Tipe tipe tip tap?

Kiitospäivän rientojen jälkeinen perjantai kului jokseenkin vain kaverin kanssa hengaillessa ja jumittaessa. Illalla viikonloppuni iloksi alkoi meikäläiselle nousta kuume, joka sitten pakotti menot siirtymään leffaillan tieltä. Erityistä manailua kuumeilu sai aikaan siksi, että lauantaina olisi Isossa Omenassa Suomalaiset joulumarkkinat, ja minä tietenkin tahdoin mennä paikalle! ---> Nappia naamariin ja ihmeparantumista suunnittelemaan.

Lauantai-aamu sitten valkeni ja meikäläisellä olo oli jokseenkin normaali. Hip hei! Siispä ei muuta kuin liikkeelle! Matkalla juna-asemalle tajusin että olin unohtanut juna-aikataulut sekä Manhattanin kartan kotio. Hups! Yleensä minulla on molemmat mukana, mutta nyt en kyllä enää ehtisi takaisin niitä hakemaan. Olin tosin suuntaamassa mestoille jonne olen mennyt jo useamman kerran niin, että ei pitäisi tuottaa mitään hankaluuksia, mutta tietenkin meikäläisen tuurilla juuri tänään sitten eksyisin jonnekin uusille alueille ja olisin aivan hukassa. Noh, vähän seikkailumieltä eiks je?

Manhattan on varsin veikeä paikka, varsinkin silloin, kun kävellessä tasapainoaisti heittää koko ajan niin että rakennukset näkyy vähän väliä kahtena. En sitten tainnut olla ihan terve kuitenkaan... Siinä kävellessä mietin, että meneeköhän mun silmätkin kieroon aina kun mua huimaa? Kyllä kai kun simmuissa sillä tavalla sumenee. En kuitenkaan tohtinut keltään vastaantulijalta kysyä. "Hei anteeksi, killittääkö mun silmät vähän väliä? Ai jahas, kiitos!"

Suomi-kirkolla oli myyjäiset täydessä vauhdissa. Oli käsitöitä, kirjoja, Marimekkoa, Iittalaa, karjalanpiirakoita, juustoa, suklaata ja karkkia, karkkia, karkkia. Itse keskityin ostoksissani tuohon karkki-osastoon (Turkinpippureita!!) mutta lähti sieltä matkaan myös pari piparimuottia (suunnittelen kovasti olevani reipas ja leipovani ihan aitoja joulupipareita ihan itse!).

Ostosten jälkeen törmäsin yhteen Au Pair -illasta tuttuun likkaan (anteeksi, NUOREEN NAISEEN), jonka kanssa suunnattiin sitten alakerran kahvioon ja minä kietaisin lounaaksi nassuuni aidon riisipuuron kanelilla ja sokerilla, Nam! Kahvio oli kovasti joulutunnelmissa. Oli punaiset joululiinat, vaaseissa kuusensunmuiden oksia, oli kynttilöitä, joulukoristeita ja taustalla soi tietenkin joululaulut.

Jonkin aikaa hengailtuamme siirryttiin sitten itse kirkon puolelle, jossa alkoi neljältä tunnin mittainen joululaulutilaisuus. Hässäkkä alko aivan älyttömän suloisella Lucia-kulkueella, jossa pienet tytöt ja pojat marssi kynttilät kätösissä iso jännitys kasvoilla. Tilaisuus päättyi kauniisti Sylvian joululauluun (linkin takana vähän modernimpaa versiota à la Viikate).

Laulelun jälkeen jäätiin vielä parin suomalaistoverin kanssa auttamaan loppusiivoiluissa. Hyvällä porukalla saatiinkin aika nopiaan paikkoja järjestykseen ja meikäläinenkin oli tähän mennessä jo oppinut elämään pään pyörimisensä kanssa oikein sulassa sovussa! Mutta niinhän sitä sanotaan, että itku pitkästä ilosta. Alkoi nääs seitsemän aikaan olla olo sen verran mellevä, että oli pakko luovuttaa ja alkaa harkitsemaan lähtöä asemalle päin.

Kotiin päästyäni kuumeen mittaus ja ihan nasevia lukemiahan siitä sitten sai. Hieno homma hei!

Sunnuntai oli sitten sattuneesta syystä pyjamapäivä. Kuume nousi laski nousi laski iloisesti koko päivän niin, että koko ajan oli joko hikisen kuuma tai jäätävän kylmä.

