Since I made it here, I can make it anywhere

Viimeisen kerran, rakkaat toverini. Tällä kertaa tervehdys Suomesta, missä USA-aika on lähes kahdessa kuukaudessa ehtinyt jo muuttua unenomaiseksi palaksi menneisyyttä. Miten paluu entiseen elämään, lumen ja pakkasen keskelle on sujunut? Hei, hengissä ollaan yhä, siis voiton puolella.

Ensimmäinen ymmärrys paluusta iski välilaskupaikalla, Frankfurtin lentokentällä, kun koneeseen jonotti pääasiassa vain suomalaisia, ja ympärillä kuului pelkästään suomenkieltä. On vaikeaa kuvailla miltä se tuntui, kun yritti päässään ymmärtää että nämä ihmiset osaavat suomea. Kun piti mennä kysymään onko tyhjä tuoli vapaana, oli hirveän vaikea kakistella kysymys ulos suomeksi, vaikka tiesin että miehet puhuivat suomea. Englanniksi tiedustelu vierailta olisi tuntunut paljon luontevammalta, eihän USA:ssa kukaan koskaan suomea osannut. Kävikin niin, että pää aloitti englanniksi, ja sitten sitä jotenkin väkipakolla koetti kääntää ajatuksen suomeksi ennen kuin se valuisi suusta ulos. Lopputuloksena oli sekavaa mongerrusta, jonka tarkoitus jäi alkuun arvoitukseksi niin suomen kuin englannin puhujillekin.

New Yorkin yllä silmistä valuneet kyyneleet ottivat uutta kierrostaan, kun lentokoneen ikkunasta alkoi näkyä Suomen lumisia metsiä. "Täällä mä nyt vihdoin olen. Takaisin ei ole nyt hetkeen paluuta." Ajatus tuntui aivan käsittämättömältä, lähestulkoon naurettavalta. Olisinhan vain käymässä, ja lähdössä noin viikon loman jälkeen takaisin meren taa, eikös niin? Ei.

Matka lentokentältä äidin tyhjään kämppään (äiti oli joutunut työmatkalle) meni iskän kanssa höpötellessä niitä näitä. Kaikki näytti niin tutulta ja niin vieraalta samaan aikaan. Liikennemerkit olivat hassuja, mutta toisaalta näitä teitä oli kuljettu niin monta kertaa ennenkin  (allekirjoittanut työskenteli ennen lähtöään aivan lentokentän läheisyydessä) että kaikessa omituisuudessaankin ne olivat silti tuttuja. Sekavaa.

Laukkujen purku autosta oli oma ponnistelunsa, ja isän lähtiessä parkkeeraamaan minä aloin raahata ensimmäisiä kapsäkkejä kohti asuntoa. Ovi auki, roinat sisään, ja... hetkinen... äiti oli jättänyt pöydälle mun lempikuohuvaa ja suomalaisia nameja kulhoihin? Mutta... Mikä toi kakku on? Ei äiti sitä ole voinut jättää pöydälle koko siksi ajaksi kun on matkalla... Ja hengittääkö täällä joku? Ihan kuin en olisi yksin. En tiennyt mitä ajatella kun hiippailin kohti keittonurkkausta, jonka kulman takana piilottelivat mun aivan ihanat ystävät!! Senkin humputtelijat! Olivat lintsanneet töistä ja tulleet yllättämään mut, voi vimpula sentään! Vasta halien jälkeen huomasin, että olihan seinällä valtava tervetulokylttikin!

Aikamoinen tunnelmamuutos, kun juuri hetki sitten olin ahdistunut ajatuksesta että isän pitäisi mennä takaisin töihin ja minä istuisin yksin tyhjässä kämpässä odottaen kavereiden töistäpääsyä. Ja meininki se vaan parani ajan kuluessa, sillä ovikello soi vielä kerran jos toisenkin ja lisää ihanuuksia valui paikalle. On mulla vaan aika mahtavia ystäviä täällä Suomessa.

Ensimmäinen kunnon tulikoe olikin vasta seuraavana päivänä, kun piti olla urhea ja lähteä keskustaan. Jostain syystä kun lähtö koitti, se olikin jotain ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ikään kuin se tekisi paluusta vasta todellista ja peruuttamatonta. Suuri kiitos USA:ssa kanssani samaan aikaan majailleelle Sonialle, joka oli heti tarjolla seuraksi, ja ahdistus hellitti vähitellen, kun mukana oli jotain Manhattanilta tuttua.

