Tunnevuoristorataa

Näin sitä taas mennä hujahti yksi viikonloppu New Jerseyn maisemissa. Tässä on menty vähän milloin missäkin tunnelmissa, mutta valitettavasti nyt on päälimmäisenä tainnut olla koti-ikävä.

Vähän alamaissa olleesta mielestä huolimatta lupasin olla valmiina puoli kymmenen aikaan perjantai-iltana, kun Pernilla soitti tulevansa hakemaan. Ajeltiin sitten naapurikaupunkiin Annin (Ann, ei Anni) luo, jossa oli pöytä katettu tortilloja varten. Meitä oli paikalla ruotsalainen kovakolmikko (Pernilla, Ann ja Jonna) ja minä. Syömisten jälkeen päätettiin pelata Unoa! Voi että meillä oli hauskaa! Naurettiin aivan hysteerisinä (Jonnalle ei pitäisi tarjoilla Cokista, se menee ihan sekaisin koko tyttö :D) ja irvisteltiin toisillemme kun aina joku nakitti nostamaan kortteja tai blokkasi sun pelivuoron. Puolenyön jälkeen lähdettiin ajelemaan kotio ja meinattiin vielä sitten illan huipentumaksi kossauttaa peuraan kun kolme pikkusta juosta humautti pimeän tien poikki. Ei onneksi kuitenkaan kolaroitu, vaikka oliki läheltä piti -tilanne.

Lauantaina oli sitten vuorossa suomalaisseuraa, kun möksötysfiiliksistä huolimatta perjantaina olin koonnut itseni ja soittanut mailitoverilleni Hannalle että josko vihdoin nähtäisiin. Ja meillähän jopa meni aikataulut yhteen niin, että minä sitten aamupäivästä lauantaina suuntasin auton nokan kohti etelää ja ajelin reilu puolen tunnin matkan Hannan luo. Neiti oli oikein teetä keitellyt ja siinä sitten teen kanssa mutusteltiin suklaakakkua ennen kuin lähdettiin katselemaan ympärillemme ja käymään vähän läheisellä ostarilla (täällä ei siis missään pikkukylissä oikeasti ole mitään muuta tekemistä kuin läheiset ostarit, se vaan on niin taivahan tosi :D). Oli oikein kiva päivä, ja hirmuisen ihana päästä taas puhumaan suomea. Kyllä se vaan niin on että koti-ikävän aikoina kivointa on päästä juttelemaan omalla kielellä jonkun sellaisen kanssa joka on samasta kulttuurista.

Alkuillasta sitten ajelin takaisin kotiin, kävin ostamassa valtavan pullon cokista, kävin suihkussa ja vaihdoin pyjaman päälle ja nautin siitä ettei tarvinnut lähteä enää minnekään. Katsoin netistä True Bloodin viime sunnuntaisen jakson, joka oli Tegan&Sara -keikan takia jäänyt katsomatta, ja taistelin troijalaista vastaan joka jostain tulla pamahti koneelle. Nyt en muuten tosiaan meinaa saada kyseistä virusta pois koneelta sitten millään ja alkaa mennä sormi suuhun, eikä mun henkilökohtainen tekninen tuki (=isoveli) ole mailla halmeilla vielä lähes vuoteen. Voi kakka!
Tämä päivä on mennyt nukkuessa ja pyjamassa haahuillessa. On ollut mieli aika maassa, ikävä kavereita kotona ja äitiä ja iskää ja veljiä ja yleisesti vaan sitä omaa elämää minkä laittoi katkolle tänne tullessaan (vaikka oikeastihan täällä eletään nyt uusia kokemuksia siihen omaan elämään, jotta saisi vaikka uutta näkökulmaa ja avarakatseisuutta sitä arkea kohtaan mikä siellä Suomessa on odottamassa). Iltapäivällä pääsin vähän juttelemaan puhelimessa niin kavereiden kuin serkkutytönkin kanssa, kun ne kaikki olivat Helsingissä katsomassa Rasmusta, ja oli kyllä aivan taivaallisen piristävää kuulla niiden ääniä.