Täällä meidän talossa aloitetaan tämä joulukoristelurumba ajoissa, ja niinpä sunnuntaina kuunneltiinkin joululauluja ja koko perheen voimin koristeltiin kuusi. Tuli erittäin amerikkalainen joulukuusi, eli siis se on täynnä kaikkea mahdollista! Täällä kuusenkoristeet on ihan hassuja. Ei ole vaan palloja ja olkitonttuja, vaan ihan sekalaisesti sitä sun tätä. Siis se näyttää oikeasti siltä että on vaan otettu kaikki pikkuesineitä, leluja ja pöytäkoristeita ja laitettu niihin ripustusnaru! Hassua. Koska talon koristelut ovat vielä vaiheessa, en laita nyt niistä mitään kuvia, otan todistusaineistoa vasta sitten kun rikos on suoritettu loppuun.

Tämä alkuviikko on mennyt kamalassa yskänröhinässä, josta nuorempi pojista jo kertaalleen kysyi multa että "Ethän sä Riikka kuole??". Että niin ollaan hurmaavan naisellisia täällä, keuhkot melkein keittiön lattialla. Mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa, melkein tekisi jo mieli sanoa että tänään ei enää ole niin kamala olo kuin eilen.

Tänään minun PITI mennä kouluun, mutta sitten kävi niin että puotin koulumatkalla kaverille yhden kirjan ja sieltä lähdettyäni totesin että Naaaaw, heitin uukkarin ja parkkeerasin itseni kaverin sohvalle teekupin kanssa. Kyllä olis vanhat opettajat (siis opettajat on kyllä nuoria, mutta eivät vaan enää opeta minua) ylpeitä!

Kohta pitää taas jo hakea lapsia koulusta ja sitten alkaa se perinteinen välipala-kotiläksyt-harrastukset -ralli, joka tänään päättynee joskus puoli seitsemän aikaan. Minun osaltani.

Kalkkunaa pöytään!

Sieltä se vaan tulla posotti sitten tuo Kiitospäivä. Periamerikkalaisena juhlana se oli Halloweenin tavoin pyhä, jonka kokemista mielenkiinnolla odotin hirmuisesti.

Mun host-perheellä on juhlapyhät "jaettu" sulassa sovussa. Host-äidin sisko emännöi Kiitospäivän, meidän talossa juhlitaan sitten Joulua. Siispä viime viikon torstaina, 27.11. hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti Lisa-tädin kotitaloa.

Parin tunnin ajelun jälkeen saavuttiin omakotitalon pihaan, jossa minä, host-isä, vanhempi poika, isänisä sekä isänäiti purkauduttiin ulos erittäin ahtaasta autosta. Host-äiti ja nuorempi pojista olivat matkanneet paikalle jo eilen.

Täytyy myöntää että siinä pihassa mua melkeinpä vähän alkoi jännittää, huolimatta siitä että näitä kyseisiä serkkuja olen nähnyt jo useamman kerran ja tullaan kyllä oikein loistavasti toimeen. On se kuitenkin ihan eri juttu mennä jonkun kotiin vieraaksi kuin toisinpäin. Turhaan siinä jännitin yhtään mitään, vastaanotto oli mitä lämpimin. Serkuksista nuorimmainen tulla tupsahti oven avaamaan ennen kuin ehti edes ovikellolle asti ja juuri ja juuri pääsin keittiöön kun mulle jo tarjottiin ensimmäistä Bloody Marya. Kello oli siis 12:30 ja minä paikallisten kirjoissa alaikäinen. Sillä lailla! En nyt kuitenkaan ensimmäistä vodkapohjaista ottanut vaan ystävällisesti pyysin alkoholitonta juomaa. Mainittakoon että kyseisen juoman saatuani Lisa-täti kuitenkin vielä jätti baaripöydälle yhden shottilasillisen vodkaa ja totesi että "jos nyt tulet toisiin aatoksiin tuosta Vodkasta niin lisäile sitten itse...". En lisäillyt.

Päivä kului siinä jutellessa ja nuorimman serkun (oisko 9-10v?) kanssa korttia lätkiessä. Talo hiljalleen täyttyi ihmisistä kun Andrew-setä tuli kotiin menoiltaan ja loputkin serkuskatraasta (kaikkiaan kolme tyttöä) saapui paikalle. Myös toinen isoäiti tuli päivää juhlistamaan, surullisenkuuluisa isoisä mukanaan. Kaikki olivat aivan huuli pyöreinä kun minut ja isoisä esiteltiin ja mies sanoi muistavansa minut kesältä. Siis hei miettikää! Kyseessä on aivovamman saanut vanha mies joka ei vielä muutama viikko takaperin tahtonut muistaa omia lapsiaan ja nyt se muistaa minut, tytön jonka on tavannut kaksi kertaa todella pikaisesti viime kesänä! Tuota mä kutsuisin edistykseksi!

