Old school Hollywood (3.1. - 7.1.)

Sunnuntaina 3.1. oli aika sanoa hyvästit Vegasin bilemaailmalle, ja suunnata kohti Los Angelesiä ja Hollywoodin kukkuloita.

Bussimatka Vegasista Losiin oli pitkähkö, ja iltahämärän laskeutuessa vihdoin pääsin Losin kaduille ja selvittelemään reittiä majapaikkaan. Mun henkilökohtainen itärannikon gps ilmoitti bussin jolla pitäisi päästä kohti vuodetta, ja pienen odottelun jälkeen linjuri tulikin pysäkille noukkimaan kyytiläisen. Vaan tadaa! Ongelmitta ei mennyt sekään. Bussikuski ystävällisesti ilmoitti että jonkun sunnuntain aiheuttaman muutoksen vuoksi auto ei menisi minun pysäkilleni asti, oikeastaan ei lähellekään. Aloin sitten kysellä miten ihmeessä pääsisin perille, ja ystävällinen kuski tarjoutui puottamaan minut oikeaan paikkaan matkallaan varikolle. Voi miten ystävällistä! Niinpä sain sitten kuitenkin kyydin hostellin kulmalle, eikä mies edes huolinut rahaa kiitokseksi avusta. Tuli hirmuisen hyvä mieli kun oli niin mukava ja avulias kuski. Ihanaa!

Hostelliin kirjautumisen jälkeen aloin selvitellä tekemisiä Losissa, ja pimenevä ilta menikin seuraavaa kolmea päivää suunnitellessa, jotta tulisi aika käytettyä mahdollisimman tehokkaasti hyväksi.

Maanantaina heti aamulla sitten tehokkaana (ja bussimatkan jälkeen hyvin levänneenä!) aamulla ylös ja ensimmäisenä Los Angelesin bussikierrokselle, jotta tulisi yleiskatsaus lähialueisiin.

Beverly Hillsin nurkilla jopa palopostit oli maalattu hopealla.
Jäi kysymättä että onhan kyse vaan maalista, ettei ne oikeasti ole jotain hopeaista metallia.

Tähtien kodit oli kehystetty valtavin aidoin ja portein, mutta oliko talot lopulta sen isompia kuin linnat tuossa meidän naapurikylässä? Epäilen hieman. Muutamat oli jopa aika vaatimattoman olosia! Kaveri Au Pairit asuu isommissa pytingeissä!

Tähtien taloilta matka jatkui kohti Hollywood-kukkuloita. Matkalla Laurel Canyonin läpi pysähdyttiin myös somassa Canyon Country Storessa, joka oli varsin symppis hippimesta.

 

Canyonilta ajeltiin sitten Mulholland Drivelle (Ootteko nähny sitä outoa leffaa?), jota pitkin kiemurreltiin kukkuloiden reunoja ja pysähdyttiin näköalapaikalla pällistelemässä niin Los Angelesin kaupunkia kuin Hollywood-kylttiäkin.

 

Kierroksen jälkeen oli sitten kiva yleiskatsaus Hollywoodin alueeseen ja jäinkin siitä suoraa Hollywood Bulevardille pällistelemään Walk of Famen tähtiä. Ja olihan siellä nimeä jos toistakin!

 

 

 

Maanantai menikin sitten kutakuinkin siinä tallustellessa. Oli nähtävää jos jonkinmoista, tähtiä ja teattereita. Illalla otin lepotauon hostellilla, ennen kuin lähdin takaisin Hollywood Bulevardin suunnille katsomaan kaverin suosittelemaa Vains Of Jennaa eräälle takapihan pikkuklubille. Meno oli rentoa ja musiikkikin menevää, yöllä hilauduin kotio yhtä cd:tä rikkaampana ja varsin oli muuten mukava ilta!

Tiistaina oli sitten vuorossa Universal Studiot. Hostellilta meni bussikuljetus huvipuistolle ja voi luoja siellä oli kivaa! Oli myös ihan täydellinen aika mennä, koska paikalla oli suhteellisen vähän väkeä. Koska ei ollut turistikausi päällänsä, mihinkään ei tarvinnut juurikaan jonotella!

 

Iiik!! Tappajahai meinas syödä!

 

 

 

 

Selkeesti yks päivän kohokohtia, 

pääsin kuvaan Bartin kanssa!