Joskus viiden aikaan taisin vihdoin panostaa sen verran että kävin suihkussa ja laitoin vähän päivävaatetta ylle, edes pariksi tunniksi. Sitten löysin host-äidin keittiöstä kokkailemasta, joka oli todellinen yllätys sillä tässä perheessä ei ikinä syödä kotona! Minutkin kutsuttiin päivällispöytään ja oikein mielelläni otin kutsun vastaan. Ruuan valmistumista odotellessa kävin pihalla ottamassa kuvia tänään paikoilleen laitetuista halloween-koristeluista:
Että komiat on koristelut! Vielä ei tosin suinkaan ole valmista, vaan ensi viikonloppuna perhe käy hakemassa kurpitsoja ja sitten on lauantaina ohjelmassa niiden kaiverrusta. Itseä oikein harmitti kun olen siellä Niagaralla niin etten pääse osalliseksi tätä hupia, mutta sitten host-äiti juttelikin että hankitaan Riikallekin kurpitsa niin voidaan sitten viikolla joku ilta näyttää Riikalle miten kurpitsa kaiverretaan ja hän saa tehdä oman. Jee! Se oli mun mielestä niin kovin kilttiä että tuli oikein hyvä mieli.

Päivällisenä syötiin italialaisia antimia, spagettia punaisella kastikkeella, sitten oli mozzarellaa tomaateilla, munakoisoa ja sitä sun tätä. Oikein hyvää, ja oli kiva kerrankin syödä yhdessä kotona saman pöydän ääressä. Jälkiruuaksi oli sitten teetä (lapsille maitoa) ja isän syntymäpäivien kunniaksi komia kakku. Hulppeilla Batman-koristeilla tietenkin, kun synttärisankari on kova fani:
Hienon ulkokuoren lisäksi oli sisältökin oikein maistuvaa. Jos jotain amerikkalaiset osaa niin se on kyllä suklaakakut! En ole ikinä syönyt niin hyviä suklaakakkuja kuin täällä.

Piti vielä ottaa kuva hienoimmasta pöytäkukasta minkä olen ikinä nähnyt:Host-äidin ystävä lähetti tämän, nyt kun hänen isänsäkin on sairaana. Vaan eipä ollutkaan tylsä, tavanomainen kukka, vaan makoisa sellainen. Homma on nimittäin rakennettu kokonaan hedelmistä (ja pohjalla näkyvät lehdet ovat salaattia)! Sieltä löytyy ananasta (keltaiset kukan terälehdet), erilaisia meloneja, mansikoita, viinirypäleitä... Nam! Siitä vaan noukkimaan ja mutustamaan.

Nyt on iltaa kohden tullut vähän parempi mieli kun on tossa viettänyt aikaa perheen kanssa. On ne vaan niin mukavia että vaikka ikävä toisinaan painaakin niin ainakin perheen puolesta olen onnekas ja se tekee täällä olemisen kovasti helpommaksi. Nyt istuskelen tässä kuistilla teekupposen äärellä ja kuuntelen illan ääniä, heinäsirkat ja kaiken maailman elukat ne pitävät kauhiaa meteliä. Kohta menen sisään, vaihdan pyjaman takaisin ylle ja valmistaudun menemään ajoissa petiin ettei huomenna nyt ainakaan väsyttäisi, jos sitten onkin vielä vähän mieli haikeana. Ja vaikka välillä onkin huuli mutrulla niin sehän vain kuuluu tähän kokemukseen, on osa sitä ja menee kyllä sitten taas aina ohi. Loppuun vielä lainaan PMMP:n Kohkausrockista muutamia sanoja jotka kovasti aina muistuttavat siitä että näistä ajoista pitää nauttia, myös niistä huonommista päivistä: Koskaan ei enää tätäkään päivää, kahlata läpi uudestaan, mutta se häly jää soimaan.