keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Länsirannikon ihmeitä, osa 1

Joulun juhlimisen jälkeen oli vihdoin reissun aika. Länsirannikolle! Tiistaina 29.12 lähdin kohti lentokenttää, päämääränä Phoenix, Arizona.

Tietenkään matka ei lähtenyt käyntiin ilman ongelmia. Tarkemmin sanottuna matka ei meinannut lähteä alkuun laisinkaan! Välilaskukohteessa, Texasissa, oli sää niin hurjana, että lento ei päässyt New Jerseystä lähtemään laisinkaan. Siispä istuskelua ja odottelua lentokentällä, kun säävelhot koettivat selvittää Texasin lumisumaa. Vihdoin päästiin matkaan, tosin pari tuntia myöhässä, ja koska ongelma oli Texasin päässä, oli myös jatkolentoni myöhässä saman pari tuntia. Onni onnettomuudessa!

Odottelun jälkeen pääsin Phoenixiin ja heti koneen laskeuduttua otin yhteyttä Hannaan ja Ritaan. Tytöt olivat lähteneet matkaan ennen minua, vierailleet Losissa ja San Diegossa ja tarkoitus oli että he noukkisivat minut sitten lentokentältä komialla vuokra-autollamme.

Puhelu tytöille antoi uuden näkökulman suunnitelmiin. Odotellessaan koneeni laskeutumista neidit olivat pysähtyneet syömään ja apteekkireissulle. Kas, kas, apteekista ulos tullessaan ei maantiekiitäjäämme ollut mailla halmeilla! Alkupaniikin ("Auto on pöllitty!!!") jälkeen selvisi että auto oli hinattu pois parkkipaikalta, jonne sitä ei olisi saanut jättää apteekkireissun ajaksi.

Kun vihdoin pääsin koneesta ulos, koitin löytää infopistettä tai vastaavaa, ja saada infoa miten pääsisin meidän hotellille keskellä yötä. Arvatkaapa mitä? Puoliltaöin ei Phoenixin lentokentällä ole henkilökuntaa missään! Alkoi vähän jo ahdistaa. Kamala väsymys päällä ja tahdoin vain päästä nukkumaan.

Hieman myöhemmin tytöt soitti. He olivat saaneet taksin ja kuski tarjoutui parin dollarin lisämaksulla noukkimaan minut lentokentältä jotta pääsisin hotellille. Ihanaa! Niinpä vaihdoin terminaalia, ja juoksujalkaa selvitin itseni oikeaan tapaamispaikkaan, jossa neidit odottivat valkoisella taksilla kera tajuttoman mukavan kuskin. Päästiin kaikki takaisin hotellille ja kuski jopa tarjoutui heittämään meidät varikolle jonne auto oli hinattu, jotta päästäisiin heti aamulla jatkamaan matkaa kunhan varikko aukeaisi. Jes! Ehkä tämä matkan onni tästä kääntyy.

Keskiviikkoaamuna taksikuski sitten oli sovitusti hotellilla ja vei meidät varikolle, josta saimme tyttöjen Losista vuokraaman Rockroachin allemme.



Auto alla, bensaa tankissa ja matka alkoi kohti Flaggstaffin kylää ja Grand Canyonia. Matka halki aavikon ja kaktuksien oli täynnä musiikia ja "En voi uskoa näitä maisemia!" -kiljahduksia (no minä kiljahtelin, tytöt varmaan pyöritteli etupenkillä silmiään).




Matkalla odottamattomat tapahtumat jatkui. Aivan parissakymmenessä minuutissa maisema muuttui ja aavikon sijaan ympärillä oleva maailma muistutti Suomen lappia! Mitä? Eihän Grand Canyonilla voi olla lunta?

Matkalla Flaggstaffiin lumipyry vain sakeni, ja tsekattuamme hotellin jatkoimme matkaa lumisateesta huolimatta, kohti Suurta Rotkoa. Päästiin jo melkein puiston porteille asti, kun lumitilanne oli niin kamala, että kesärenkain varustettu (jenkkilän autot oikein tunne talvirenkaita, Californialaisesta autosta puhumattakaan...) Rockroach ei enää kyennyt matkaan. Meinasimme jäädä jumiin lumeen, joten luovutimme ja käännyimme ympäri, takaisin Flaggstaffiin. Voi kiukku!

Ilta meni sitten Flaggstaffin pikkukylässä, joka oli varsin hurmaava historiallinen paikka. Varmasti keväästä syksyyn (lue: lumettomaan aikaan) aivan ihana, eloisa pikkukaupunki.

Aamulla uusi yritys kohti Canyonia. Lumisade oli yön aikana lakannut ja tietkin oli ehditty jokseenkin aurata. Kukonlaulun aikaan nousimme ylös, pakkasimme auton ja lähdimme uudestaan kohti Canyonia. Vähitellen maailmakin heräsi meidän kanssa ja aurinko nousi pikkuhiljaa valaisemaan tuntureita.

Auringon noustessa pelloille nousi myös vaikuttava sumu, joka alkoi ja loppui paikoittain kuin veitsellä leikaten.

Kun aurinko oli noussut, pääsimme mekin jo puiston porteille ja olimme jo melkein Canyonilla. Parkkipaikalta enää pieni kävely hankisten polkujen halki ja eteen avautui aivan mieletön näky:
 
Aivot eivät millään meinanneet ymmärtää, mitä silmät näkivät.



Varsin hassu näky oli myös lumeen hautautuneet pallokaktukset, jotka sinnikkäästi pilkistivät kinosten alta.


Parin tunnin pällistelyn ("Joo'o... Kyl se on iso...") jälkeen hyppäsimme kinoksista takaisin autoon ja lähdimme kaahailemaan kohti Las Vegasia. Vuodenvaihteen kemut odottaa!

Lumisen aavikkomaiseman keskeltä kohti länteä ja lämpöä (toivoi optimisti). Matkalla räpsyi kamerat. Niin takapenkin pirulla (allekirjoittanut), kuin myös etupenkillä aina turvallisuustietoista kuskia myöten.



Mukana mukavaa matkaseuraa, alla kuuluisa Valtatie 66, ja vähitellen sitä pääsi eroon niin kylmyydestä kuin lumestakin.





Matkan varrella ohitettiin myös valtava Hoover Dam -pato, joka oli näkemisen arvoinen kyhäelmä siellä vuoristojen keskellä.



Hoover Damin liikenneruuhkien jälkeen oli enää pieni ajomatka, kunnes saavuttiin aavikon neonvaloruuhkaan: Las Vegas.

1 kommentti:

Sanna kirjoitti...

Jeeee, olen odottanut kuulumisia/kuvia tältä seikkailuretkeltäsi niin kauan twitteriäsi lueskellessani ja nyt sain vihdoin yölukemista =D Kiitos näistä, jatkoa odotellen :)

-sanna v.