Illan edetessä oli sen kuuluisan Kiitospäivän aterian vuoro. Ja ruokaahan oli! Siitä pöydästä olisi syönyt yksi armeijan divisioona! Oli papuja, salaattia, kalkkunaa, täytettä (??), perunamuusia, kinkkua, punajuuria, kukkakaalia ja miljoonaa muuta juttua joista en edes tiedä mitä ne oli :D Mutta hirmuisen hyvää oli kaikki, oi nam! Kiitospäivä ruokineen Suomeen kiitos!

Aterian jälkeen pelailtiin lisää korttia, opetin lapsille pari suomalaista korttipeliä ja sitten vuoroteltiin amerikkalaisten ja suomalaisten kanssa. Tunnin taikka toisenkin jälkeen vielä hörpittiin jälkiruokakahvit, -teet, -mehut ja mutusteltiin makeaa. Ja taas oli vaihtoehtoja! Oli kirsikkapiirasta, sokeritonta kirskikkapiirasta, omenapiirasta, mustikkapiirasta, kurpitsa-juustokakkua ja cupcakeja (mikä ois hyvä sana niille, kun ei ne oo ihan muffinssejakaan...).

Joskus yhdeksän jälkeen illalla lähdettiin sitten ajelemaan takaisin kotia kohti. Autossa oli varsin hiljaista kun jokseenkin kaikki matkustajat nukkui. Minä katselin moottoritien ruuhkaa ja kuuntelin musiikkia, yritin nopeuttaa liikennettä tahdonvoimalla.

Hengissä ollaan!

Yskänköhäiset huutelut täältä puolelta muailmaa, olen minä vielä hengissä vaikka hiljaista on ollutkin. Syyhän ei tietenkään ole taaskaan oma, vaan hiljaiselo on johtunut täysin siitä, että internetin toimivuuden auvoista onnea kesti tasan kaksi päivää, keskiviikkona oli linjat taas hiirenhiljaa.

Koska tässä välissä on mm. oltu viettämässä Kiitospäivää sekä shoppailemassa suomalaisilla joulumarkkinoilla, niin aion jakaa kertomukset taas omiksi merkinnöikseen ettei tule kaikki pitkästi samaan putkeen. Selkeyttää jotenkin vallan tätä touhua.

Siispä, teetä kuppiin ja naputtelu alkakoon, mikäli Skype-aktiviteetit eivät hommaa keskeytä niin tarinaa tulee piankin, jos keskeyttää niin sitten tulee vähän myöhemmin. Kiintoisaa eikös?

Pyhien odottelua

Tässä sitä niinkun koitetaan nyt sitten päivitellä usein ja vakuuttaa siten kaikki että pitkät kirjoitusvälit siis johtuivat täysin netin toimimattomuudesta, ei suinkaan omasta laiskuudesta! Ja kaikki uskoo... EI!

Viikko se rullaa eteenpäin, vääjäämättä kohti Kiitospäivää. Kyseinen pyhähän on oikeastaan huomenna keskiviikkona, torstaina tosin on sitten vasta se Kalkkuna-päivä, jolloin suoritetaan asianmukaiset juhlallisuudet. Lapsilla on huomenna vain puolikas päivä koulussa, sen jälkeen ne pikku-hirviöt pyörii jaloissa vailla taukoja aina maanantaihin asti. Itse olen näppärästi unohtanut kysyä tarvitaanko mua töissä perjantaina, vai nautinko vallan pitkästä viikonlopusta.

Kiitospäivää odottelen kovasti, tai lähinnä torstain Kalkkunapäivää siis. Me lähdetään koko porukka parin tunnin päähän host-äidin siskon luo illalliselle ja jäädään sinne sitten mahdollisesti myös yökylään. Siellä on sitten meidän riiviöiden lisäksi heidän kolme serkkutyttöään (joista yksi tosin onneksi 16 ja hyvällä musiikkimaulla varustettu) ja jos hyvin käy niin jopa host-äidin isä pääsee kuntoutuslaitoksesta illalliselle meidän kanssa. Peukut pystyyn!

Tänään meinasi allekirjoittaneelle tulla känkkäränkkä kylään, kun väsymys paukkasi iltaa kohden päälle. Ratkaisu? Ostin kaupasta Pandan lakua ja hipsin kotiin omaan kammiooni mököttämään. Nyt ei enää möksötytä yhtään! Tehokasta.