Meikäläisen lemppari huvipuiston muutamasta vuoristoradasta oli ehdottomasti The Simpsons -laite, joka oli lähes täysin virtuaalinen kyyti, ja juuri siksi niin siisti koska siinä tuntui kuin olisi itse seikkaillut piirrettyjen maailmassa. Ja kiitos jonottomuuden, pääsin siihen kahdesti kun illalla oli vielä aikaa tuhlattavana! Myös vesilaite Jurassic Park aiheutti muutaman kiljaisun, kun hyökkäävä T-Rex vähän säikäytti...

Yksi siisteimmistä jutuista oli kuitenkin...

SPONGEBOB SQUAREPANTS !!!

Välillä kuitenkin meinasin hämmentyä kaupungista. Olinko mä nyt siis Losissa vai Lontoossa???

Ehdottomasti siistein juttu oli kuitenkin erilaiset tehostedemonstraatiot, eli päästiin isoon halliin sisään ja siellä näytettiin miten elokuvatehosteita tehtiin. Oli todella hienoo! Ja tietenkin se odotettu ja kuuluisa studiokierros, missä sellaisella hassulla kärryllä kierrettiin Universalin Studioita. Tälläkin reissulla saatiin tehostenäytöksiä vaikka millä mitalla!

New Yorkin lavastekadut olivat rakennusvaiheessa.

 

 Nycistä sujuvasti minuuttissa 

pieneen meksikolaiseen kylään.

 

Eurooppalaiskaupungin lavasteet. Maa vaihtuu 

simppelisti vaihtamalla tiekyltit eri kielelle.

King Kong elokuvan Skull Island oli säälittävä

miniatyyrilelulavaste. Näyttää elokuvassa vähän isommalta!

Grinch-elokuvan ihana Whoville!

 

 Vähän ajeltiin myös Jurassic Parkin läpi.

 

Amerikan Psykon Norman Bates lähti jahtaamaan

meidän kärryä tungettuaan ruumiin ensin takakonttiin!

 

 

Täydellisten naisten Wisteria Lanen läpi ei päästy ajelemaan,

koska itse Täydelliset naiset olivat paikalla kuvaamassa sarjaa.

Studiokierros oli todella mielenkiintoinen ja kävinkin sen sitten kahdesti kun oli illalla vielä aikaa ennen kuin kyyti tuli noukkimaan takaisin hostellille. Päivä oli ihanan lämmin ja onnistunut, jokaiselle Los Angelesin vierailijalle suosittelen Studioita lämpimästi, oli käymisen arvoinen mesta!

Viimeisenä Losipäivänä oli ohjelmassa hevosurheilua! Suuntasin nenän kohti Sunset Ranchiä heti aamiaisen jälkeen. Matka taittui Hollywood Bulevardilta kävellen, ja oli aivan ihana tallustella lämpimässä auringonpaisteessa. Matkalla näkyi kaikkea ihanaa, kuten esim. appelsiini- ja sitruunapuita!

Kävellessä näin myös elämäni ensimmäistä kertaa elävän kolibrin! Pikkulintu liikkui niin nopeasti, että yksikään valokuva ei onnistunut, mutta voi se oli valloittava näky! Ensin se suhahti pääni yli ja huomioni kiinnittyi siihen kun ajattelin että kyseessä on joku ällöttävä iso koppakuoriainen. Otus meni läheiseen puuhun joten uteliaana menin katsomaan millainen öklömöntti se onkaan, ja sitten näin että ei hemmetti! Ei se olekaan suuri koppakuoriainen vaan pienen pieni lintu! Ihastuttava pikkueläin lenteli puiden kukasta kukkaan ja imi sieltä jotain piikkimäisellä nokallaan, kunnes toinen lintukaveri tuli maisemiin ja he lensivät kimpassa pois. Olin aivan innoissani koko loppumatkan. Kolibreja!

Sunset Ranch -tallit olivat tien päässä, aivan Hollywood-kyltin alla. Sieltä minulle annettiin maksua vastaan hevonen alle, ja talleilla työskentelevän Meksikolaisen kanssa lädettiin kahden tunnin köpöttelylle kukkuloita pitkin. Oli aivan ihanat maisemat sieltä korkealta, katsella alas kaupunkiin!