Näin vähitellen sitä on tullut purettua paluuahdistusta, pala kerrallaan. Nyt alkaa jo tuntua siltä ettei olisi koskaan lähtenytkään. Mitä nyt toisinaan iskee niin hirveä ikävä kotia merten takana, että aivan horkassa mietin mitä pitäisi myydä että saisin lentorahat kokoon kesäksi. (Että vink vink vaan, rahalähteyksiä otetaan vastaan.)

Mitä reissusta sitten jäi käteen?
Ainakin hirmuinen kasa levottomuutta. Yhden viikon aikana himo päästä pois Suomesta hyökkää kimppuun useammin kuin kerran. Eikä pelkkä turistimatka meinaa riittää, vaan mieli halajaa uusiin kulttuureihin asumaan ja oppimaan paikallisten arkea. Mutta kun pääsisi nyt edes vaikka alkuun turisteilemaan...
Tätä yleistä levottomuutta koitan tällä hetkellä kanavoida pääsykokeisiin lukemiseen. Tavallaan siinäkin aika USA:ssa on avuksi, sillä tuntuu että siellä minuun tarttui aivan uusi kilpailuhenkisyys. Tahdon olla paras, tai ainakin parempi kuin suurin osa muista, enkä myöskään pelkää epäonnistua, kunhan edes yritän. Tämä mentaliteetti on mitä parhain nyt kouluun hakiessa. Minä kun nostin sitten riman kerralla korkealle ja haenkin nyt yhteen vaikeimmista opinahjoista. Huh! Jos muuten kiinnostaa meikäläisen jatko, niin suunnitteilla on naputella jonkinlaista blogihässäkkää tästä luku-urakasta ja kevään ponnisteluista Pikkusisko pänttää -blogiin osoitteeseen http://panttaa.blogspot.com. Homma on vielä tosin ihan alkutekijöissään (siis tasan osoite on tehtynä).

Kaikille Au Pair -elämää suunnitteleville sanon vain, että jos minä siitä selvisin, niin selviät sinäkin! En vaihtaisi mitään pois. En niitä kaikkein huonoimpiakaan päiviä.

Tämän jälkeen pystyn mihin vain!

Kohta lennetään!

Terkkuja Newarkin kansainväliseltä lentokentältä!

Matkalaukkujen ylipainosta ei tullut edes sanomista, kun check-in -tiskillä mukava nuori mies vain nosteli ne hihnalle ja lähetti ruumaan. Hermostunut matkustaja kiittää ja kumartaa. Tietenkin olin YRITTÄNYT huijata painoa esimerkiksi kerrospukeutumisella. Villamekon ja legginsien lisäksi pällä oli farkut, kaksi hupparia, kaksi takkia, kolme vyötä ja kolme kaulahuivia. Mahdoin olla näky kun vaapuin kohti turvatarkastusta!

Nyt on vain jännittynyt ja aika turtunut olo. Olen tässä koittanut olla sen kummemmin tuntematta mitään, ettei alkaisi itkettää aivan hillittömästi ennen kuin pääsee äidin kämpän rauhaan. Autossa kyllä meinasi jo vähän silmiä poltella, mutta sainpas nieleskeltyä.

Nyt istuskelen täällä lentokentän suuren ikkunan luona, ja luon viimeisiä katsahduksia Manhattaniin, pian täytyy nousta koneeseen ja aloittaa kotimatka. Auratkaapa se kiitorata tehokkaasti siellä Suomen päässä, huomenna tiistaina olisi tarkoitus alkuiltapäivästä laskeutua!

Ikuinen pakkaaja

Pakkaaminen. Tuo tekemisistä raivostuttavin, verenpainetta kohottava "pikkutyö", jota olen mielestäni pakertanut tässä nyt joulukuun alusta lähtien. Siis ihan oikeasti, olen nyt pakannut lähes taukoamatta kohta kaksi kuukautta! Alkaa riittää.

Ensin pakkasin huoneeni tyhjäksi. Sitten pakkasin itseni ulos talosta jouluna. Tämän jälkeen oli vuorossa pakkaaminen länsirannikon reissua varten. Matkalta palattuani pakkasin pienen laukun viikon host-perhe vierailulle. Nyt olen sitten pakkaillut kamojani lentokenttäsopiviin osioihin. Toivottavasti viimeisen kerran vähään aikaan. (Jos joku tarttee pakkailu-vinkkejä, musta on tullut jo jonkin sorttinen ekspertti...)