Kavereita ja teknologiaa

Tuli ja meni taas jälleen. Viikonloppu siis.

Tällä kertaa tosiaan lauantaina hilauduin aikaisin ylös, pakkailin kamat käsveskaan ja suuntasin juna-asemalle. Host-äiti ystävällisesti nakkasi junaan niin ei tarvinnut jättää autoa asemalle kun en olisi tulossa junalla sitten sunnuntaina takaisin.

Manhattanilla juna-aseman vaihto ja pian olinkin jo kylmässä ja tuulisessa Connecticutissa. Ystävä tulla noukki asemalta ja mentiin niiden kämpille hetkeksi hengailemaan ennen kuin suunnattiin kolmannen (eiku siis toisen, vai miten se nyt menee sitten) toverin kera kohti leffateatteria. Piti mennä sitten katsomaan se Twilight uudestaan. LOL. No mutta, kaverit on molemmat lukeneet kirjat eivätkä olleet nähneet sitä vielä. Ja minäkin tahdoin nähdä uudestaan jotta voin arvostella vieläkin paremmin (hemmetin besserwisser, pitää aina olla suuna päänä mielipiteitään jakamassa). Elokuvan jälkeen käytiin vielä oikein periamerikkalaisessa Dinerissa syömässä ja meinattiin tukehtua suolakurkkuihimme kun oli niin laatuläppää että vedet valui silmistä kun koitti olla kaatumatta naurunpuuskassaan pöydän alle.

Nadjan piti sitten illalla taas olla töissä, joten suuntailtiin vähän ennen kuutta takaisin niiden kämpille porukalla viettämään aikaa ja vahtimaan lapsia. Luettiin mm. melkein yliannostuksen rajoilla Cosmoja ja maattiin lattialla kun pikkutytöt kävellätallusteli meidän selkien päällä nauraa hihitellen, tarjoten siinä samalla taivaallista selkähierontaa (lapsityövoimankäyttöä? ei kai...).

Sunnuntai-aamuna (no iltapäivällä, kun saatiin itsemme ylös ja ulos) suunnattiin viime reissulta tuttuun mestaan aamiaiselle. Seuraan liittyi edellisenä iltana meidän kanssa hengaillut Janine sekä saksalaistyttö Kosi, jonka tapasin edellisellä vierailulla hyvin pikaisesti. Aivan älyttömän ihania tyttöjä molemmat. Tuolla Connecticutissa on niin ihanaa porukkaa, että siellä ollessaan sitä aina miettii olisiko sittenkin kivempi asua siellä niiden ihmisten lähellä. Onneksi sinne pääsee jokseenkin kätevästi viikonloppuisin :)

Aamiaisen-lounaan jälkeen oli meikäläisen aika suunnata junalle ja kohti keskustaa. Tuo meidän vanhempi poika kun nääs harrastaa sitä teatteria, niin niillä oli tänä viikonloppuna näytökset Broadwayllä. Aika upeeta! Siispä tapasinkin perheen pienellä teatterilla ja liityin seuraan iloiseen katsomaan näytelmää. Oli musiikkia ja tanssia, ja ennen kaikkea aivan hirmuisesti tekemisen iloa kun jokainen lapsi sai vuorollaan olla estradilla valokeilassa!

Näytelmän jälkeen siirryttiin vielä kulman taa hienohkoon italialaiseen ravintolaan syömään. Masut täynnä sitten koko seitsenhenkinen konkkaronkka host-äidin pieneen valtamerilaiva-autoon ja nokka kohti kotoisaa New Jerseytä. Automatka hujahti nopeasti lähes kaikkien nukkuessa.