 

Ratsastusretken jälkeen tallustelin takaisin ihmisten ilmoille, kävin hostellissa suihkussa ja suuntasin hostellimme lähellä olleeseen 30 Seconds To Mars -yhtyeen The Hive -tukikohtaan. Piti käydä katsomassa mitä toimintaa mestassa oli, juttelin hetken paikalla olleen porukan kanssa ja raapustin nimeni tussilla seinään, niin kuin siellä näytti olevan tapana.

Keskiviikko-iltana otin vielä viimeisen katsauksen Hollywoodiin, käymällä iltakävelyllä Sunset Stripillä.

Siellä sitä olisi ollut rock-luolaa toisensa perään ja varmaan ihan mukavia rock-henkisiä bilemestoja. Ehkä joskus tulen takaisin kavereiden kanssa ja voidaan käydä katsastamassa yöelämää enemmän.

Torstaina oli aika suunnata heti aamupäivällä bussia odottelemaan. Linja-auto veisi San Franciscon mäkien kaupunkiin, joka olisi tämän matkalaisen viimeinen etappi. Sieltä seuraavat kertomukset! Studioiden apina toivottaa heipat. (Mitä olette mieltä, onko tämä Marcel?)

Viva Las Vegas! (31.12.2009 - 3.1.2010)

Grand Canyonin ihmeiden jälkeen oli aika ottaa haltuun Las Vegas, joka ystävällisesti toivotti meille:

Vegasissa meidät vastaanotti Ritan toveri Rinna, joka oli Chicagosta saapunut paikalle vuodenvaihdetta juhlistamaan. Kimpassa siis  kirjauduimme hotelliin, minkä jälkeen kirmasimme palauttamaan vuokra-auton, ja sitten ei muuta kuin valmistautumaan baanalle!

Hanna ja Rita olivat maksaneet itsensä kipeäksi joistain superbileistä Hard Rock Cafén clubilla. Me Rinnan kanssa vaan tuhahdeltiin moiselle ja lähdettiin keskenämme etsimään parempia (ja halvempia) pippaloita. Ja löytyihän ne! Aivan loistavat kemut Las Vegas Boulevardin (pääkatu) varrelta, jossa sai drinkkejä maistella terassilla ja puoliltaöin kansaa viihdytti vastapäisen Casinon katolta ammutut ilotulitteet. Kyllä meidän kelepasi!

Kemuistahan on kuvia, ja kauniita kuvia onkin! Ne vaan on kaikki Rinnan kamerassa (oma oli liian suuri mukaanotettavaksi) joten niitä ei mulla vielä ole. Sen sijaan voin jakaa tämän kauniin kuvan minusta, Rinnasta ja Hannasta pari päivää myöhemmin!

Kun vuosi oli saanut vaihtua, oli aika aloittaa 2010 ihmeellisyyksillä. Lähdettiin nimittäin ensimmäisen päivän iltana katsomaan Criss Angelin taikoja! Kyllä taas sai pohdittavaa, voi herra mun jee. Mies kadotti itsensä moneen kertaan, viimeiseksi ilman piilottavia kankaita, ihan siinä meidän nenän edessä. Lisäksi käveltiin, tai siis hän käveli, enkä tiedä miten, pystysuoraa seinämää alas, leikkasi naisen kahtia sirkkelillä ILMAN piilottelevaa laatikkoa, ja kaikkea muuta tämmöstä pientä kivaa. Teatterista ulos kävellestä joutui miettimään mitä hemmettiä juuri äsken tuolla lavalla oikeasti tapahtui. Ihan älytöntä.

Loppuaika Vegasissa meni sitten neonvalosaastetta ihmetellessä. Ja ehtihän siinä viikonlopun aikana kuulkaa matkustaa! Käytiin mm. Pariisissa...

  

  

 

Ja Antiikin Roomassa....

Koti-ikävän uhatessa piipahdimme myös New Yorkissa ja Brooklyn Bridgellä...

 

Las Vegas tarjosi kyllä nähtävää, ja sanoisin että pitkäksi viikonlopuksi kaupunki on varsin loistava matkakohde. Viikkoa siellä tuskin jaksaisi viettää, mutta kolme päivää on aivan perfecto teemahotellien ja valoseinien pällistelyyn. Kaupunkiteemojen lisäksi löytyi prinsessalinnaa, valtavia leijonia ja ylipäätään vain humputtelumahdollisuuksia ikään ja kokoon katsomatta.

Linnalla oli oma mökkisauna ja laituri! 

Ois kelvannu käydä ottamassa löylyt.