Viimeistä viikkoa viedään! Enkä puhu viimeisestä työviikosta, tai viimeisestä lomaviikosta. Nyt puhun ihan oikeasti vika vinkeli viimeisestä viikosta USAssa. Hurjaa. Onko tänne saapumisesta muka oikeasti kulunut jo yli puolitoista vuotta? Olenko ihan oikeasti muka ollut Suomessa viimeksi vuonna 2008? Onko ihan oikeasti nyt aika muuttaa takaisin? Huh.

Reissusta kotiuduin poikaystävän luo, sopivasti syntymäpäiväkseni. Täällä olikin mulle leivottu aivan ihana suklainen synttärikakku! Enkä mitään arvannut kun yhtäkkiä valot napattiin olkkarista pois ja mulle tuotiin kynttilöin valaistu kakku nenän eteen. Ihania!

 

Viikon sitten hengailin, latailin kuvia koneelle ja söin tietty kakkua! Pää pilvissä mietin vielä tehtyä reissua ja nautin siitä että sain taas nukkua kunnon sängyssä ja käydä kunnon suihkussa.

Viikonloppuna lähdin Brooklynin huudeille Ritan vieraaksi, ihastelemaan uutta, viiden päivän ikäistä Kasperin pikkuveljeä ja nautiskelemaan leffalla kuorrutetusta tyttöjen illasta. Lauantaina lähdimme kimpassa Suomi-kirkolle lettukesteihin ja leffaa katsomaan. Meitä olikin paikalla ihan kivasti, saatiin plätyt paistettua (ja syötyäkin tuli) ja vaikka teknisten ongelmien takia iso kangas ei leffaa sitten näyttänytkään, onnistuttiin kerääntymään tietokoneen ympärille niin että onnistui se elokuvan katsominen pienemmältä ruudultakin. Ilta päätettiin vielä tuttuun kulmakuppilaan, josta suhteellisen ajoissa hilautui itse kukin juniinsa ja kotia kohti.

Sunnuntai-aamuna oli aikainen herätys, kun meikäläinen lähti vielä kerran kohti New Jerseyn kotikaupunkia. Amerikan Kotiin, isolla Koolla, minut vastaanotettiin innokkaasti halauksin, ja lähdettiin porukalla järjestön Perhepäivään, läheisen laskettelukeskuksen rengasmäkeen. Voi että oli hauskaa! Harmi vain, että minä hömelö unohdin ottaa kameran mukaan, mutta about samalta se näytti kuin viimevuonnakin.

Reissaamisen jälkeen tuntui todella hyvältä olla taas kotona. Vaikka ehkä oma virallinen asemani talossa onkin jo ohi, niin ei se yhtään vähemmän kodilta tuntunut. Annoin uuden tytön hoitaa arkea ja koitin mahdollisimman hyvin pysyä poissa tieltä, hyvin siellä jo sujui arjen askareet. Illat vietin poikien kanssa pelleillen ja käytiin koko perheen voimin yhdessä syömässä. Oli myös hauska huomata mitä jekkuja pojat oli koittaneet uuden tytön kanssa. Siellä oli kaikenmaailman potaskaa koitettu uskotella mm. hedelmien syönnistä (tai pikemminkin siitä että niitä ei syödä) ja siitä sun tästä. Ei vissiin pojat arvostaneet mun paluuta enää siinä vaiheessa kun paljastin niitten huijaukset ja saatiin taas uusi Au Pair ajantasalle. Haha! Hyvä yritys kymmenen natiaiset, mutta mepäs voitettiin kymmenen-nolla.

Perjantaina käytiin vielä kerran yhdessä porukalla syömässä, lauantai-aamuna oli meikäläisen aika sanoa ne viimeiset heipat host-perheelle. Koitettiin kovasti tehdä siitä semmonen kevyt "Nähdään taas" -tilanne, ja aika hyvin onnistuttiinkin, vaikka autoon päästyä sain nieleskellä kyyneleitä, kun meinasin lipsahtaa ajattelemaan etten enää palaa tähän kylään ihan lähiaikoina. Se on aivan uskomatonta, kuinka puolessatoista vuodessa kotiutuu. On aivan älytön ja naurettava ajatus, etten enää kävele niitä katuja ja elä siinä pikkukylässä. Suomi on niin kaukainen ajatus, joku erilainen maailma jota ei enää edes ymmärrä. Aivan epätodellista että muka muutan sinne takaisin.