Tämä maanantai alkoi sitten vähän vähemmän raskaissa merkeissä. Riiviöt kouluihin nakattuani laitoin pyykit koneeseen, kävin suihkussa ja naamioin itseni ihmisen näköiseksi, siirsin pyykit kuivuriin ja hurautin ostarille. Missio: talvikengät ja -takki. Ensimmäinen oli helppo, sillä olin kyylännyt yhtä kenkäparia jo useamman kuukauden (oli vaan niin naurettavan lämmin että moisten talvipopojen osto olisi tuntunut urpolta). Sen sijaan takki tuotti päänvaivaa, kun himoitsemani vaatekappale oli H&M:ltä loppu. Pettymyksen karvasta kalkkia nieleskellen tallustelin siellä täällä, törmäten erään kenkäkaupan pöydällä aivan ihaniin matalakorkoisiin kenkuroihin. Ja hupsankeikkaa kun ne sitten juuri oli mun kokoa! Ladidaa... Kassalle asti pääsin, mutta kun viereisessä telineessä oli Conversen tennareita ja oioioi kun siinä oli mustat tennarit joissa oli valkoisella painettu Nirvanan lyriikoita itsensä herra Cobainin käsialalla. Hupsankeikkaa kun nekin siinä hyllyssä oli just mun kokoa! Tjaa. Niinhän siinä sitten kävi että jatkoin matkaa kolmen uuden kenkäparin kanssa. Hups! (Tunsin kyllä koko ajan selässäni vanhempieni paheksuvat katseet sieltä Suomesta, mutta hahaa teille, en edes jaksanut hävetä kun olin niin iloinen ostoksistani!) Kahvilasta ruokaa hakiessani vielä tallustin kampaamon ohi jossa sai hiustenleikkuun ilman ajanvarausta ja edulliseen hintaan, joten mennä pyyhälsinkin vielä tuoliin istumaan ja hankkiuduin eroon noista laittoman kuivista latvoista. Stage11:n Marialle vaan terkkuja, päähierontaa tuli ikävä! Ei ollut moisista ylellisyyksistä tietoakaan, mutta sain nyt ainakin tukan vähän elävämpään kuntoon, se lienee tässä kohtaa pääasia.

Tämän suunnattoman uuvuttavan ja raskaan maanantainpäivän päätteeksi hain lapset koulusta, autoin niitä läksyissä, taistelin nettiyhteyden kanssa puhumalla palveluntarjoaja Verizonin tukihenkilön kanssa tunnin mittaisen puhelun (aina yhtä ihanaa...) ja illastin isovanhempien kanssa. Vetäydyttyäni kammiooni tuoksukynttiläni kera, tuli host-äiti oven rakoon puhelimessa jälleen Verizonin tukihenkilö. Nyt pyydettiin minun konettani auki, jos saataisiin siinäkin netti toimimaan. Ja arvatkaas mitä?? MUN NETTI TOIMII!!! Aivan taivaallista istua täällä omassa luukussa toimivan netin kanssa. Oijoi, kyllä pienet asiat sitten tekee maanantaista hienon! Vähemmän hieno lienee tiistai, kun kello nakuttaa jo yhtä aamuyöstä ja minä nakutan tätä konettani ihan innoissani täällä. Lähinnä Emmiä käy sääliksi, kun se raasu joutuu mua huomenna kestämään.

Mut hei, kiitospäivä lähestyy, kivaa!

Netti toimii!*

(*No ei omassa läppärissä. En ole sen kanssa jaksanut taistella.)

Huhhahhei, host-äiti voiton vei! Nimittäin niin se vaan on taivahan tosi että kun tarpeeksi sinnikkäästi valittaa (ja uhkailee palveluntarjoajan vaihdolla) niin johan alkaa lyyti kirjoittaa! Nimittäin kun tulin eilen illalla koululta kotiin niin host-äiti hyppi tasajalkaa keittiössä että netti se toimii kuin toimiikin.

Eilen illalla kymmenen aikaan tosiaan ajelin hakemaan kaverin kyytiin ja hurrautettiin tohon läheiselle ostarille, tarkemmin sanottuna sen ostarin leffateatteriin. Siellä oli sellainen hulina käynnissä ettei paremmasta väliä, kun sadat teinit (ja mieleltään teinit) jonottivat katsomaan Twilightin ensinäytöstä. Ja minä typerä kun olin kuvitellut että ne kouluaamuun velvoitetut ei olisi päässeet paikalle, olin väärässä. Elokuva hurahti käyntiin muistaakseni kahdeksassa eri salissa kello 00:01. Meidän salissa intohimoisimmat fanit ottivat valojen pimenemisen vastaan vislailulla ja aaltoliikkeellä. Hassut amerikkalaiset.

Sen tarkemmin en ala elokuvasta selittämään, jos joku vaikka tahtoo yllättyä sitten kun se Suomeen tulee Helmikuussa.

Valojen tullessa takaisin saliin kello oli noin kaksikymmentä yli kaksi, ja tiedossa aamulla herätys ennen seitsemää. Nam! Ei muuta kuin parkkihallin autojonoihin seisomaan ja nokka kotia kohti. Nakkasin kaverin kotiin ja hurrautin itse kohti omaa sänkyä, kurvaten pihaan aika tarkalleen kolmelta. Suihkun ja moisten välttämättömyyksien jälkeen nakutti kello varttia vaille neljää, herätyskello soisi tasan kolmen tunnin päästä.

