Viisumihaastattelu takanapäin

Nyt on sitten viisumihaastattelukin takana. Ja tilanne oli aivan erilainen kuin mitä odotin! Paljon iisimpi ainakin, vaikka tiesin kyllä ettei se nyt mikään superhaastava homma pitäisi ollakaan.

Tosiaan, mulla oli haastattelu varattu klo 10:45 ja saavuin lähetystölle kymmenisen minuuttia etuajassa. Kun pääsin ovelle, ulos tuli varsin komea nuori mies vartijan asussa kysymään miten voi auttaa. Selitin että haastattelu olisi varttia vaille, jonka jälkeen vartija pyysi nähdä passin ja hakukaavakkeen. Papereiden tsekkaamisen jälkeen minua pyydettiin odottamaan ulkona kunnes he kutsuisivat minut sisään, aikataulusta oltiin kuulemma jonkin verran myöhässä. Niinpä jäin siihen kadulle aurinkoon möllöttämään kamoineni, seuranani pari muuta vuoroaan odottavaa, jotka sitten yksitellen kutsuttiin ovista sisään.

Pienen odottelun jälkeen oli mun vuoro ja pääsin ovesta sisään. Sisäpuolella oli turvatarkastus. Laukut läpivalaisuun lentokenttämeiningillä (kaikki elektroniset laitteet checkattiin erikseen ja niistä piti olla virta pois) ja itse metallinpaljastimien läpi toiselle puolelle. Tämän jälkeen laukut jätettiin siihen ”narikkaan” ja mukaan sain ottaa tarvittavat paperit. Turvahässäköiden jälkeen vartijasedän perässä ovista pihalle ja kävely lähetystön pihan läpi toiseen rakennukseen.

Toisessa rakennuksessa oli sitten ihan jonkun Kela-toimiston näköinen odotushuone ja kaksi pleksillistä tiskiä. Odottelua. Odottelua. Odottelua. Puoli tuntia sovittua myöhemmin, eli varttia yli yksitoista, ensimmäisen tiskin nainen kutsui minut nimeltä. Tiskillä hän katsoi kaikki paperit läpi, totesi niiden olevan kunnossa ja pyysi minua istumaan taas alas odottamaan. Odottelua. Odottelua. Odottelua. Hyvän aikaa myöhemmin (vartti, kakskyt minuuttia?) kävi kutsu tiskiltä numero kaksi. Nainen katsoi papereita hetken, otti sormenjäljet ja sitten alkoi siinä tiskillä se haastattelu.

– Au Pairiksi menossa?

– Joo.

– Olet vuoden?

– Joo.

– Minne päin USA:ta menet?

– New Jerseyyn olen menossa.

– Et ole ennen ollut USA:ssa?

– En. Tää on eka kerta.

- Monta lasta perheessä on?

- Kaksi.

- Minkä ikäisiä?

- 11 ja 7.

- Mites, onko kokemusta lastenhoidosta?

- Juu, sukulaisten ja tuttavaperheiden lapsia on tullut hoidettua jo monta vuotta.

- No hyvä. Mitäs suunnitelmia sitten kun tulet takaisin?

- Ensin teen vähän töitä tässä Suomessa, sitten haen keväällä yliopistoon.

- Jaahas. Juu. No ei tässä sen kummempaa, kaikki kunnossa, voit poistua.

- Kiitos.

Sitten kävelin ovelle, josta hetken päästä minut tuli noutamaan taas uusi vartija. Hänen kanssaan kävelimme takaisin porteille, rakennukseen numero yksi. Siellä sain lappua vastaan tavarani tiskin takaa, nuori vartijaherra toivotti hyvää päivänjatkoa ja tuli vielä oikein avaamaan oven. Minä lähdin tassuttelemaan aurinkoiseen kaupunkiin.

Ja koko tämän hässäkän aikana ei kukaan puhunut minulle englantia, eikä siis myöskään odottanut minulta englannin kielen taidonnäytettä, vaikka odotin moista. Noh, ei sitten, käy se näinkin. Hässäkän jälkeen puhelua Jonnalle toimistoon että viisumiasia on kunnossa, nyt odotellaan että paperit lähetetään postissa. Ensi viikolla tullee, tuskin ehtii enää huomenna. Vielä sähköpostia isäntäperheelle että asia on hoidettu ja sitten haen kaverilta pahvilaatikoita ja alan pakkailemaan! Myös pre-orientation – projektia täytyy alkaa touhuilemaan tässä. Mutta mullahan on vielä vaikka kuinka monta aamua aikaa!