Lauantaina ei kuitenkaan jääty itkemään lähtöä, vaan suunnattiin junalla New Yorkiin ja museoiduttiin. En siis ihan oikeasti ole onnistunut kertaakaan 1,5 vuoden aikana käymään Luonnonhistoriallisessa museossa, joten nyt oli äkkiä vielä korjattava virhe! Sinne siis! Ilma oli mitä kaunein ja aurinkoisessa kaupungissa olikin mukavaa kävellä kaikessa rauhassa. Museo oli iso, ja onneksi tuli käytyä vielä itseään sivistämässä.

(RONSUJA!!)

Vielä ennen Jerseyyn paluuta illallistettiin Jekyll & Hyde Club -teemaravintolassa, missä iskän vierailulla kävin ekan kerran.  Edelleenkin hyvää ruokaa ja viihdykettä yllin kyllin!

Tämä viikko on nyt tosiaan mennyt pakkaillessa. Kaikki kamat on jokseenkin tungettu onnistuneesti laukkuihin, mutta ylipainoa on nyt niin että jotain täytyy tässä kehitellä. Miksei tavaroista voi jotenkin imeä painoa pois matkan ajaksi? Ne jopa kaikki mahtuisi mukaan, mutta kun se vaa'an lukema...

Viikonloppuna vielä Nyciin moikkaamaan kavereita ja ottamaan malja Au Pair -ajalle. Maanantai-iltana tämä tyttö astuu lentokoneeseen ja aloittaa matkan kohti Suomea. Vähän meinaa kyyneleet poltella silmiä pelkästä ajatuksesta, mutta hei, uusia haasteita kohti!

Ylämäki, alamäki, ylämäki... (San Francisco) Osa 2

Toinen päivä San Franciscossa alkoi ennen aamukuutta, kun oli noustava ylös jotta ei myöhästyisi kyydistä! Bussi noutaisi matkalaisen hostellin ovelta klo 6:20, suuntana Yosemite-kansallispuisto. Bussimatka puistoon meni unisesti, mutta kun alettiin päästä perille, oli pakko herätä.

 

Viime kesäiset metsäpalot olivat tehneet surullista tuhoa kansallispuiston 

alueelle. Hirmuiset määrät mustuneita, poispalaneita runkoja.

 

Jouduinko jonnekin satumaahan? Vesiputouksia!

 

Ensimmäinen pysähdys oli tällä ihanalla pikkuputouksella, jonka kuvaamisen jälkeen suunnattiin Yosemite-kylään, laakson pohjalle. Kylässä oli sitten aikaa vaellella. Ensimmäisenä suuntasin toiselle vesiputoukselle, joka on kuulemma maailman kolmanneksi suurin, ja korkeahan se olikin!

Pääsin aivan tämän putouksen alaosan juurelle, missä oli ihanaa kiipeillä kivillä ja mennä niin lähelle että vesipisarat roiskuivat kasvoille.

 

 

Vesiputouksen lisäksi puistossa oli hirmuiesti kaunista nähtävää ja siellähän viihtyisi vaeltelemassa vaikka kuinka monta päivää!

Iltapäivällä oli kuitenkin aika suunnata takaisin autolle ja alkaa matka takaisin kohti San Franciscoa. Ja hyvään aikaan osuikin automatkan alku, taivaalta nimittäin alkoi putoilemaan vesipisaroita juuri, kun suljimme auton ovet.

Matkalla auringonlasku värjäsi taivaan kauniisti.

Illalla hostellille päästyäni olin aivan poikki, ja sänky kutsui matkaajaa. Lauantai-aamuna jaksoi taas herätä pirteänä. Oli viimeisen reissupäivän aika, ja se oli pyhitetty yleiselle haahuilulle pitkin San Franciscon mäkisiä katuja. Ensin suuntasin matkaamaan historiallisella Cabel Car -vaunulla kohti maailman kiemuraisinta tiepätkää.

Kadunpätkällä oli nätti talo. 

Kiemuraiselta Lombard Streetiltä jatkoin tallustelua ylämäkiä pitkin kohti Chinatownia. Tahdoin luoda vähän paremman katsauksen alueeseen. Täytyy sanoa, että näiden mäkien jälkeen tuntui takareisissä!

 

 

 

 

 

 

Tämä talo poikkesi vähän kiinalaisesta 

tyylistä, mutta veikeä se oli ainakin! 

Reissun vikana päivänä väsymys meinasi jo saada matkaajan valtoihinsa, ja oli oikeastaan ihana ajatus päästä illalla lentokentälle ja koneella takaisin New Yorkiin. San Francisco oli kuitenkin aivan ihana kaupunki, jota suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle.