Toki mestoilta löytyi myös Elvari, 

jonka kanssa kävin vähän jammailemassa. 

 

 

Neonvalohumusta Rita, Rinna ja Hanna suuntasivat lentokoneilla koteja kohti, tämä tyttö hyppäsi bussiin ja jatkoi matkaa kohti Hollywoodin palmuja. Niistä lisää seuraavaksi!

Länsirannikon ihmeitä, osa 1

Joulun juhlimisen jälkeen oli vihdoin reissun aika. Länsirannikolle! Tiistaina 29.12 lähdin kohti lentokenttää, päämääränä Phoenix, Arizona.

Tietenkään matka ei lähtenyt käyntiin ilman ongelmia. Tarkemmin sanottuna matka ei meinannut lähteä alkuun laisinkaan! Välilaskukohteessa, Texasissa, oli sää niin hurjana, että lento ei päässyt New Jerseystä lähtemään laisinkaan. Siispä istuskelua ja odottelua lentokentällä, kun säävelhot koettivat selvittää Texasin lumisumaa. Vihdoin päästiin matkaan, tosin pari tuntia myöhässä, ja koska ongelma oli Texasin päässä, oli myös jatkolentoni myöhässä saman pari tuntia. Onni onnettomuudessa!

Odottelun jälkeen pääsin Phoenixiin ja heti koneen laskeuduttua otin yhteyttä Hannaan ja Ritaan. Tytöt olivat lähteneet matkaan ennen minua, vierailleet Losissa ja San Diegossa ja tarkoitus oli että he noukkisivat minut sitten lentokentältä komialla vuokra-autollamme.

Puhelu tytöille antoi uuden näkökulman suunnitelmiin. Odotellessaan koneeni laskeutumista neidit olivat pysähtyneet syömään ja apteekkireissulle. Kas, kas, apteekista ulos tullessaan ei maantiekiitäjäämme ollut mailla halmeilla! Alkupaniikin ("Auto on pöllitty!!!") jälkeen selvisi että auto oli hinattu pois parkkipaikalta, jonne sitä ei olisi saanut jättää apteekkireissun ajaksi.

Kun vihdoin pääsin koneesta ulos, koitin löytää infopistettä tai vastaavaa, ja saada infoa miten pääsisin meidän hotellille keskellä yötä. Arvatkaapa mitä? Puoliltaöin ei Phoenixin lentokentällä ole henkilökuntaa missään! Alkoi vähän jo ahdistaa. Kamala väsymys päällä ja tahdoin vain päästä nukkumaan.

Hieman myöhemmin tytöt soitti. He olivat saaneet taksin ja kuski tarjoutui parin dollarin lisämaksulla noukkimaan minut lentokentältä jotta pääsisin hotellille. Ihanaa! Niinpä vaihdoin terminaalia, ja juoksujalkaa selvitin itseni oikeaan tapaamispaikkaan, jossa neidit odottivat valkoisella taksilla kera tajuttoman mukavan kuskin. Päästiin kaikki takaisin hotellille ja kuski jopa tarjoutui heittämään meidät varikolle jonne auto oli hinattu, jotta päästäisiin heti aamulla jatkamaan matkaa kunhan varikko aukeaisi. Jes! Ehkä tämä matkan onni tästä kääntyy.

Keskiviikkoaamuna taksikuski sitten oli sovitusti hotellilla ja vei meidät varikolle, josta saimme tyttöjen Losista vuokraaman Rockroachin allemme.

Auto alla, bensaa tankissa ja matka alkoi kohti Flaggstaffin kylää ja Grand Canyonia. Matka halki aavikon ja kaktuksien oli täynnä musiikia ja "En voi uskoa näitä maisemia!" -kiljahduksia (no minä kiljahtelin, tytöt varmaan pyöritteli etupenkillä silmiään).

Matkalla odottamattomat tapahtumat jatkui. Aivan parissakymmenessä minuutissa maisema muuttui ja aavikon sijaan ympärillä oleva maailma muistutti Suomen lappia! Mitä? Eihän Grand Canyonilla voi olla lunta?

  

Matkalla Flaggstaffiin lumipyry vain sakeni, ja tsekattuamme hotellin jatkoimme matkaa lumisateesta huolimatta, kohti Suurta Rotkoa. Päästiin jo melkein puiston porteille asti, kun lumitilanne oli niin kamala, että kesärenkain varustettu (jenkkilän autot oikein tunne talvirenkaita, Californialaisesta autosta puhumattakaan...) Rockroach ei enää kyennyt matkaan. Meinasimme jäädä jumiin lumeen, joten luovutimme ja käännyimme ympäri, takaisin Flaggstaffiin. Voi kiukku!