Puolihereillä raahustin jotenkin aamun läpi, join teetä, teetä ja vielä vähän lisää teetä (ja juoksin sitten loppuajan vessassa). Nakattuani lapset kouluun painoin pään takaisin tyynyyn vähän ennen yhdeksää ja uinuin vielä toiset kolme tuntia.

Tänään en ole tehnyt oikein mitään. Pyykkivuoren selvittelin herättyäni toisilta unilta, sitten lapset koulusta kotiin, tehtiin läksyt ja katottiin piirrettyjä (Bernard ja Bianca Australiassa <3). Porukat yllätti ja söi tänään illallista kotona, joten minäkin liityin seuraan kirjanlukemisen lomassa. Jälkkäriksi katsottiin vielä mun laskuvarjohyppy-dvd, kun host-äiti on koko viikon pyytänyt saada nähdä sen (ei vaan ole ollut aikaa ennen kuin nyt).

Kohta taidan painella suihkuun ja pyjama päällä sänkyyn lukemaan. Huomenna nokka ilmeisesti kohti Connecticutin metsiä.

Lukutoukan elämää

Niin on arki tuntunut tylsältä ja harmaalta moisten extreme-urheilujen jälkeen, ettei ole edes saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne mitään! Tai siis ensin en saanut aikaiseksi, sittemmin ei ole kotona netti toiminut ollenkaan miltään tietokoneelta niin eipä olla paljon kuulkaa kirjoiteltu. Tänään kuitenkin pääsin yllättäen aikaisin töistä joten ajelin koulun kirjastoon koneelle. Kunnon nörtti!

Mutta niin, mitäs kaikkea tässä nyt sitten ois tapahtunu?

Tiistaina sain kaverilta viestiä että sen host-vanhemmat tahtovat keskustella hänen kanssaan illalla. Ei kuulosta hyvältä! Treenien ja suihkun jälkeen soi sitten puhelin ja itkuinen kaveri pyysi tulemaan kahvilalle. Lökäpöksyt jalkaan, huppari päälle ja sinne siis.

Tilanne tiivistettynä: Ystävän host-äidin sisko kuoli onnettomuudessa noin kuukausi takaperin, jättäen taakseen kolme teini-ikäistä lasta. Nuorin heistä, 15-vuotias tyttö muuttaisi joulukuun puolessa välissä (eli tasan kuukauden päästä) tänne asumaan, eikä perheellä ole enää tilaa Au Pairille. Pernillan on lähdettävä talosta. Pernillalla olisi vuotta enää kuukausi jäljellä, joten mahdollisuudet uuden host-perheen saamiseksi ovat aika nollassa. Matkasuunnitelmia tammikuulle olisi, eikä kaveri mitenkään tahdo lähteä kotiin ennen joulua ja uutta vuotta. Nyt sitten mietitään että miten saadaan tyttö pidettyä täällä vielä kuukausi. Ärsyttävintä koko hässäkässä on se, että ulos joutumisen syy on sellainen ettei host-perheelle voi olla edes vihainen. Ajatelkaa nyt, 15-vuotias lapsi on menettänyt äitinsä, tietenkin sen on pakko saada uusi koti ja elämä kuntoon! (Siitä mulla ei ole mitään tietoa että missä lasten isä on, ilmeisesti ei kuitenkaan kuvioissa.)

No juu. Siinä me sitten istuttiin auton takakontissa (kahvilan pöydät oli täpötäynnä) tee- ja kaakaomukiemme kanssa ja mietittiin erilaisia vaihtoehtoja tilanteen pelastamiseksi. En minäkään tahdo että se lähtee kotiin yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Kun sen jälkeen mulla ei ole enää luottohenkilöä kenelle soittaa vaikka kuinka tyhmän syyn takia ihan millon vaan.

Keskiviikko ja torstai meni tiukasti Tae Kwon Do treeneissä, kun perjantaina oli määrä osallistua elämäni ensimmäiseen vyökokeeseen ja hypätä suoraa valkoisen vyön yli keltaiseen. Vaan torstaina treeneissä sitten alkulämmittelysprinteissä mennä väänsin oikean jalkani niin että tuntui oikein ilkeältä päkiän kohdilla. Ai nam! Varsinkin kun jokseenkin kaikissa potkuissa pitää seistä juuri päkiän päällä. Ei siinä mitään, naama irveissä treenit loppuun ja kotiin jalkaa jäillä hautomaan, kyllähän se yön aikana ohi menee! Tai sitten ei...