 

 

 Seuraava etappi kotoisa New York!

 

Se joka kuuseen kurkottaa... (San Francisco 7. - 10.1.) osa 1

Torstaina 7. tammikuuta oli aika taas hypätä bussiin ja jättää Hollywoodin aurinkoinen lämpö taa. Matka kohti pohjoista alkoi, päämääränä Länsirannikon viimeinen etappi, mäkinen San Francisco.

Bussimatka vei koko päivän, ja illalla kävinkin vaan sitten syömässä hostellin lähellä ja otin pientä tuntumaa San Franciscon fiilikseen. Shoppailualueen iso katu tuntui Helsingin Aleksilta. Jotenkin ratikoiden, metron ja amerikkalaisesti rakennettujen katujen yhdistelmä tuntui sekoitukselta New Yorkia ja Helsinkiä. Hassulla tavalla kotoisa olo siellä kaduilla kävellessä siis.

Perjantai-aamu lähti liikkeelle sitten Dylanin turistikierroksella, jota suosittelen enemmän kuin lämpimästi kaikille San Franciscossa vieraileville. Kierros oli kattava, jannu varsin tietäväinen kaupungista ja sen historiasta, ja tunsin saaneeni San Francisco tietämystä aivan koko rahan edestä! Kerrankin kierros, joka täytti kaiken mitä lupasi, ja ihan oikeasti aidolla rentoudella.

 

Upea seinämaalaus Naistentalon seinässä.

Sumu peitti keskustan kun kiipesimme Twin Peaksin huipulle.

Haight-Ashbury -hippikaupunginosassa kello

on aina 4:20, mikä on virallinen pilvenpolttoaika.

Jimi Hendrixin talo Haightilla.

Myös Jonis Joplin asui aikoinaan alueella.

Hippien keskeltä matka jatkui Full House -taloille.

Ne näyttää ihan samalta ku telkkarissa!

 

Myös Mrs. Doubtfire -elokuvan talo löytyi. Se oli

yks mun lemppareista penskana! Siis leffa, en mä talosta tiedä.

Matkalla pääsi näkemään lähestulkoon kaikki mielenkiintoiset nähtävyydet. Eräänä suurimmista tietenkin valtava Golden Gate -silta.

Henkilökohtaisesti mulle kierroksen ehdoton kohokohta oli luonnonpuisto Muir Woods, jossa oli maailman korkeimpia Punapuita. Se oli jotain niin kaunista! Nämä puut ovat yhtiä maailman vanhimpia eläviä olentoja ja siellä keskellä tallustaessa tunsi itsensä jotenkin erittäin pieneksi...

 

 

Mahduin kävelemään sellaisen puun sisään !!

Kierroksen lopuksi Dylan jätti minut ja kasan Aussimatkaajia Chinatownin liepeille, missä menimme sitten yhdessä lounastelemaan kivaan ravintolaan. Tällä puolella Chinatownia vanha ja uusi kohtasivat.

Lounastelun jälkeen tieni australialaisten kanssa erkani, kun minun oli aika suunnata kohti satamaa ja Alcatraz -vankilan kierrosta. Olin jo ennen reissuun lähtöä varannut itselleni liput iltakierrokselle, jolle lautta lähtisi auringon laskiessa. Jännittävää!

Vankila oli mielenkiintoinen kohde, ja vaikka kummituksen eivät kutitelleetkaan niskakarvoja niin siellä oli hirmuisesti nähtävää, ja aika hämyinen tunnelma.

 

 

Suihkutila oli aika karu. 

 

 

 

Pari hömelöä koitti karata tehden tunneleita.

 

Eristyssellien osasto. Käytävän päässä

vielä kopit mihin ei oven sulkiessa pääse

edes valo. Enpä tahtoisi sinne joutua koskaan!

 

Sairaalasiivessä hoidettiin flunssaiset ja hullut.

 

 

 

 Kaltereiden takana käytävissä partioi aseistetut vartijat.

Vankilan avaimet roikkuivat koukusta vartijoiden nenän alla.

Ne laskettiin käytävän vartijoille vain kun niitä tarvittiin, muuten

kukaan ei kantanut avaimia mukanaan.

Alcatrazin reissun jälkeen oli jo myöhä ja hämäräistä. Kävelin satamasta kohti hostellia, nautiskellen katujen kotoisasta fiiliksestä. Seuraavana aamuna olisi herätys kukonlaulun aikaan, suuntana Yosemite -kansallispuisto!