Ilta meni sitten Flaggstaffin pikkukylässä, joka oli varsin hurmaava historiallinen paikka. Varmasti keväästä syksyyn (lue: lumettomaan aikaan) aivan ihana, eloisa pikkukaupunki.

Aamulla uusi yritys kohti Canyonia. Lumisade oli yön aikana lakannut ja tietkin oli ehditty jokseenkin aurata. Kukonlaulun aikaan nousimme ylös, pakkasimme auton ja lähdimme uudestaan kohti Canyonia. Vähitellen maailmakin heräsi meidän kanssa ja aurinko nousi pikkuhiljaa valaisemaan tuntureita.

Auringon noustessa pelloille nousi myös vaikuttava sumu, joka alkoi ja loppui paikoittain kuin veitsellä leikaten.

Kun aurinko oli noussut, pääsimme mekin jo puiston porteille ja olimme jo melkein Canyonilla. Parkkipaikalta enää pieni kävely hankisten polkujen halki ja eteen avautui aivan mieletön näky:

 

Aivot eivät millään meinanneet ymmärtää, mitä silmät näkivät.

Varsin hassu näky oli myös lumeen hautautuneet pallokaktukset, jotka sinnikkäästi pilkistivät kinosten alta.

Parin tunnin pällistelyn ("Joo'o... Kyl se on iso...") jälkeen hyppäsimme kinoksista takaisin autoon ja lähdimme kaahailemaan kohti Las Vegasia. Vuodenvaihteen kemut odottaa!

Lumisen aavikkomaiseman keskeltä kohti länteä ja lämpöä (toivoi optimisti). Matkalla räpsyi kamerat. Niin takapenkin pirulla (allekirjoittanut), kuin myös etupenkillä aina turvallisuustietoista kuskia myöten.

Mukana mukavaa matkaseuraa, alla kuuluisa Valtatie 66, ja vähitellen sitä pääsi eroon niin kylmyydestä kuin lumestakin.

Matkan varrella ohitettiin myös valtava Hoover Dam -pato, joka oli näkemisen arvoinen kyhäelmä siellä vuoristojen keskellä.

Hoover Damin liikenneruuhkien jälkeen oli enää pieni ajomatka, kunnes saavuttiin aavikon neonvaloruuhkaan: Las Vegas.

Joulu tuli, Au Pair meni

Se oli sitten muka siinä.
Meikäläisen Au Pair -elämä nääs.

Joulu tulla tupsahti ja niin ne penskat oli tänäkin vuonna aamukuudelta hihkumassa sängyn vieressä että "Herätys, herätys, Joulupukki tuli!!!". Silmät ristissä yläkertaan ja voi luoja, todentotta, oli taas lahjoja kerrakseen.

Kuvassa näkyy ainoastaan molempien poikien omat pinot. Sitten oli vielä yhteinen pino, sukulaisten iltapäivällä tuomat lahjat ja muutamat erinäiset kuusten alta löytyneet paketit. Ja kyllä, sanan kuusi on tarkoitus olla monikossa, sillä meillä niitä on joka vuosi kaksi. Tässä kuvassa näkyy poikien kuusi, joka on täytetty poikien lempparikoristeilla. Sitten on isompi kuusi jonka koristelusta pääasiassa huolehtii äiti.

Oli ilmeisesti tämäkin Au Pair ollut ihan kilttinä, kun sai pakettejakin. Sain ihanan kuusenkoristeen, sellaisen lumiukon mikä on verhoutunut Amerikan lippuun ja sen hatussa on vuosi 2009 ja alareunassa mun nimi. Sitten tuli New York -valokuvakehys, New York -lumipallo (Mikä se on nimeltään, missä on vettä sisällä ja "lunta"?) ja shekki matkakassaan. Hyvin oli sisäistetty että matkalaukut on halkeamassa liitoksistaan ja matkakassa kaipaa lisää ruokaa. Joulusukassa oli myös erittäin mieleinen (oon nyt vartin miettinyt onko se sana mieluinen vai mieleinen, anteeksi jos meni väärin...) minihieromalaite, ihana!  Oli siellä jotain muutakin pikkusälää sitten täytteenä, yleisenä teemana: Vuosi 2009 Amerikassa.