Perjantai-aamuna oli jalka entistä kipeämpi ja kenkää jalkaan laittaessa tuli huuto ja itku kun sattui niin etten tiennyt miten ikinä saisin popoa jalkaan väännettyä. Kyllähän se järki sanoi ettei se murtunut voinut olla, kun kerta pystyin illalla treenit vetämään loppuun, mutta kuitenkin lähdin selvittelemään lääkärivaihtoehtoja, kun teki kävelykin vähän tiukkaa.

Tohtori se väänsi ja käänsi, tökki ja tutki, ja lopulta tuli siihen tulokseen että kyseessä oli jokseenkin paha venähdys, johon ei auta muu kuin kylmä, kohoasento, särkylääkkeet ja useamman päivän lepo. Upeetamahtavaa. Takaisin autoon könkätessäni päätin vakaasti että menisin vyökokeeseen sitten vaikka mimmosissa särkylääkehöyryissä, murehtisin kivusta ja särystä sitten sen ponnistuksen jälkeen.

Vain noin tunti ennen suunniteltua vyökoe-aikaa ohjaaja soittaa rimpautti että minua ennen testivuorossa ollut henkilö jätti saapumatta paikalle, ja minä olisin illan ainoa testaaja. Että kävisikö mitenkään, kun sen jalkasikin nyt teloit eilen, että testaisit vasta ensi kuussa? No enhän minä nyt halunnut pakottaa miestä minua odottamaan perjantai-iltana, varsinkaan kun tosiaan en varmaan mihinkään huippusuoritukseen kykenisi tämän könkkäjalkani kanssa, joten lupasin testata sitten ensi kuussa. Kiitos ja hei. Otti puhelun jälkeen niin ankarasti päähän että oli itkussa pitelemistä. Lapsista eroon päästyäni kävinkin kirjakaupasta hakemassa uuden pokkarin (kolmas ostamani kirja tällä viikolla) ja löysin itseni sängystä sipsipussin ja kirjan kera vähän yli kahdeksan. Että semmosta villiä perjantai-illan elämää täällä!

Lauantaina sitten heräsin kahdeksan aikaan, kymmenen tunnin unien jälkeen, ja makoilin sängyssä puoliunessa vielä tunnin verran (ja ekaa kertaa neljään kuukauteen kakarat ei mekastaneet yläkerrassa hermoja raastavasti! Vaikka tietenkin juuri eilen olin käynyt ostamassa korvatulppia niin ettei olisi välttämättä niin haitannut vaikka olisivatkin huutaneet ja juosseet ympäri ämpäri tavalliseen tahtiin). Lopulta sain simmut auki, valon päälle ja kulutin hyvän aikaa nenä kiinni kirjassa. Vihdoin iltapäivän puolella olin jopa päivävaatteet päällä toljottamassa ulos sateeseen ja miettimässä jaksaako oikeasti lähteä Isoon Kaupunkiin vaiko eikö. No jaksoin sitten, ettei ihan apaattisesti jumittaessa mene koko viikonloppu!

Nycissä tallustelin tällä kertaa yksinäni. Sain vihdoin käytyä St. Patrickin Katedraalissa, jonka ohi olen kävellyt monet kerrat mutten ole koskaan saanut aikaiseksi kurkistaa sisään. Tällä kertaa kurkistin, ja satuin sitten paikalle juuri ennen kuin morsian aloitti matkansa kohti alttaria. Tuntui ihan hassulta olla paikalla jonkun ventovieraan häissä, tuolla tavoin vahingossa!

Itse en kyllä ole ollenkaan varma, tahtoisinko mennä naimisiin paikassa, joka on aina takuuvarmasti täynnä turisteja.Mutta kukin tyylillään.

Katedraali-käynnin jälkeen hortoilin siellä sun täällä harmaalla, pimenevällä Manhattanilla. Rockefeller Centerin joulukuusi oli noussut paikalleen, mutta oli vielä rakennustelineiden ympäröimänä.

Valitettavasti valot sytytetään 3.12 joka on keskiviikko niin, etten pääse paikalle katsomaan. Jonkin aikaa kulutin naureskelemalla Centerin jäällä luisteleville ihmisille, jotka pyllähtelivät sateen jään pinnalle muodostamaan pikkujärveen. Vahingonilo se on paras ilo!

Pehmokoiraa en käynyt vieläkään hakemassa, lähinnä siksi että mieliala ei vain ollut toimitukseen oikea. Vieläkin otti vähän jalka päähän (jonka tokenemisen kannalta pitkin Manhattania klinkkaaminen on tietenkin se paras vaihtoehto...) ja möksötytti, ja minä olen sitä mieltä että puppe pitää hakea kotiin hyvässä seurassa ja lapsenmielisen hihittävässä mielentilassa. Siispä ei puppea vielä tälläkään viikolla.

