Autoilusta... (ja vähän siitä sun tästä)

Kun nyt tuli tuolla aiemmin kehuttua paikallisten ajelua, niin nyt täytyy vähän urputtaakin. Jos risteyksissä osataankin antaa tietä, niin kaistat on kyllä paikallisilla kuskeilla useammin kuin silloin tällöin hakusessa! Siis ihan järestään tuolla jos on kaksi kaistaa yhteen suuntaan, niin vähintään yksi (yleensä joko keski-ikäinen mies, tai vanhempi naishenkilö) autoilija se siellä ajaa AIVAN keskellä kaistoja! Siis ihan todella niin että se valkoinen katkoviiva menee tasan auton renkaiden välissä, ihanko tähtäävät tarkkaan? Ei luoja. Riipii ihan suunnattomasti kun siinä et pääse sitten ohi, yli etkä ympäri millään tavalla.
Toinen välillä aivan suunnattomasti nyppivä seikka on tuo vilkkujen käyttö. Niiden suhteen ollaan nimittäin täällä todella paljon hövelimpiä kuin Suomessa. Vinkiksi vaan jokaiselle Suomea osaavalle, blogiani lukevalle jenkille: EN OSAA LUKEA AJATUKSIANNE! Oikeen suorastaan ottaa aivoon vähintään kerran päivässä joku urpo joka ei osaa käyttää vilkkujaan (ne päivän kaikki muut vilkku-tapaukset osaan jotenkin jo sivuuttaa, mutta vielä en pysty olemaan kiehahtamatta kaikista).

Se auto-aiheesta. Ei tässä nyt ihan hirmuisesti ole ehtinyt tapahtua sitten viime merkinnän. Niin paitsi että yksi läpimurto! Sain nimittäin eilen markkinoitua lapsille makaronilaatikon ja pienemmältä tuli oikein roppakaupalla kehuja että oli hyvää! Vanhempi nyt ei ylistänyt, pistän tietenkin vaan yleisen kiukkuisuuden (köhteiniköh) piikkiin, mutta sanoi että saan tehdä jatkossakin, eli ei voinut olla ihan kamalan pahaa. Itse tietenkin olen ollut aivan seitsemännessä taivaassa ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen saanut jotain tuttua ja ihanaa kotiruokaa nassuun. Niin se vaan on ettei vielä parikymppisenäkään ole äipän reseptien ja perus kotiruokien voittanutta!

Tämä päivä on ollut ihan huippu. Aamulla teki tiukkaa nousta, mutta koulussa luennolla katsottiin todella mielenkiintoinen video Tohtori Jack Kevorkianista ja kotiin tultua sain mussuttaa sitä ah-niin-ihanaa-makaronilaatikkoa (:P). Sitten otin vielä parin tunnin päikkärit ennen lasten hakua. Oli siinä väsymyksen tilassa aivan taivaallista kaivautua sängylle huopien alle! Lapset koulusta kotiin ja nekin oli jotenkin hyväntuulisia ja pääosin sulassa sovussa. Levänneenä ei jaksanut Au Pairikaan vetää herneitä nenuun pienestä nahistelusta, vaan tyytyi rauhallisuuden perikuvana (ja hymyillen) latelemaan parit valitut uhkailut pöytään (telkkarikielto kaksi viikkoa, sisältäen videopelit, jos ei lopu just ny!) kun meinasi homma lähteä handusta.

On muuten myös se nuorimmaisen jalkapalloharrastuksesta valittaminen loppunut. Taisi siis niissä itkukohtauksissa olla tosiaan kyse vain siitä, ettei raasu ollut tottunut niin kovaan fyysiseen treeniin. Nyt harjoituksiin mennään jo lähes aina hyvillä mielin (tai ainakin sen enempiä ruikuttamatta), eikä moisia itkupotkuraivareita ole ollut enää moneen viikkoon! (Katsotaanko että nyt kun menin sanomaan niin ensi viikolla possahtaa...)

Nuorimmainen on keksinyt, että on superhauskaa tarrautua mun jalkaan kiinni käsillä ja jaloilla niin että hän käytännössä istuu mun jalkapöydän päällä. Yritä siinä sitten tehdä keittiöhommia kun on yks kahdeksanvuotias jalassa kiinni! Hupsu poika. Käy kyllä ihan hyvästä jalkalihastreenistä kun koittaa sitten normaalisti kävellä ja sitä jalkaa nostella.

Nämä pojat on kovia halailemaan. Varsinkin tänään oli nuorempi ensin jalassa kiinni ja sen jälkeen yritin huuhdella astioita tiskikoneeseen niin se roikkuu keskivartalossa niin ettei mulla meinaa ylttää kädet tiskialtaaseen kun on yksi poika siinä välissä. Mutta sehän tuntuu vaan kivalta että ne jopa välillä tykkää nalkuttavasta Au Pairistaan niin paljon että halivat.

Huomenna on perjantai ja minä aion vaan olla. Illalla kehitellään jotain halpaa (raha-ahdistus päällä) hengailua Pernillan kanssa. Päivälläkään ei ole edes koulua, aion nukkua, treenata vähän lyöntiasentoja (on parit käännökset niin hakusessa että menee hermo) ja jos saisi sitä kouluainetta kirjoitettua...