Pakettileikin jälkeen tämä neiti paineli takaisin pehkuihin ja nukkui vielä makeat kolme tuntia, ennen kuin oli aika alkaa valmistautumaan vieraiden tuloon. Puolenpäivän jälkeen ovesta alkoi valua sisään sukulaisia, kukin mukanaan kasseittain paketteja (kuinka paljon lahjoja voi ihminen tarvita yhteen jouluun??). Iltapäivä kului jutustelun ja mutustelun parissa, ja päästiinpä sitä taas avaamaan pakettejakin. Ilmeisesti sukulaistenkin mielestä olin ollut ihan kiltti, kun isoäidiltä sain ihanat hopeakorvakorut, toiselta isoäidiltä rannekorun missä oli Rohkeus -laatta ("Kun sinä lähdet nyt uusiin seikkailuihin."), serkuilta sain ihanan kivistä tehdyn rannekorun ja niihin sopivat korvakorut. Oih!

Iltapäivän edetessä oli meikäläisen aika poistua. Lähdin vielä katsastelemaan joulumeininkejä poikaystävän luo ennen länsirannikolle suuntautuvaa matkaa. Sain mä sielläkin vielä lahjoja. Poikaystävän vanhemmilta ihanan mustan huivin ja iiiiiiison teekupin jotta voin täällä sitten siemailla teetä omasta kupposesta (on vissiin menny perille että teellä ja huiveilla ei voi mennä mun kanssa vikaan :D). Sitten sain ihanan hopeisen Peter Pan -korun jota oon netistä kuolannut jo pitkän aikaa. Paras!

Täällä stressailen nyt sitten länsirannikon reissua, jonne lähden tiistaina. Tarkoitus on lentää Phoenixiin, tavata siellä pari kaveria jotka lähti matkaan jo jouluna ja jatkaa matkaa sitten kimpassa. Ensin suunnataan Grand Canyonille, sitten matkataan yöksi Flaggstaffin kylään josta jatketaan aamulla matkaa Las Vegasin neonvaloräiskeeseen vuodenvaihdetta viettämään. Kun vuosi on vaihtunut, lähtee toverit kohti itää ja minä jatkan reissua ylhäisessä yksinäisyydessä, hypäten bussiin ja matkaten Los Angelesin ihmeelliseen maailmaan. Sieltä loppuviikosta jatkuu matka vielä San Franciscoon, josta parin päivän pällistelyn jälkeen lennän takaisin tänne itään.

Niin ja hei! Jos joku on, tai tietää jonkun joka on Los Angeles/San Francisco -akselilla, niin huudelkaa ihmeessä, vois vaikka käydä kahvittelemassa tai mahdollisesti näyttää paikkoja noin niin kuin paikallisen näkökulmasta ;)

Tässä pari kuvaa joissa tähtinä minä, pojat ja Chloé. Reissun jälkeen palaan vielä rikospaikalle viikoksi ihmettelemään menoa, ennen kotiinpaluuta.

Viimeistä viedään

Huomenna torstaina 24.12. on sitten tämän tytön Au Pair -uran viimeinen työpäivä. Ei meinaa mahtua päähän, ei sitten millään. Huomisen jälkeen täällä arki jatkuu ilman minua. Miten se muka on mahdollista? Miten jokin, jota minä tunnun pyörittävän, voi pyöriä samalla tavalla kun minä en enää ole paikalla?

Tunnelmat vaihtuu joka toinen minuutti. Sisällä myllertää sellainen sekamelska etten enää edes yritä pysyä perässä. Tänään aiemmin olin aivan täysillä lähdössä kotiin kohti uusia haasteita (koulutus, oma koti, uusi elämä) kunnes auton radiossa äsken soi Empire State Of Mind, jonka puolivälissä taas jo sitten itkeä tihrustin ja koitin nähdä tien kyynelten läpi. Tunnerikasta on tämä elämä täällä!

Tunnerikasta tuntuu myös olevan perheen nuorimmaisella, jolle alkaa pikkuhiljaa ilmeisesti todella valjeta että olen lähdössä. Poika on ollut yksi murheenkryyni, ruikuttava pieni raasu nyt maanantaista asti. Pikkunen on vaan valittanut kuinka on koko ajan väsy ja sitten sillä on kiukku päällä. Host-äiti otti asian eilen puheeksi, että taitaa nassikka oireilla mun lähtöä nyt sitten vähän enemmän. Voi sitä pientä <3 Käy sitä vaan surku, kun se on niin ihana pikkumies. Ei saa olla surkuinen näin joulun alla! Vanhempi osaa ottaa muutoksen jo paremmin, tai ainakin se piilottaa sitten suurimmat töyssynsä jos niitä jossain pinnan alla on.

