenteella niin että kilsan päähän näkyy jotta tässä tulee uusi Au Pair!

Tässä kohtaa voisin muuten kiittää myös internetin ihmeellistä maailmaa, sillä olen jo löytänyt kaksi kanssani samaan aikaan Sheratonin orientaatioon tulevaa toveria. Eräs saksalainen nuori neito lentää kanssani samalla lennolla Frankfurtista Newarkiin ja hänen kanssaan lähettelen nyt sähköpostia, täytyy paikallistaa toinen sitten Frankfurtin kentällä. Naamakirjan ihmeellisestä maailmasta löysin myös ranskalaisen kanssasisaren, joka on Sheratonissa samalla orientaatiokurssilla kuin minäkin. Lennoista en vielä hänen kohdallaan tiedä, mutta olisi jotenkin helppo kuvitella että samana päivänä samaan paikkaan ja saman järjestön alla lentävät Au Pairit kyllä lähtisivät Euroopasta rapakkoa ylittämään samassa koneessa. Pitää vielä selvitellä varmaksi tämä olettamus. Joka tapauksessa, mikäli näihin nuoriin naisiin on yhteydessä nyt vielä nämä 11 päivää ennen lähtöä, on varsin paljon mukavampi paukata paikalle USA:n maaperälle kun on joku jonka luo mennä juttelemaan aloituksella "Hei oletko sä [nimi tähän]? Taidettiin jutella sun kanssa netissä jo ennen lähtöä". Sehän on kuin tapaisi vanhoja tuttuja!

Ai niin! Kerrottakoon vielä sekin, että saksalaiset toverini Annci ja Nadja, jotka ovat olleet kohta jo vuoden päivät auppareina jenkkilän ihmeellisessä maailmassa, kutsuivat minut 26.7. Warped Tourille Nyciin. Parasta on se, että sain tänään host-äidiltä sähköpostia jossa hän varmisti että tälle päivälle ei ole mitään suunnitelmia (ainakaan sellaisia jotka koskisivat minua) joten olen vapaa menemään, jee! Tarkoittaa sitä, että pääsen tapaamaan sekä noita kahta vanhaa kaveria ja kasaa uusia, joista osa luultavasti asuu Anncin lähellä, noin puolen tunnin päässä meikäläisestä. Ei ollenkaan huono vaihtoehto päästä hieromaan tuttavuutta samanhenkisten olentojen kanssa. Kirsikkana kakun päällä, sinne ja takaisin on ainakin tällä erää tiedossa autokyyti, ei pöllömpää!

Vielä 11 päivää jäljellä lähtöön, oma koti on aivan järkyttävä kaaos kaiken pakkaamisen keskellä. En mitenkään käsitä miten tämä voi olla muuttovalmista kauraa sunnuntaihin mennessä. Kääk!

Viisumihaastattelu takanapäin

Nyt on sitten viisumihaastattelukin takana. Ja tilanne oli aivan erilainen kuin mitä odotin! Paljon iisimpi ainakin, vaikka tiesin kyllä ettei se nyt mikään superhaastava homma pitäisi ollakaan.

Tosiaan, mulla oli haastattelu varattu klo 10:45 ja saavuin lähetystölle kymmenisen minuuttia etuajassa. Kun pääsin ovelle, ulos tuli varsin komea nuori mies vartijan asussa kysymään miten voi auttaa. Selitin että haastattelu olisi varttia vaille, jonka jälkeen vartija pyysi nähdä passin ja hakukaavakkeen. Papereiden tsekkaamisen jälkeen minua pyydettiin odottamaan ulkona kunnes he kutsuisivat minut sisään, aikataulusta oltiin kuulemma jonkin verran myöhässä. Niinpä jäin siihen kadulle aurinkoon möllöttämään kamoineni, seuranani pari muuta vuoroaan odottavaa, jotka sitten yksitellen kutsuttiin ovista sisään.

Pienen odottelun jälkeen oli mun vuoro ja pääsin ovesta sisään. Sisäpuolella oli turvatarkastus. Laukut läpivalaisuun lentokenttämeiningillä (kaikki elektroniset laitteet checkattiin erikseen ja niistä piti olla virta pois) ja itse metallinpaljastimien läpi toiselle puolelle. Tämän jälkeen laukut jätettiin siihen ”narikkaan” ja mukaan sain ottaa tarvittavat paperit. Turvahässäköiden jälkeen vartijasedän perässä ovista pihalle ja kävely lähetystön pihan läpi toiseen rakennukseen.

Toisessa rakennuksessa oli sitten ihan jonkun Kela-toimiston näköinen odotushuone ja kaksi pleksillistä tiskiä. Odottelua. Odottelua. Odottelua. Puoli tuntia sovittua myöhemmin, eli varttia yli yksitoista, ensimmäisen tiskin nainen kutsui minut nimeltä. Tiskillä hän katsoi kaikki paperit läpi, totesi niiden olevan kunnossa ja pyysi minua istumaan taas alas odottamaan. Odottelua. Odottelua. Odottelua. Hyvän aikaa myöhemmin (vartti, kakskyt minuuttia?) kävi kutsu tiskiltä numero kaksi. Nainen katsoi papereita hetken, otti sormenjäljet ja sitten alkoi siinä tiskillä se haastattelu.

– Au Pairiksi menossa?

– Joo.

– Olet vuoden?

– Joo.

– Minne päin USA:ta menet?

– New Jerseyyn olen menossa.

– Et ole ennen ollut USA:ssa?

– En. Tää on eka kerta.

- Monta lasta perheessä on?

- Kaksi.

- Minkä ikäisiä?

- 11 ja 7.

- Mites, onko kokemusta lastenhoidosta?

- Juu, sukulaisten ja tuttavaperheiden lapsia on tullut hoidettua jo monta vuotta.

- No hyvä. Mitäs suunnitelmia sitten kun tulet takaisin?

- Ensin teen vähän töitä tässä Suomessa, sitten haen keväällä yliopistoon.

- Jaahas. Juu. No ei tässä sen kummempaa, kaikki kunnossa, voit poistua.

- Kiitos.

Sitten kävelin ovelle, josta hetken päästä minut tuli noutamaan taas uusi vartija. Hänen kanssaan kävelimme takaisin porteille, rakennukseen numero yksi. Siellä sain lappua vastaan tavarani tiskin takaa, nuori vartijaherra toivotti hyvää päivänjatkoa ja tuli vielä oikein avaamaan oven. Minä lähdin tassuttelemaan aurinkoiseen kaupunkiin.

Ja koko tämän hässäkän aikana ei kukaan puhunut minulle englantia, eikä siis myöskään odottanut minulta englannin kielen taidonnäytettä, vaikka odotin moista. Noh, ei sitten, käy se näinkin. Hässäkän jälkeen puhelua Jonnalle toimistoon että viisumiasia on kunnossa, nyt odotellaan että paperit lähetetään postissa. Ensi viikolla tullee, tuskin ehtii enää huomenna. Vielä sähköpostia isäntäperheelle että asia on hoidettu ja sitten haen kaverilta pahvilaatikoita ja alan pakkailemaan! Myös pre-orientation – projektia täytyy alkaa touhuilemaan tässä. Mutta mullahan on vielä vaikka kuinka monta aamua aikaa!