Since I made it here, I can make it anywhere

Viimeisen kerran, rakkaat toverini. Tällä kertaa tervehdys Suomesta, missä USA-aika on lähes kahdessa kuukaudessa ehtinyt jo muuttua unenomaiseksi palaksi menneisyyttä. Miten paluu entiseen elämään, lumen ja pakkasen keskelle on sujunut? Hei, hengissä ollaan yhä, siis voiton puolella.

Ensimmäinen ymmärrys paluusta iski välilaskupaikalla, Frankfurtin lentokentällä, kun koneeseen jonotti pääasiassa vain suomalaisia, ja ympärillä kuului pelkästään suomenkieltä. On vaikeaa kuvailla miltä se tuntui, kun yritti päässään ymmärtää että nämä ihmiset osaavat suomea. Kun piti mennä kysymään onko tyhjä tuoli vapaana, oli hirveän vaikea kakistella kysymys ulos suomeksi, vaikka tiesin että miehet puhuivat suomea. Englanniksi tiedustelu vierailta olisi tuntunut paljon luontevammalta, eihän USA:ssa kukaan koskaan suomea osannut. Kävikin niin, että pää aloitti englanniksi, ja sitten sitä jotenkin väkipakolla koetti kääntää ajatuksen suomeksi ennen kuin se valuisi suusta ulos. Lopputuloksena oli sekavaa mongerrusta, jonka tarkoitus jäi alkuun arvoitukseksi niin suomen kuin englannin puhujillekin.

New Yorkin yllä silmistä valuneet kyyneleet ottivat uutta kierrostaan, kun lentokoneen ikkunasta alkoi näkyä Suomen lumisia metsiä. "Täällä mä nyt vihdoin olen. Takaisin ei ole nyt hetkeen paluuta." Ajatus tuntui aivan käsittämättömältä, lähestulkoon naurettavalta. Olisinhan vain käymässä, ja lähdössä noin viikon loman jälkeen takaisin meren taa, eikös niin? Ei.

Matka lentokentältä äidin tyhjään kämppään (äiti oli joutunut työmatkalle) meni iskän kanssa höpötellessä niitä näitä. Kaikki näytti niin tutulta ja niin vieraalta samaan aikaan. Liikennemerkit olivat hassuja, mutta toisaalta näitä teitä oli kuljettu niin monta kertaa ennenkin  (allekirjoittanut työskenteli ennen lähtöään aivan lentokentän läheisyydessä) että kaikessa omituisuudessaankin ne olivat silti tuttuja. Sekavaa.

Laukkujen purku autosta oli oma ponnistelunsa, ja isän lähtiessä parkkeeraamaan minä aloin raahata ensimmäisiä kapsäkkejä kohti asuntoa. Ovi auki, roinat sisään, ja... hetkinen... äiti oli jättänyt pöydälle mun lempikuohuvaa ja suomalaisia nameja kulhoihin? Mutta... Mikä toi kakku on? Ei äiti sitä ole voinut jättää pöydälle koko siksi ajaksi kun on matkalla... Ja hengittääkö täällä joku? Ihan kuin en olisi yksin. En tiennyt mitä ajatella kun hiippailin kohti keittonurkkausta, jonka kulman takana piilottelivat mun aivan ihanat ystävät!! Senkin humputtelijat! Olivat lintsanneet töistä ja tulleet yllättämään mut, voi vimpula sentään! Vasta halien jälkeen huomasin, että olihan seinällä valtava tervetulokylttikin!

Aikamoinen tunnelmamuutos, kun juuri hetki sitten olin ahdistunut ajatuksesta että isän pitäisi mennä takaisin töihin ja minä istuisin yksin tyhjässä kämpässä odottaen kavereiden töistäpääsyä. Ja meininki se vaan parani ajan kuluessa, sillä ovikello soi vielä kerran jos toisenkin ja lisää ihanuuksia valui paikalle. On mulla vaan aika mahtavia ystäviä täällä Suomessa.

Ensimmäinen kunnon tulikoe olikin vasta seuraavana päivänä, kun piti olla urhea ja lähteä keskustaan. Jostain syystä kun lähtö koitti, se olikin jotain ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ikään kuin se tekisi paluusta vasta todellista ja peruuttamatonta. Suuri kiitos USA:ssa kanssani samaan aikaan majailleelle Sonialle, joka oli heti tarjolla seuraksi, ja ahdistus hellitti vähitellen, kun mukana oli jotain Manhattanilta tuttua.

Näin vähitellen sitä on tullut purettua paluuahdistusta, pala kerrallaan. Nyt alkaa jo tuntua siltä ettei olisi koskaan lähtenytkään. Mitä nyt toisinaan iskee niin hirveä ikävä kotia merten takana, että aivan horkassa mietin mitä pitäisi myydä että saisin lentorahat kokoon kesäksi. (Että vink vink vaan, rahalähteyksiä otetaan vastaan.)

Mitä reissusta sitten jäi käteen?
Ainakin hirmuinen kasa levottomuutta. Yhden viikon aikana himo päästä pois Suomesta hyökkää kimppuun useammin kuin kerran. Eikä pelkkä turistimatka meinaa riittää, vaan mieli halajaa uusiin kulttuureihin asumaan ja oppimaan paikallisten arkea. Mutta kun pääsisi nyt edes vaikka alkuun turisteilemaan...
Tätä yleistä levottomuutta koitan tällä hetkellä kanavoida pääsykokeisiin lukemiseen. Tavallaan siinäkin aika USA:ssa on avuksi, sillä tuntuu että siellä minuun tarttui aivan uusi kilpailuhenkisyys. Tahdon olla paras, tai ainakin parempi kuin suurin osa muista, enkä myöskään pelkää epäonnistua, kunhan edes yritän. Tämä mentaliteetti on mitä parhain nyt kouluun hakiessa. Minä kun nostin sitten riman kerralla korkealle ja haenkin nyt yhteen vaikeimmista opinahjoista. Huh! Jos muuten kiinnostaa meikäläisen jatko, niin suunnitteilla on naputella jonkinlaista blogihässäkkää tästä luku-urakasta ja kevään ponnisteluista Pikkusisko pänttää -blogiin osoitteeseen http://panttaa.blogspot.com. Homma on vielä tosin ihan alkutekijöissään (siis tasan osoite on tehtynä).

Kaikille Au Pair -elämää suunnitteleville sanon vain, että jos minä siitä selvisin, niin selviät sinäkin! En vaihtaisi mitään pois. En niitä kaikkein huonoimpiakaan päiviä.

Tämän jälkeen pystyn mihin vain!