Täällä jatkuu meno kohti joulua, ja kiitollisena odotetaan tuota lasten ilonpäivää, joka toivottavasti vie mökötykset ja surut pois tullessaan.

Hän on täällä!

Nimittäin Chloé! Torstaina 10.12 perheemme uusi sveitsiläisvahvistus vihdoin asteli taloon ja uudenlainen ajanjakso sai alkaa.

Ensivaikutelma neidistä oli hieman ujo mutta mitä suloisin. Illan aikana hieman tutustuttiin yhteisellä illallisella ja neiti asettui taloksi mun huoneeseen, tai siis, hänen uuteen huoneeseen. Meikäläinen siirtyi viereisen huoneen vuodesohvalle matkalaukkuineni, jotta uusi tulokas pääsisi purkamaan tavaransa ja sitä myöten sitten kotiutumaan.

Ensimmäinen työpäivä uuden seuralaisen kanssa meni mukavasti. Perjantaina otettiin hieman tuntumaa arkeen ja Chloé lähinnä seuraili vierestä ja esitti kysymyksiä kun minä häärin ja koitin muistaa kertoa mitä teen ja miksi. Välillä sai kyllä keskittyä oikein kovaa, ettei näyttänyt omia "huonoja tapojaan", vaan koitti näyttää tytölle asiat niin kuin ne minulle aikanaan näytettiin. Yllättävän vaikeaa kun on puolentoistavuoden aikana luonut omat tavat ja oikotiet!

Perjantai-iltana yllätti sitten ahdistus, kun taka-alalla ollut kummallinen mörrimöykkyolo pääsi valloilleen ja aivan yhtäkkiä tuli itku joka ei sitten ottanutkaan loppuakseen. Jostain alitajunnan syövereistä pulpahti päälle oivallus, että minun ollessa kaverin kanssa hengailemassa, siellä nyt uusi tyttö viettää iltaa MINUN perheeni kanssa, tutustuen MINUN poikiini ja ottaen haltuun MINUN elämääni. Tulihan se sieltä. Se pieni pistos siitä, että joku on nyt konkreettisesti tullut ottamaan minun paikkani perheessä.

Viikonlopun ahdistuksen jälkeen oli onneksinämä tunteet käsitelty niin, että maanantaina pääsi taas työskentelemään uuden neidin kanssa ihan iloisella mielellä vailla mitään mökötystä.

Ensimmäinen täysi viikko uuden neitosen kanssa kului tutustuen ja päivittäisiä rutiineja toistellen. Ensivaikutelma tytön luonteesta on pysynyt ja edelleen hän vaikuttaa mielettömän herttaiselta ja ihanalta nuorelta naiselta. Olenkin jo sanonut host-äidilleni, että mikäli ei koti-ikävä neitiä vie niin uskon kyllä poikien olevan hyvissä käsissä.

Tuntuuhan se omituiselta katsoa kun vähitellen joku toinen alkaa elää mun elämää. Vaikka edelleen neuvot ensin kysytään multa ja vesipullot tuodaan mulle kun korkki ei aukea. Varsinkin nuorempi pojista on selkeästi alkanut tajuamaan että kohta minä lähden. Sen verran halimista ja yleistä turvautumista on ollut havaittavissa. Uusi tyttö on toistaiseksi vielä kiva leikkikaveri, mutta kun tarvitaan apua ja päätöksiä, kääntyy silmät vielä minuun. Ehtiiköhän roolit muuttua ennen kuin poistun talosta?

Valmistautumista uuteen (30.11. - 9.12.)

Niin se sitten tuli. Tämä omituinen, käsittämättömän epätodellinen hetki. Pikkusiskon viimeinen täysi viikko perheen ainoana Au Pairina. Ensi viikon torstaina sveitsiläistyttö Chloé saapuisi taloon opettelemaan tapoja ja tottumuksia, ja minun tehtäväni olisi ensin näyttää mallia ja sitten astua taka-alalle.