Kuitenkin Hard Rock Cafésta mukaan tarttui uusi nalle. Se oli niin söpö ja hellyttävä hupparissaan, etten voinut olla ottamatta sitä mukaan! Siis katsokaa nyt!

Aivan ihana. Tulee mieleen Janikan Harrodsilta ostama hupparinalle, joka vallan sai meikäläisessä aikaan ärsyttävää lässytyspuhetta aina kun nalle otettiin esiin koulun käytävällä.

Sunnuntai vilahti ohi pyjamassa. Piti olla sosiaalinen ja soittaa jollekin kaverille jos vaikka mentäisiin katsomaan uusi Madagascar, mutta en sitten jotenkin saanut aikaiseksi. No, ei aina voi jaksaa.

Tänä maanantaina lapset kouluihin vietyäni hurautin auton huoltoon ja tallustin sieltä aurinkoisessa säässä kotiin. Linnutkin ne oikein innostuivat laulamaan kun viikonlopun lämpimien sadekelipäivien jälkeen oli aurinkoinen ja kirpakka syyspäivä.

Arki on mennyt omalla painollaan ilman sen kummempia. Mitä nyt niitä päivittäisiä perustaisteluja. Mielenkiintoisin episodi oli ehdottomasti eilen. Oli nääs pirun kylmä ja minua palelsi koko ajan kamalasti, joten kun lapset olivat tehneet läksynsä annoin niiden katsoa telkkaria leikkihuoneessa ja keittelin itselleni yhtä kerrosta ylempänä teetä. Alhaalta sitten kuului jotain pientä kinastelua ja keikaisin keittiöstä että olette kunnolla nyt ja jatkoin siinä touhujani kun ne kuuluivat ratkaisevan kinansa keskenään (koitan kovasti olla paukkaamatta joka pienestä kinasta paikalle ja antaa niiden selvittävän pikkuriidat itse). Jonkin aikaa kului siinä ihan kivasti, mutta sitten alkoi kuulua huutoa siihen malliin että menin alas katsomaan mistä on kyse. Alhaalla oli riita käynnissä ja nuoremmalla pojalla päällä pelkät sukat! Siis ihan oikeasti!! En vieläkään oikein tiedä, miten poika oli menettänyt kaikki vaatteensa, mutta siellä ne oli sohvatyynyjen alla isoveljen istuessa päällä. Siis uskomatonta. Sain sitten sellaiset kilarit moisesta kiusaamisesta että oli kirosanoissa pitelemistä. Puhuttelun paikka ja ilmoitin että tällaisesta menee sitten automaattisesti puhelu vanhemmille, ei sovi moinen käytös ollenkaan!

Hetken päästä nuorempi poika seurasi mua kuin varjo ja rukoili etten kertoisi vanhemmille ettei tulisi kovia rangaistuksia riitelystä. Oli aika sydäntäsärkevää kuunnella sitä uikutusta ja pari kertaa sain purrakin huulta etten taipunut. Vaan kerroin kuin kerroinkin vanhemmille riitelystä. Että näin.

Tänään aamulla vilkaisu ulos sai meikäläisen hihkumaan innosta kun taivaalta putoili hiljalleen alas lumihiutaleita. Ensilumi! Takapiha oli kuin joku hiton Talven Ihmemaa, kun sinne lumisateen keskelle vielä tallusti jostain kaksi somaa peuraa ja hellalla porisi teevesi.

Koulupäivän jälkeen näin tänään tuossa lähellä asustavaa Emmiä, joka myös on täällä Au Pairina. Taidetaan me ihan hyvin jatkossakin juttuun tulla, ihan samanlainen pimeää pelkäävä kovaääninen hölösuu se on kuin minäkin! Mulla oli ainakin kovasti hauskaa.

Huomenna julkaistaan Twilight-elokuva (Suomessa vasta helmikuussa, hah!) ja tuossa meidän ostarin leffateatterissa alkaa ensimmäinen näytös tänä yönä kello 00:01, kun on virallisesti perjantai. Sain jopa kaverin suostuteltua mukaan niin ei tartte yksin mennä, jee! Huomenna voi sitten olla vähän väsyneempi Au Pair aamulla keittiössä.

Uusia päivityksiä tulee kun pääsen taas koneen äärelle. Viikonlopuksi lähden Connecticutiin kaverille kyläilemään. Niin ja hei, yli kolmannes jo takana, apua!