Ennen uuden asukkaan vastaanottoa oli kuitenkin pakkaustalkoiden aika! Alennusmyynneistä ostamani matkalaukut pääsivät käyttöön kun aloin kiskoa kaapeista ja laatikoista tavaraa ulos, tovereinani matkalaukun lisäksi mustat jätesäkit. Voi luoja mikä määrä tavaraa voi kertyä puolessatoista vuodessa! Ja minullahan on vierailleet perheenjäsenet jo vieneet kamaa Suomeen... Apua... Ahkeran roskiin-heittämisen jälkeen hommassa alkoi jo olla tolkkua ja tilanne näyttää edes suhteellisen siedettävältä.

Tuntui todella omituiselta pakata omaa huonettaan laukkuihin. Vähitellen, hylly hyllyn perään kämppä alkoi näyttää samalta kuin silloin 1,5 vuotta sitten kesällä, kun ensimmäisen kerran astelin tähän taloon ja kiinnitin Kurt Cobain -seinälippuni sängyn yläpuolelle. Ensin tyhjeni henkarikaappi. Seuraavaksi piirongin laatikot yksi kerrallaan. Lopulta jäljellä oli enää vaatteet viimeiselle neljälle aamulle tässä huoneessa. Jos laatikot ja kaapit laittoi kiinni, ei eroa huomannut (mitä nyt huone tuskin koskaan taloksi asettumisen jälkeen oli ollut noin siisti), mutta heti kun avasi yhdenkään, kumisi se uhkaavasti tyhjyyttään.

Pakkaaminen ja alastomaksi riisutun huoneen katselu sai lähdön tuntumaan hieman konkreettisemmalta. Ensimmäisen kerran utopistiselta tuntuva tulevaisuus iski vasten kasvoja kun sain järjestöltä tiedot kotiinpaluulennoistani. Kun katsoi tietokoneen ruudulta tarkkoja päivämääriä ja kellonaikoja, tuntui tyhjältä ja hassulta. Jotenkin aivot kieltäytyi ottamasta informaatiota vastaan. Että tuolloinko minä muka sitten olen Suomessa? Koko ajatus oli aivan absurdi. Puolessatoista vuodessa sitä tottuu jo asumaan jossain kaukana niin, että ajatus paluusta kotiin perheen ja vanhojen ystävien luo tuntuu unenomaiselta. Täällä kaukanakin on jo ihan hyvä olla.

Kun sitten koko Amerikan elämä alkoi olla matkalaukuissa, oli kai vihdoin jollain tasolla tajuttava että pian on aika lähteä. Lentotietojen saamisen jälkeen pakkailun hulinassa onkin sitten tunnelmat olleet mielenkiintoiset. USA -seikkailun alkupuolella kuvittelemani lähtövalmistelujen into on ollut tipotiessään ja paikallaan on asustellut vain suru ja ahdistus. Toisinaan on tehnyt mieli suorastaan heittäytyä lattialle parkumaan etten tahdo lähteä. Kotiinpaluu on pelottava ajatus, koska se tuntuu niin peruuttamattomalta. Vaikka USA:n kamaralle pääsee toki jatkossakin, on Au Pair -elämä tässä perheessä pian mennyttä iäksi.

Au Pair -elämän menettämisen lisäksi paluu vanhojen ystävien pariin jännittää pelonsekaisesti. Kaksikymppisille puolitoista vuotta on pitkä aika. Osa ystävistä on muuttaneet ulkomaille (toiset pysyvästi, toiset erimittaisille reissuille), osa valmistunut kouluista ja ovat nyt työssäkäyviä nuoria aikuisia. Jotkut ovat lyöneet hynttyyt yhteen puoliskojensa kanssa, ja toiset käyneet ulkomailla asumassa ja ehtineet jo takaisinkin. Jokainen on kasvanut ja kypsynyt omalla tavallaan, ja rehellisyyden nimissä aika tarkalleen yhtä lukuunottamatta yhteydenpito on ollut lähestulkoon olematonta. Miten sitä osaa tutustua uudelleen ihmisiin, jotka tietyllä tapaa jo luulee tuntevansa? Ja entä jos se yksi maailman ihanin ystävä ei enää tykkääkään minusta, siitä ihmisestä joka minusta on tullut? Entä jos minä en enää tykkääkään hänestä? Nämä ovat kaikki pelottavia kysymyksiä, joihin saan vastauksen parin kuukauden sisällä, tahdoin tai en.